Mummonpiirakka

En ollutkaan pariin päivään hakenut postia. Oli iloinen yllätys, kun löysin postilaatikosta kirjeen. Kuoressa oli kortti sekä kolme pussia teetä. Yksi niistä lempiteetäni Mummonpiirakkaa. Työkaverini sekä hänen vaimonsa lähettivät "parane pian" -tervehdyksensä teen muodossa ja tämä oli todella mukavaa, koska olen koittanut vähentää kahvin juontia. Mainostan nyt samalla teekauppaa, josta tuota lempiteetäni on saatavilla. Kauppa on siis Helsingissä sijaitseva Ounce.

Sairaalassa ollessani ensimmäisiä vieraita omaisten jälkeen oli työkaverini, josta syyskuussa blogissani kirjoitinkin. Hän toi minulle sairaalaan nallen, joka nyt vahtii kissoja olohuoneen sohvalla.

Tänään kävin Myyrmäessä verikokeissa. Pääsin siskoni kyydissä autolla ja laboratoriossa käynnin jälkeen kävimme lounaalla. Salaattiannoksestani jaksoin syödä vain puolet!! Uskomatonta, miten tällainen sairastuminen voi viedä ruokahalun.

Illalla lähdin käymään vielä pankkiautomaatilla ja lähikaupassa. Ulkona oli postikorttimaisen kaunista, koska lunta oli jälleen pyryttänyt. Auraamattomilla teillä käveleminen otti tavallistakin enemmän voimille ja kotiin päästyä oli pakko mennä hetkeksi aikaa lepäämään. Huomenna olisi viimeinen sairaslomapäivä. Mielenkiinnolla odotan, mitä lääkäri perjantaina jälkitarkastuksessa toipumisestani toteaa.

New York, New York

Eilen päätin, että tänä vuonna on pakko päästä maailmalle. Floridan konferenssi jää tänäkin vuonna väliin ja ennen joulua mietin, että voisin lähteä käymään vaikkapa Turkissa. En ole siellä ennen käynyt, joten olisi jo aika.

Viime vuosina olen tukenut tyttäreni matkustelua huomattavasti enemmän kuin poikani matkustelua. Itse asiassa 100% enemmän. Kun ostin heille joululahjaksi matkan Meksikoon, kysyin pojaltani, haluaisiko hänkin matkan jonnekin, esimerkiksi Las Vegasiin. Mutta ei kuulemma halunnut.  Vaikka en olekaan koskaan laskenut, että molemmat lapseni saisivat yhtä paljon, ero matkustamisessa on tullut jo huomattavaksi. Niinpä eilen kysäisin pojaltani, lähtisikö hän loppukesästä kanssani New Yorkiin.

Ja vastaus oli myönteinen!! Jippii! Poika on matkustellut isänsä kanssa - mm. New Yorkissa - mutta minun kanssani ei kertaakaan. Joten nyt on jo korkea aika! Kunhan saan lomiani varmisteltua keväämmällä, täytyy varata matka. Kissatkaan eivät ole ongelma, sillä siskoni tytär lupautui hoitamaan miukulaiset lomaviikkomme ajan. New York, New York!!!!!

Sauna

Torstainen turhautumiseni sai aikaiseksi jotain: pyysin poikaani raivaamaan varastona käytetyn saunan tyhjäksi. Lapsena ja nuorena rakastin saunomista, mutta sairastuttuani nivelreumaan saunominen ensin väheni ja sitten loppui kokonaan. Saunan lämpö on hunajaa nivelille, mutta seuraavana päivänä iskee "saunakrapula" eli nivelet ovat kipeät ja aivan jumissa.

