...poistan kaikki kellot asunnostani. Tämä juhannus on ollut minulle levon ja rauhoittumisen aikaa. Ei ole ollut velvollisuuksia eikä aikatauluja. Ja miten olenkaan nauttinut näistä päivistä!!!!!
Viikko sitten perjantaina äiti siunattiiin haudan lepoon Hämeenkylän kirkossa Vantaalla. Tilaisuus oli kaunis, rauhallinen ja valoisa. Ihmisiä, jotka näin vanhan ihmisen siunaustilaisuuteen vielä tulee, on tietenkin aika vähän. Äiti kun oli niin oman sukunsa kuin isänikin suvun kaikista vanhimmaksi elänyt. Poissa oli jo kaikki sisarukset, serkut ja pikkuserkutkin. Osa nuoremmastakin sukupolvesta jo sen verran iäkkäitä, että eivät jaksa enää matkustaa pitkiä matkoja. Niin siinä käy, kun elää miltei 100-vuotiaaksi.
Alkuun säätiedotus ennusti sadetta perjantaiksi Vantaalle ja lauantaiksi Haapamäelle Näin ei kuitenkaan käynyt vaan oli aurinkoinen kaunis kesäpäivä. Äitihän oli aina toivonut, että hänet haudataan aurinkoisena kauniina kesäpäivänä.
Lauantaina aamupäivällä lähdettiin ajamaan kohti Haapamäkeä. Ensimmäiset muistoni matkasta Haapamäelle ovat ajalta, jolloin olin 10 kertaa nuorempi kuin nyt. Siis noin 6-vuotiaana. Miten aina odotinkaan pääsyä tätini luokse kesäksi! Matka auton takapenkillä toi paljon muistoja mieleen. Muistoja lapsuudesta, jolloin sain olla aina huoleton. Kovin paljon eivät ole maisemat näinä vuosikymmeninä muuttuneet.
Ja sanonpa vaan, että kyllä Suomen kesä on kaunis!
Haapamäen kirkko näytti aivan samalta kuin lapsuudessani. Ja myös hautausmaa. Sankarihaudat, joiden ohi kulkiessa tätini aina hiljeni ja me lapsetkin painettiin päämme alas ja olimme aivan hiljaa.
Äiti on nyt siellä, minne muistisairautensa viimeiset ajat halusikin: oman äitinsä ja isänsä, siskonsa ja veljiensä luona. Haapamäen hautausmaalla. Kotona.
Jollain tavalla haikeaa ja aika surullistakin tietää, että en tule käymään Haapamäellä enää muuten kuin aikanaan isäni ja mahdollisesti siskoni - jos hän siis kuolee ennen minua, mikä on kuitenkin aika epätodennäköistä - hautajaisissa. Sen jälkeen minun elämässäni Haapamäki tulee olemaan nk case closed. Niin paljon, kuin aina Haapamäkeä rakastinkin, ei siellä ole minulle enää mitään. Paitsi hautausmaa.
Tämän viikon olen ollut töissä päivystäjänä. Poikkeuksellisesti siis töissä myös maanantain ja tiistain, vaikka normaalisti olen töissä vain keskiviikosta perjantaihin. Viime viikonloppu oli loppujen lopuksi aika raskas, joten juhannuksen olen nyt ottanut vain levon ja rentoutumisen kannalta.
Eilen oli kaunis aurinkoinen päivä, mutta tuuli oli aika kova. Mietin, uskaltaisinko grillata takapihalla hiiligrillillä vai olisiko järkevämpää ottaa käyttöön uusi sähköinen pöytägrilli ja grillata sisällä. En nimittäin halunnut polttaa koko asuinaluettani, jos tuuli vaikka puhaltaisi hiilloksesta kekäleitä pihalle. Takapihani on kuitenkin tavallaan kuopassa ja vaikka vieressä olevassa metsässä puiden rungot heiluivat tuulessa aika paljonkin, pihallani ei kuitenkaan tuullut liikaa. Ja onhan perinteisessä hiiligrillissä grillattu kuitenkin niin paljon paremman makuista (ja valitettavasti myös karsinogeenistä), että päätin grillata ulkona.
Takapiha on edelleen siivoamatta. Sieltä löytyy viime kesänä vesivahingon yhteydessä pihalle heitettyjä hyllylevyjäkin. Viime vuosi oli vaikea eikä tämän vuoden ensimmäinen puoliskokaan mitään helppoa ole ollut. Siivoan pihan sitten, kun taas jaksan.
Vaikka vietinkin juhannusta yksin, silti halusin juhlistaa sitä jotenkin. Jos ei muuten niin kattamalla taas "mummoastioihin". Yksinkin voi viettää juhlapäivää. Varsinkin silloin, jos voimat eivät riitä järjestämään juhlia muille. Grillasin siis porsaan kasleria, pekoniin käärittyjä herkkusieniä, Catalonian Carlos -makkaraa sekä paprikaa ja kesäkurpitsaa. Niiden seuraksi keitin kotimaisia uusia perunoita ja tein hölskykurkkuja. Lisäksi avocadosalaattia, chimichurri-kastiketta sekä vihersalaattia.
Jälkiruuaksi olin ajatellun pavolovan tapaisen jälkiruuan marengeista ja mansikoista, mutta olin aterian jälkeen aivan liian täynnä, jotta mikään jälkiruoka olisi enää mahtunut vatsaan. Tikru ei ole ollut kovin iloinen viime aikojen ruuistani ja eilenkin se kiipesi tuolille ihmettelemään, eikö todellakaan ole katkarapuja? Ei edes kinkkua?
Valitettavasti ei ollut ja viaton luontokappale sai jälleen kerran tyytyä pelkkään kissanruokaan. Onneksi tänä aamuna löytyi aamiaiselta sekä kinkkua että katkarapuja ja Tikrukin oli taas tyytyväinen.
Huomenna on vielä vapaapäivä. Sen jälkeen 3 työpäivää ja sitten 6 vapaapäivää. Olen niin nauttinut tästä rauhallisesta ja kiireettömästä ajasta. Ei ole mitään sovittua eikä enää tarvitse ottaa puhelintakaan mukaan joka paikkaan. Kun jään eläkkeelle, luovun kaikista kelloistakin. Voisin jopa vaihtaa kännykkäni lankapuhelimeen, jos sellaisia olisi jostain vielä saatavilla.
