Äiti on poissa

 Olen jo vuosikausia ollut hyvin kiitollinen siitä, miten pitkään olen saanut pitää vanhempani. Moni ikätoverini on menettänyt vanhempansa paljon nuorempana kuin mitä minä nyt olen. On ollut ilo seurata isäni ja äitini vuosisadan rakkaustarinaa. Rakkaustarinaa, joka kesti yli 70 vuotta. 

Tähän päivään pystyin valmistautumaan jo pitkään. Viimeiset kolme viikkoa, kun äidin saattohoito alkoi, ovat olleet aika raskaita. Vantaa-Kerava -hyvinvointialueen kotihoito sekä kotisairaala ovat olleet näinä vaikeina aikoina todella hyvä asia. Niin paljon kuin julkista terveydenhuoltoa aina haukutaankin. äitini saattohoidon osalta voin sanoa, että parempaa en olisi uskaltanut edes toivoa. Kun äiti oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa ja isä sovitusti soittanut kotisairaalaan, paikalle kuoleman toteamiseksi saapuneella lääkärilläkin oli ollut aikaa jutella isän kanssa. Oli kuunnellut, kun isä oli kertonut ensikohtaamisestaan äidin kanssa. 

Jos äitini olisi saanut toivoa, millainen aamu on hänen viimeisensä, äiti olisi toivonut alkukesän kaunista ja aurinkoista aamua. Kun valkovuokot ja tulppaanit kukkivat ja puissa on kaikista kaunein lehtivihreän väri. Ja juuri sellaisen viimeisen aamun äiti sai. 

Ikävä ja kaipaus on silti suuri. Mutta suurempaa on kuitenkin kiitollisuus. Äiti on nyt siellä, mihin muistisairautensa viimeisinä aikoina eniten ikävöikin: äitinsä, isänsä, siskonsa ja veljiensä luona. 

Nyt, kun äiti on poissa, voin julkaista ilman kasvojen peittämistä kuvan itsestäni ja äidistäni. Kuva parin vuoden takaa. 

Hyvää matkaa Rakas Äiti!