Eilinen päivä kului yöpaita päällä enkä tehnyt juuri mitään. Notkuin Facebookissa ja keskustelupalstoilla. Mieltäni piristi, kun ystäväni Atlantin takaa oli kirjoittanut Facebookissa seinälleni leikanneensa ihan itse varpaankyntensä. Tuiki tavallinen asia ihmisen elämässä, mutta vain toinen hiljattain vatsan alueen leikkauksessa ollut voi tietää, miten hieno asia varpaankynsien leikkaaminen on. Lisäksi päivitin ruokapäiväkirjaani ja katselin kissojen kanssa digiboxilta elokuvia ja tv-sarjoja.

Tein elämäni ensimmäisen maitojäätelön, joka sorbettimaisesta rakenteestaan huolimatta maistui oikein hyvälle. Keskiviikkona pääsin siskoni kyydissä Myyrmanniin ja sain ostettua niin uusia lukulaseja, Soda Streamin patruunoita kuin digitaalivaa´ankin. Ilokseni Citymarketista löytyi myös luomunaudan lapaa, josta eilen valmistin unkarilaistyyppistä pataa.

Illalla tuli aika mennä saunaan ja kävin keräämässä hemmotteluhetkeeni tarvitsemani asiat. Normaalisti suihkussa käydessä ei tarvitse kuin shampoon, hoitoaineen ja suihkugeelin. Olinkin yllättynyt, miten paljon kosmetiikkaa ja muuta sälää "tarvitaan" saunomiseen!!!

Eihän tuota kaikkea olisi välttämättä tarvinnut, mutta koska olin päättänyt kuurata ja puunata itseni päästä varpaisiin, niin tarvitsi. Ja voi, miten tekikään hyvää!! Hiusten harmaus on taas hetkeksi pois ja melkein voisin väittää, että ihokin näyttää kuorinnan ja kasvovoiteen jälkeen pirteämmältä ja terveemmältä. Hurahdin saunan jälkeen vielä föönaamaan hiukseni, mitä en ole tehnyt sitten viime syksynä olleiden Meksikon suurlähetystön itsenäisyyspäiväjuhlien.

Tänään onkin sitten totuuden hetki eli "saunakrapula". Olo on kuin tönkkösuolatulla neulamuikulla puujaloilla. Lähikaupassa pitäisi käydä, mutta menee varmasti iltapäivään ennen kuin näillä "kakkosnelosilla" pääsen sinne asti.

Pustanpojan lihapata

450 g luomunaudan lapaa
300 g pikkusipuleita
1 yksikyntinen valkosipuli
250 g punaista paprikaa
2 tl suolaa
2 tl savustettua paprikajauhetta
390 g tomaattimurskaa
0,5 dl vettä

62,5 kcal / 100 g

Paloittele liha kuutioiksi. Kuori pikkusipulit ja valkosipuli. Viipaloi valkosipuli. Paloittele paprika. Laita ainekset kannelliseen uunipataan. Lisää tomaattimurska, vesi ja mausteet. Laita pata kylmään uuniin ja säädä uunin lämpötila 180:een asteeseen. Anna hautua uunissa 1,5 tuntia.

Capuccino-maitojäätelö

5 dl laktoositonta kulutusmaitoa
21 g (1 annospussi) Gevalia Toblerone Capuccinoa
3 tl Stevia -makeutusjauhetta
1 keltuainen (17 g)

79,7 kcal / 100 g

Sekoita maito, capuccino-jauhe ja stevia paksupohjaisessa kattilassa. Kuumenna kiehumispisteeseen koko ajan sekoittaen. Nosta kattila liedeltä ja vatkaa joukkoon keltuainen. Kuumenna vielä kiehuvaksi ja jäähdytä. Laita jäähtynyt seos jäätelökoneeseen tai jäädytä pakastimessa. Jos jäädytät pakastimessa, vatkaa seosta voimakkaasti noin tunnin välein.

