Rakastan elämää - Uusi päivä koittaa vielä!

 On taas aikaa siitä, kun olen edellisen kerran päivittänyt blogiani. Monta kertaa on ollut mielessä, mutta sitten en ole vain jaksanut. Olen ollut sairas, väsynyt, uupunut ja niin tuhansin tavoin huolestunut. Sanat, jotka olisin halunnut kirjoittaa, eivät yrityksistä huolimatta ole tulleet pääni sisältä ulos. 

Viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen hyvin. Niin hyvin, että nukuin pommiin, vaikka oli työpäivä. Äitini, joka kesäkuussa täyttäisi 97 vuotta, tuli eilen sairaalasta kotiin. Viimeisen kerran. Koko tämän vuoden 2024 äitini on ollut laitoskierteessä. Päivystyksessä, hoivakodissa, taas päivystyksessä, kotona, taas päivystyksessä, sairaalassa, toisessa sairaalassa, kotona, taas päivystyksessä ja taas osastolla sairaalassa. 

On ollut äärettömän raskasta seurata kaikkea tätä. Tyttärenä, jolle äiti jo vuosikymmeniä sitten sanoi, että tällainen loppu olisi hänen pahin painajaisensa. Ei ole ollut helppoa katsoa vierestä, miten äiti kärsii. Ja miten hän pelkää vieraissa paikoissa alati vaihtuvien vieraiden ihmisten kanssa. Kun itselläni ei ole ollut päätäntävaltaa toteuttaa äidin toiveita. Ja sitten juosta vanhempieni luona päivin ja öin tekemässä asioita, jotka oikeasti kuuluisivat ammattilaisille. Jättäen omat sairauteni hoitamatta ja olemalla 24/7 valmiina juoksemaan paikalle, jos tarvitaan. 

Kävin eilen illalla katsomassa äitiäni. Pieni kuihtunut vanhus omassa sängyssään peiton alla. Katse harhaillen. Ei tuntenut minua enää. Hetken aikaa juteltuamme äiti taivasteli vaan, että voinko olla hänen tyttärensä. Enhän minä tietenkään harmaahiuksisena 62-vuotiaana kenenkään lapselta näytä. Äiti oli kuitenkin kivuton, rauhallinen ja mitä ilmeisimmin tyytyväinen päästyään viimein kotiin. Isän kertoman  mukaan muistisairaan äitini kasvoille oli levinnyt aurinkoinen hymy, kun isä oli avannut ulko-oven äidin palatessa Kela-taksin avustamana takaisin kotiin. 

Äidilläni on nyt vihdoin hyvinvointialueen järjestämät kotisairaalan palvelut. Äitiä ei enää kiikuteta ambulanssilla päivystykseen. Kotisairaalasta saa tarvittaessa lääkärinkin paikalle, vaikka olisi yö. Äiti saa nyt olla loppuun asti kotona - kuten hän oli aina toivonutkin - ja minäkin voin vihdoin varata itselleni ajan reumalääkityksen uudelleen aloittamista varten. 

Äiti on tullut kotiin kuolemaan ja minun varmaankin pitäisi olla nyt hyvin surullinen. Mutta tein oman surutyöni jo vuosi sitten. Entisenä sairaanhoitajana toivon vain, että äitini loppu on rauhallinen, kivuton ja mahdollisimman onnellinen. Kotona omassa sängyssään, kuten hän aina oli toivonut. Nyt näyttää siltä, että äidin toive toteutuu. 

Oma mielialani on nyt helpottunut ja luottavainen. Huomenna menen taas näyttämään äidille hauskoja kissavideoita ja juttelemaan mukavia. Kerron taas Facebookin Paskat luontokuvat -ryhmän kuvista ja kommenteista, joita kuviin tulee. Saan äidin nauramaan ääneen niille ihan kuten eilenkin. Vaikka äiti suurimmaksi osaksi onkin jo jossain muussa maailmassa, hetkittäin hän on kuitenkin läsnä. Pitää ottaa näinä viimeisinä aikoina kaikki irti niistä hetkistä, kun vielä ollaan yhdessä. Äiti ei enää syö, juo eikä kykene ottamaan lääkkeitäänkään, joten aikaa ei ole enää kovin montaa päivää. Jos ei ihmeitä tapahdu. 

Äidin yksi lempilauluista on Petrus Schroderuksen esittämä Rakastan elämää ja sitä kuuntelin tänäänkin kännykästä käydessäni koiran kanssa iltalenkillä. Lähetän voimia, lämpöä ja toivoa paremmasta  kaikille niille, joilla on huolta omista ikääntyvistä vanhemmistaan.