Omassa lapsuudessani 60-luvulla helsinkiläisessä lähiössä lapset eivät käyneet virpomassa. Traditio ei ollut alueella kovinkaan tunnettu, mutta maaltamuutto alkoikin varsinaisesti 60-70 -lukujen taitteessa. Muualta Suomesta pääkaupunkiseudulle muuttaneiden nuorten aikuisten omat lapset tulivat virpomisikään vasta 80-luvun alussa ja silloin alkoi virpominen täälläkin.
En jaksa muistaa, minkä ikäisenä oma tyttäreni lähti ensimmäistä kertaa virpomaan, mutta täällä rivitaloyhtiössä se vasta tapahtui. Kuopukseni ensimmäinen virpomisreissu sen sijaan on ikuistettu filmille. Vielä vaipoissa oleva pikkumies oli puettu kissaksi, pitihän pääsiäisnoidalla - siis tyttärelläni - kissa olla.
Jo monta päivää ennen palmusunnuntaita lasten kanssa askarreltiin vitsoja ja muita pääsiäiskoristeita. Sunnuntaiaamuna sai malttamattomia lapsia toppuutella, jotta he eivät lähtisi liian aikaisin aamusta naapureita herättelemään.
Vuosien ajan niin omat kuin naapureidenkin lapset kiersivät joka palmusunnuntai virpomassa. Lapset kasvoivat eikä virpominen enää kiinnostanut. Naapurit vaihtuivat ja tuli sekin palmusunnuntai, kun ovikelloni ei soinut kertaakaan. Olin sekä pettynyt että surullinen. En ole enää taloyhtiön yhteisillä piha-alueilla niin, että tulisin tarpeeksi tutuiksi naapuruston lapsille. Moni myös suhtautuu nykyisin kielteisesti koko virpomiseen, joten on ymmärrettävää, että lapset eivät enää uskalla käydä virpomassa kuin tuttujen luona. Harmillista, sillä kimppu virpomisvitsoja on kuulunut pääsiäiseeni jo pian kahden vuosikymmenen ajan. Tänä vuonna kävi kaksi pientä virpojaa - kiitos heille siitä - ja jouduin askartelemaan koristeeni yhtä vitsaa lukuunottamatta itse. Ensi vuonna taidan laittaa pihaani kyltin "Tervetuloa virpomaan!".