Turhautuminen

Tänään on varsinainen valituspäivä. Kyllästyttää jo odottaminen. Jo yli kolme viikkoa olen asunut olohuoneessa, johon keskelle lattiaa on kannettu sänkyni. Ympärilleni eli pienille pöydille ja sohvalle olen kasannut tavaroita, joita päivän mittaan tarvitsen. Kissat viettävät mielellään aikaansa kanssani, joskin suurimman osan nukkuen.

Ympäristöllä on suuri vaikutus mielialaan. Sotkuinen ympäristö on masentava. Aloitin joulukuussa työhuoneessani suursiivouksen, joka sitten olosuhteiden pakosta jäi kesken. Nyt on melko turhauttavaa viedä sinne papereita yms, koska huone on kuin pommin jäljiltä. Olohuoneessani on joululahjoja, jotka jäivät postittamatta. Postitan, kunhan saan ne pakattua ja pääsen taas postiin. Imuroiminen olisi aika hieno juttu, varsinkin kun kissankarvoja on joka puolella.

Nyt sitä vain siirtelee kevyitä tavaroita paikasta toiseen ja painavammat saavat olla missä ovat. Enpä osannut arvatakaan, miten kovasti jonain päivänä haluaisin siivota!

Toinen turhautumisen aihe on Suomalainen kirjakauppa. Tilasin marraskuussa verkkokaupasta läjän kirjoja, joista vain murto-osa ehti tulla ennen joulua. Ja nyt joulun jälkeen kirjoja tulee yksi kirja kerrallaan. Eilen tuli taas tekstiviesti ja hain kirjan, koska satuin pääsemään siskoni kyydissä Myyrmanniin ja siellä sijaitsevaan postiin. No eikös tänäänkin kännykkä sanonut piip-piip ja taas olisi yksi kirja noudettavissa. Joillekin paketeille olen tilannut kotiinkuljetuksen ja voisihan sitä surauttaa taksilla  mennen tullen postiin, mutta näillä keinoilla alkaa kirjoille tulla ihan kiitettävästi hintaa.

Turhauttaa myös tämä oma nuutunut olemus. Antaisin melkein mitä vain, jos minulla olisi kylpyamme! Olisi ihanaa laittaa kylpyveteen jotain tuoksuvaa öljyä, tuikkukynttilöitä ammeen reunalle, kasvonaamio kasvoille ja lasi kuohuviiniä mukaan. Eipä minulla tosin ole kylpyöljyä eikä kasvonaamiotakaan. Sauna löytyy, mutta koska se on varastokäytössä, saunominen edellyttäisi tavaroiden siirtämistä muualle ja siirtäminen taas kuuluu asioihin, jotka lääkäri on toistaiseksi kieltänyt. Tällä hetkellä olen kyllä hyvin lähellä uhmata lääkärin määräyksiä.

40 päivää on pitkä aika olla pois elämästä, johon on tottunut. Se tekee olon yksinäiseksi ja syrjäytyneeksi. Olisi niin mukavaa pirauttaa ystävälle ja kysyä, lähtisikö hän stadiin kahville tai syömään. Nyt ei kotiinkaan voi kutsua ketään, kun ei tänne olohuoneeseen mahdu ketään. Kuinkahan pitkään tätä vielä kestää?

Ainoa "ilo" tällä hetkellä on laihduttaminen. Juu-uh, laihduttaminen. On sentään jotain tekemistä, kun punnitsee, laskee kaloreita ja pitää tuota ruokapäiväkirjaa. Lounaaksi paistoin kampelaa ja tein bataatti-porkkanasosetta.

Paistettu kampela ja bataatti-porkkanasose

1 kampelafile (noin 80-100 g) ruokailijaa kohti
nokare voita paistamiseen
suolaa, limetin mehua

Sulata voi paistinpannulla ja ruskista kampelafileet voissa noin 2 minuuttia molemmin puolin. Lisää ripaus suolaa paistetulle puolelle. Pursista ennen tarjoilua hieman limetin mehua fileiden päälle.

