Viime yönä näin painajaista. Unessa minulta kysyttiin reittiä kotini lähellä olevaan osoitteeseen. Oli helpompaa lähteä näyttämään tietä kuin selittää reitti kysyjälle. Hetken päästä huomasin, että olen itselleni täysin vieraassa paikassa. Ja vieläpä isäni autolla (minulla ei ole koskaan ollut ajokorttiakaan enkä siis edes osaisi ajaa autoa). Jätin auton jonnekin kadun varteen ja kyselin ohikulkijoilta, missä oikein olen. Kukaan ei vastannut. Joko minulle naureskeltiin tai sitten sanottiin, että sinä et vaan enää muista. Päädyin lopulta jollekin lähijunan aemalle, joka jossain määrin vaikutti tutulta, mutta ei kuitenkaan. Aloin unessa olla jo hädissäni ja juuri ennen heräämistäni unessakin tajusin, että näen unta ja toivoin, että heräisin jo.
Herättyäni vasen olkapääni ja käsivarteni olivat kuin tulessa. Olin taas nukkunut pahassa asennossa ja nivelrikkoinen olkapääni vääntynyt epämukavaan asentoon. Silti huokaisin helpotuksesta, kun olinkin kotona omassa sängyssäni enkä tuntemattomalla asemalla. Aamupäivän mietin, olenko alitajunnassani alkanut vähitellen käsittelemään äitini muistisairautta ja poismenoa. Onnekseni minulla ei ole varhaisiän dementiaan altistavaa geeniä, mutta myöhäisiän dementiaan altistava geeni löytyy. Muiden siarauksieni vuoksi minulla ei ole mitään syytä olettaa, että eläisin yhtä vanhaksi kuin omat vanhempani. Äidilläkin muistisairaus alkoi vasta reilusti yli 90-vuotiaana. En siis - ainakaan hereillä ollessani - pelkää muistisairauden iskemistä omalle kohdalleni. Unessa? Kenties.
Tänään oli syksyn ensimmäinen oikeasti viileä aamu. Lämpimiä päiviä on jatkunut niin pitkään, että lähdin viemään Stellankin ulos lyhythihaisessa t-paidassa. En ollut älynnyt katsoa lämpömittaria. Ulkona olikin vain +13 °C. Hyvin palvellut syystakkini, jonka ostin vuonna 2013 kirpputorilta 10:llä eurolla, alkaa olla niin sisältä kuin ulkoakin ihan riekaleina. Vielä ei taida tarvita paksua talvitakkia, joten tilasin itselleni uuden syystakin. Toivottavasti tulisi pian. Samalla tilasin myös lonkkatuen. Polvieni vuoksi tiedän, että kun nivelrikko menee tarpeeksi pahaksi, ei siihen auta enää muu kuin tekonivelleikkaus. Lonkan tekonivelleikkaukseen en kuitenkaan vielä haluaisi. Aikaisintaan sitten, kun jään eläkkeelle. Jatkuva tulehduskipulääkkeiden käyttäminen ei sekään ole hyvä asia ja välillä on pakko pitää taukoa, jotta vatsa saa tilaisuuden rauhoittua. Olisi niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä, mutta lonkkakivultani en pysty. Se ärsyttää ja turhauttaa.
Eilen päätin tehdä maailman parhaaksi ruuaksi kehuttua indonesialaista rendangia. Ohjeen löysin täältä. Oli varsin hyvää, mutta ei vielä voittanut vuosia sitten Miamissa kuubalaisessa ravintolassa syömääni häränlihapihviä. Galangalia oli vähän vaikea löytää, mutta sitten keksin käydä Myyrmannin aasialaisessa ruokakaupassa ja sieltä löytyi pakasteesta.
