Aika vierähtää kamalan nopeasti. Kevät on tullut, kesä ihan oven takana. Elämääni on mahtunut kaikenlaista puuhastelua. Niistä ehkä oma postaus myöhemmin. On myös ollut huolta ja surua. Niistä ei sen enempää. Nyt on kuitenkin aurinkoinen sunnuntai. Toukokuun viimeinen sunnuntai.
Tajusin muutama viikko sitten, että elämästäni puuttuu muutakin kuin äiti 🩷 Ensin en kyennyt oikein hahmottamaan, mitä minulta puuttui. Jokin vaan elämässäni oli ihan vinksallaan. Ja sitten tajusin. Niin kauas kuin jaksan lapsuuteeni 1960-luvulle muistaa, äiti teki aina sunnuntaisin "vähän parempaa" ruokaa. Jos ei käyty ravintolassa sunnuntaina, äiti siis käytti kokkailuun enemmän aikaa, rahaa ja rakkautta kuin arkiruokiin. Äiti teki oikein hyvää ruokaa arkisinkin, mutta sunnuntait oli aina ruuan suhteen erityisiä. Niinpä minäkin sitten olen koko aikuisikäni pyrkinyt siihen, että sunnuntaisin syödään eri tavalla kuin arkisin. Ei välttämättä sen kalliimmin vaan ruuanlaittoon käytän enemmän aikaa.
Viime kesänä, kun äiti oli kuollut, ehdotin isälle, että alan käymään joka sunnuntai klo 14 hänen luonaan kahvilla. Siinä menee aina sellaiset 1,5 - 2 tuntia. En voi juoda kahvia kovin paljon myöhempään, koska kahvi vie minulta yöunet. Klo 14 oli siis sopiva aika. Näin sitten tehtiin viikkoja ja kuukausia. Ja minun elämäni "puuttuva palanen" olikin sitten se, että juuri silloin, kun minun olisi pitänyt olla kotona laittamassa sunnuntaipäivällistä, olinkin isän luona kahvilla. Niinpä sunnuntairuuat alkoivat olla samaa nopeasti laitettavaa kuin arkiruuatkin. Eikä kyse ole vain lopputuloksesta vaan myös siitä, että koska rakastan ruuanlaittoa, minulta katosi se sunnuntai-iltapäivien rentouttava puuhastelu.
Noh, tietenkin isälle on ihan sama, minä viikonpäivänä käyn kahvilla, joten nyt olen sitten muutaman viikon käynyt tiistaisin. Ja voin taas käyttää sunnuntai-iltapäivät kokkailuun.
Vaikka äidin kuolemasta onkin jo yli vuosi, minulle äiti on kuollut vaan ei poissa. Ajatuksissani ja joskus jopa ääneen juttelen äidin kanssa. Miltei joka päivä. Mutta varsinkin nyt sunnuntaisin, kun taas kokkailen "vähän parempaa", tunnen äidin läsnäolon erityisen voimakkaasti. Samalla tavalla kuin joka vuosi kekrinä tunnen äidinäidin läsnäolon.
Muutenkin olen alkanut miettiä, pitääkö viikon jokaisena päivän suorittaa jotain. En ole kristitty, mutta se "pyhitä lepopäiväsi" on alkanut kuulostaa varsin hyvältä neuvolta. Äitikin välillä sanoi, että "pyhän työllä ei ole siunausta".
Tänään on ollut hyvä päivä. Olen laittanut ruokaa, käynyt Stellan kanssa ulkona, löhönnyt telkkaria katsellen Kyylä vatsani päällä ja muuten vaan laiskotellut. Taidan ottaa tavaksi kuten sunnuntai-aamiaiset Kyylän kanssa on olleet jo yli 12 vuotta.