Bataatti-porkkanasose (2-3:lle hengelle):
280 g bataattia
180 g porkkanaa
70 g sipulia
0,5 tl suolaa
0,5 l vettä

58 kcal/100 g

Kuori ja paloittele kasvikset. Laita ne kattilaan ja lisää vettä niin, että kasvikset juuri ja juuri peittyvät. Keitä noin 20 minuuttia eli kunnes kasvikset ovat kypsiä. Kaada keitinvesi toiseen astiaan. Soseuta kasvikset ja lisää tarpeen mukaan keitinvettä, jos seos on liian paksua. Mausta lopuksi suolalla.

Ranskankermakastike (2-3:lle hengelle):
30 g hopeasipulia
20 g luomumajoneesia
40 g ranskankermaa (12%)
1/4 tl suolaa
1 tl raastettua limetin kuorta
pari kierrosta mustapippuria myllystä

231,1 kcal/100 g

Pilko sipuli pieneksi silpuksi. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja anna maun tasaantua jääkaapissa noin 30 minuuttia.

Liikuntakyky

On se kumma, miten asioita arvostaa vasta sitten, kun ne menettää. Niin kuin nyt vaikkapa liikuntakyky. Kyllähän minä liikkumaan pystyn, mutta niin säälittävän lyhyitä matkoja kerrallaan, ettei siitä ole juurikaan käytännön hyötyä.

Eilen hajotin ainoat muovisankaiset lukulasini. Ilman lukulaseja en näe tietokoneelta tai kännykästä kellonaikaa, en voi vastata tekstiviesteihin, en pysty maksamaan laskuja verkkopankissa, lukemaan tuoteselosteita, lukemaan lehtiä enkä oikein mitään muutakaan. On minulla muutamat metallisankaiset lukulasit, joita nyt on tietysti pakko käyttää. Valitettavasti metallisankaiset aiheuttavat inhottavasti kutiavaa ihottumaa.

Tänään on laihdutuskuurini toinen päivä ja Soda Streamin hiilihappopatruuna sanoi viimeisen trööttinsä. Toki voisin juoda raanavettä, mutta joisin niin kovin paljon mieluummin hiilihapotettua raanavettä. Ei siis liene ihme, että Myyrmanni Tiimareineen ja Citymarketeineen siintää mielessäni kuin virvoittava keidas erämaassa. Keidas, jonne on aivan liian pitkä matka. Tyydyn siis juomaan raanavettä ja raapimaan naamaani odotellessani, että jonain päivänä tulevaisuudessa jaksaisin kävellä bussipysäkille,  matkustaa bussilla Myyrmanniin, tehdä siellä ostokseni ja palata takaisin kotiin.

Kävin minä tänään harjoittelemassa. Iltapäivällä, hieman ennenkuin aurinko alkoi painua mailleen, lähdin kävelylle. Ensin ajattelin kiertää Lammaslammen, mutta se olisi ollut jo liioittelua. Kävelin vain lammen kodin puoleiselle rannalle ja kävelylenkin pituudeksi tuli noin 400 metriä.

Lammen rannalla purskahdin itkuun. Oma voimattomuuteni ja kömpelyyteni yhdistettynä ajatukseen, mitä kaikkea olin kuukausi takaperin vähällä menettää, nostatti tunteiden tulvan. Tunsin itseni pieneksi ja avuttomaksi ajatellessani, että kaiken mitä minulla on voin menettää millä hetkellä hyvänsä.

Kun mieleni rauhoittui ja sain kuivattua kyyneleeni, jatkoin matkaa. Neljä kertaa jouduin pysähtymään ja lepäämään. Miten ihmeessä kuvittelen olevani helmikuun alussa työkykyinen, jos edelleen liikkuminen ottaa näin koville? Masentaa ajatuskin, mutta huomenna on jatkettava treenaamista.

Tämä aika neljän seinän sisällä ja vain pieniä hetkiä ulkona on ollut henkisesti raskasta. Ainoa hyvä puoli asiassa on ollut, että olen alkanut miettimään iäkästä äitiäni. Tai siis kyllähän äitiä muutenkin ajattelee, mutta nyt siis hänen liikuntakykyään.

Äitini pääsee liikkumaan, mutta ei jaksa kävellä pitkiä matkoja. Yleensä isäni tai siskoni viekin äidin autolla ovelta ovelle, mutta 99,9% ajastaan äiti viettää kotona neljän seinän sisällä.  Olen monesti ajatellut, miten mukavaa olisi mennä äidin kanssa vaikkapa maalaismarkkinoille tai torille, mutta ongelmaksi on aina tullut ajokortittomuuteni ja se, että paikan päällä pitäisi pystyä kävelemään. Kun viikko sitten sain pyörätuolikyydin kauppakeskus Jumbossa, oivalsin pyörätuolin käytännöllisyyden. Äitini pystyisi nousemaan itse pyörätuolista bussiin - ja nykyisin moni bussi onkin matalalattiabussi - , kunhan joku vain kärräisi hänet bussipysäkille. Pyörätuolissa istuen sujuisi niin markkinat, kahvilakäynnit kuin eväsretket Lammaslammelle. Miksi ihmeessä en ole keksinyt tätä aikaisemmin?!?!

Kunhan toivun niin, että voin jälleen normaalisti rasittaa itseäni fyysisesti, alan viemään äitiäni "ympäri kyliä". Pitää vain ensin hankkia terveyskeskuksen apuvälinelainaamosta pyörätuoli. Ihminen tulee mökkihöperöksi neljän seinän sisällä eikä se höperyys ikää katso.

Laihduttaminen tuntuu edelleen ihan helpolta. Päivittäinen sallittu kalorimäärä ei edes täyty. Syödä voisi enemmän kuin on nälkä. Tänään päivälliseksi tein mikromunakkaan ja sen kanssa ananas-porkkanaraastetta. Koko annos vain 230,4 kcal!

Mikromunakas (1:lle hengelle)

20 g sipulia
30 g kirsikkatomaattia
20 g Edam-juustoa (23%)
10 g salamimakkaraa
50 g kananmunaa (1 kpl)
1/4 tl suolaa
pari kierrosta mustapippuria myllystä
1/4 tl valkosipulijauhetta

50 g porkkanaa
50 g ananasmurskaa omassa mehussaan

Silppua sipuli pieneksi. Paloittele kirsikkatomaatit neljään osaa. Silppua tai raasta juusto. Paloittele salamimakkara. Laita ainekset mikron kestävään astiaan. Lisää mausteet. Sekoita joukkoon kananmuna. Kypsennä mikrossa täydellä teholla 1,5 - 2 minuuttia.

Raasta porkkana ja sekoita siihen ananasmurska. Energia annoksessa on 230,4 kcal.

Ruokapäiväkirja

Kaikista maailman ihmisistä minä olen viimeinen, joka alkaisi pitämään laihduttamisestaan julkista ruokapäiväkirjaa. Tai niin ainakin luulin. Eilen kuitenkin havahduin siihen, että painoa olisi hyvä pudottaa noin 10 kg. Ja koska luotan matematiikkaan kuin Hiihtoliittoon, piti tehdä tarvittavat laskelmat. Laskelmien jälkeen oli tehtävä suunnitelma. Suunnitelma tarvitsee toteutuakseen myös seurantaa, joten laadin sitä varten Excell-taulukon.

Aluksi olin ajatellut laittaa laihdutusprojektini deadlineksi 15.10. eli syntymäpäiväni. Laskelmani kuitenkin osoitti, että kymmenen kilon pudotus tuolla aikataululla olisi helppoa kuin heinänteko. Pystyisin varmasti parempaankin ja niin annoin itselleni aikaa 150 päivää. Uusi deadline on siis 19.6.2013.

Pidän ruokapäiväkirjani erillään tästä blogista, koska se tulee sisältämään vain yhteen asiaan - laihtumiseen - liittyvää asiaa. Koitan kirjoittaa joka päivä, kertoa saavutuksista sekä kompastuskivistä, laittaa päivittäiset ateriani sinne sekä tietysti ruokien reseptejä.

Mitäpä sitten muuta? Tänään kävin ensimmäistä kertaa lähikaupassa. Matkaa on noin 100-150 m. Ensin ajattelin ottaa äidiltäni lainaamani rollaattorin mukaan, mutta koko eilisen päivän pystyssä oltuani arvelin jaksavani ilmankin. Sovin kuitenkin poikani kanssa, että soitan hänelle, jos alan hyytymään matkan varrelle. Kauppareissu sujui hyvin, mutta hitaasti. Useamman kerran oli pysähdyttävä huilaamaan. Lähikaupassa käynti on silti merkittävä virstanpylväs toipumisessani, koska enää en ole ruokaostosten suhteen täysin muiden varassa. Vielä on kuitenkin muistettava, että en saa nostella enkä kanniskella mitään painavaa.

Ihmisten ilmoille

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa yli kuukauteen ihmisten ilmoille. Siskonpojan avovaimo lupautui autokuskiksi kauppakeskus Jumboon. Suhtauduin ensin varauksella voimieni riittävyyteen. Selvisi kuitenkin, että Jumbossa on mahdollista lainata pyörätuolia ja se ratkaisi asian.

Olin saanut joululahjaksi lahjakortteja, joten oli mukavaa päästä niitä käyttämään. Suomalaisessa kirjakaupassa hurahdin tietysti keittokirjoihin ja mukaani lähti viisi keittokirjaa.

Sain myös ostettua yhden puuttuneen joululahjan eli jäätelökoneen siskoni pojalle ja hänen avovaimolleen. Silmiini osui myös pienehkö tagine-pata, jonka hintakaan ei päätä huimannut. Minulla on jo yksi tagine-pata, mutta sillä valmistaa vähintään kuudelle hengelle ja olin etsinyt pienempää pataa. Nyt sellainen siis löytyi.

Lopuksi kävimme vielä Picnicissä syömässä salaatit ja sen jälkeen kotiin. Ihme kyllä, jaksoin reissusta huolimatta valvoa iltaan asti.

Mango

Eilen päivääni kävi piristämässä suorastaan valloittava olento Mango, jonka Meksikon matkaajat toivat tullessaan. Ei liene ihme, että koirakuumeeni nousi patologisen korkeaksi.

Vierailun jälkeen olenkin koittanut miettiä, mitä kaikkea harmia koirista on. Pureskeltuja kenkiä, ulkoilua ennen auringonnousua kaatosateessa, "lapsenvahdin" järjestämistä matkojen ajaksi, ei enää töistä suoraan ystävien kanssa ravintolaan syömään jne jne. Tyydyn siis jatkossakin lainakoiriin.

Tänään sain puhelun Meilahden sairaalasta. Kaikki veriarvoni - munuaisarvoja lukuun ottamatta - olivat tilanteeseen nähden hyvät.  Toivottavasti munuaisarvotkin vielä paranevat ennen jälkitarkastusta, sillä haluaisin jo kovin päästä takaisin normaaliin elämään.

Varpaankynnet

Muutama päivä sitten päätin, että kun vatsassani oleva haava ja mieletön turvotus antavat myöten, lakkaan varpaankynteni. Siis sitten, kun jälleen yletyn ilman kohtuutonta kipua varpaisiini. Tänään päätin kokeilla, joko onnistuisi. Ja onnistuihan se, joskin vaati erinäisen määrän akrobaattitemppuja, ähellystä ja kissojen taholta kummeksuvia katseita.

Eilinen oli takapakkipäivä enkä saanut aikaiseksi yhtään mitään... niin kuin tässä nyt muutenkaan olisi saanut viime aikoina mitään aikaiseksi.  Nukuin lähes koko päivän, mikä ei näissä olosuhteissa toki ole lainkaan huono juttu. Viime yö meni kuitenkin hyvin enkä herännyt aamuyöstä ottamaan edes kipulääkettä. Alkaa vain kyllästyttämään nämä pienet ympyrät. Haluaisin kovasti raittiiseen ulkoilmaan. Ehkäpä pitää pyytää kuopusta hakemaan etupihalle puutarhatuoli ja mennä naparetkeilijän asusteissa siihen istumaan. Aikani kuluksi voisin alkaa vaikkapa rivitalokyttääjäksi ja tehdä tarkkoja muistiinpanoja naapureiden tulemisista ja menemisistä. Noh, kunhan nyt pääsisi edes pieneksi hetkeksi ulos.

Kohtaaminen kuoleman kanssa

Melkein kuukausi on kulunut edellisestä postauksesta. Joulu ja uusi vuosi tulivat ja menivät katsellessani ikkunasta Meilahden sairaalan remontissa olevaa tornia. En ole ehkä vieläkään täysin valmis ajattelemaan tapahtunutta ja moni asia on hämärän peitossa. Erityisen epäselvää on aika. Läheisten kertomukset ja sairaskertomusmerkinnät ovat ristiriidassa oman kokemukseni kanssa. Joku vei minulta vuorokauden.

Lauantain 15.12.2012 piti olla aivan tavallinen joulukuinen lauantai joululahjaostoksineen ja ruuanlaittoineen. Edellisenä iltana selkääni alkoi kuitenkin särkeä. Ihmettelin, missä oikein olin selkäni reväyttänyt. Kipu paheni yön aikana, mutta helpottui hetkellisesti vessassa käynnin jälkeen. Lopulta tein itselleni pedin kylpyhuoneen lattialle voidakseni helpottaa oloani edes hetkellisesti.

Aamu valkeni ja ymmärsin, että jotain on pahasti vialla. Kivut pahenivat ja vessanpöntössä lainehti kirkas veri. Huusin tuskissani poikaani apuun ja soittamaan ambulanssin. Muistan vielä ensihoitajien saapumisen ja sen, että eivät meinanneet löytää suonta tippaa varten. Sitten tuli armollinen pimeys.

Mitä sen jälkeen tapahtui, on epäselvää. Kammottavinta kivun lisäksi kuitenkin oli tukehtumisen tunne. Sekä hyytävä pelko ja täydellinen kontrollin kadottaminen. Välillä vajosin takaisin pimeyteen. Siihen pimeään violettiin huoneeseen, jossa kuolema keltaisesta ilmanvaihtoluukusta kuiskien houkutteli mukaansa. Osaisinpa piirtää tai maalata kohtaamiseni kuoleman kanssa!

Pieninä palasina saan eri tahoilta tulleiden tietojen myötä tietää, mitä oikein tapahtui. Se on varmistunut, että munuaisvaltimossani ollut pullistuma repesi ja aiheutti massiivisen sisäisen verenvuodon. Kuulun siihen pieneen onnekkaiden ryhmään, joka moisesta rytinästä on selvinnyt hengissä.

Pääsin kotiin 1.1.2013 ja fyysinen toipumiseni on sujunut olosuhteisiin nähden hyvin. Tänään jaksoin jopa laittaa yksinkertaisen ruuan. Voimat eivät kuitenkaan riittäneet enää aterian valokuvaamiseen. Psyykkinen toipuminen onkin sitten vähän niin ja näin. Painajaisia, pelkotiloja, ahdistusta, itkukohtauksia jne. Ehkä pitäisi kaivaa esiin värikynät tai öljyvärit ja saada alitajunnasta ulos violetti huone keltaisine ilmanvaihtoluukkuineen?