Kevät keikkuen tulevi

Ulkona on aivan ihana alkukevään päivä. Aurinko paistaa ja linnut laulavat. Melkein voi kuulla, miten lumi sulaa kohisten. Naapurin ovessa roikkuva joulukranssi alkaa olla ristiriidassa sään kanssa. Olisi varmaan minunkin aika vaihtaa keittiöstä jouluiset verhot keväisempiin. Ongelma on, että minulla ei ole keittiöön sopivia kevätverhoja. Minulla on kuitenkin oranssi lakana, tulostin ja tulostimeen silityspaperia.

Viikko sitten alkaneen nuhan ja aivastelun luulin olevan alkua siitepölyallergialle. Eilen kuitenkin paukahti päälle oikein kunnon flunssa. Vuorotellen niistän nenääni ja rasvaan sitä Bepanthenilla. Viime yö meni puoli-istuvassa asennossa yskien. Nyt pitäisi kerätä voimia ja raahautua työhuoneeseen vaihtamaan printteriin mustekasetti. Ja alkaa etsimään Internetistä kuvia, joita voisin painaa oranssiin lakanaan. Tarvitsen keittiööni verhot, kaitaliinan ja pöytäliinan.

Kotini on varmasti jokaisen tyylitietoisen, sisustussuunnittelijan ja kiinteistövälittäjän painajainen. Keittiöni se pahin painajainen. Talo on rakennettu vuonna 1985 ja asuntoni on alkuperäisessä kunnossaan. Mitä nyt "vähän" maalia roiskittu sinne tänne. Keittiöni seinät ja katto ovat keltaiset. Keittiön kaapit siniset. Keittiön kaakelit poltetun saven väriset. Ruokapöytä, tuolit ja puiset hyllyt on lakattu venelakalla, jonka värisävy on Chili. Alumiininen varastohylly ja maustehylly ovat limen vihreitä. Keittiötikkaat ovat oranssit. Migreenin aiheuttaja varmasti monille.

Viikon paras päivä

Lauantai on ehdottomasti viikon paras päivä: kiireetön ja täynnä mahdollisuuksia. Erityisen ihania ovat lauantaiaamut. Herään vaihdellen klo 7-9 välisenä aikana. Useimmiten hieman kahdeksan jälkeen. Nousen ylös ja käyn laittamassa itselleni jotain raikasta aamiaista. Sitten teen oloni mukavaksi olohuoneessa ja aamiaista syödessäni katson muutaman viikon aikana digiboxille tallentamani ohjelman. Mainoskatkoilla laitan pesukoneen ja tiskikoneen pyörimään ja kaivan pakastimesta jotain lihaa tai kalaa sulamaan päivällistä varten.

Koska kuopus usein nukkuu lauantaisin iltapäivään, kotona on hyvin hiljaista. Nautin hiljaisuudesta enkä pidä kiirettä minkään asian suhteen. Joskus lähden tekemään pidemmän kaavan mukaan kauppareissun. Saatan tehdä yhden reissun Helsingin keskustaan pieniin ruokakauppoihin ja kauppahalliin, sen jälkeen toisen reissun Sellon Citymarkettiin. Saatanpa vielä hakea maitoa yms painavampaa läheisestä Siwasta. Jos suuntaan matkani Helsingin keskustaan, käyn usein myös jossain kahvilla tai syömässä tapaksia. Ja kunhan tämä tammikuussa aloitettu reumalääkitykseni taas antaa myöten, myös lasillisella viiniä.

Aina ei ole ollut näin. Vielä vuosi sitten minulla oli suuria odotuksia viikonloppujen suhteen. Valvoin iltaisin pitkään, jotta ehtisin tehdä kaikki suunnittelemani asiat. Jouduin laittamaan herätyskellon soimaan, jotta en menettäisi vapaapäivieni aamuja. Sunnuntaina viiden aikaan iski maanantaiahdistus ja mietin, mitkä kaikki suunnittelemani asiat olivat sittenkin jääneet tekemättä. Usein yritin myös helpottaa tulevaa työviikkoa tekemällä viikonloppuisin töitä, joiden tiesin muuten kasaantuvan seuraavalle viikolle. 60-tuntiset työviikot olivat ihan tavallisia.

Viime kesänä päätin, että en tee enää viikonloppuisin töitä, ellei asiakkaan kanssa erikseen viikonlopputyöstä sovita. Silti sunnuntai-iltaisin luin sähköpostini ja aloin miettiä seuraavan viikon työasioita. Rakas alaskan malamuuttimme oli juuri kuollut kunnioitettavassa 15 vuoden iässä ja mietin, että lähes 50-vuotiaana olen eri ihminen erilaisessa elämäntilanteessa kuin mitä olin 34-vuotiaana koiran ottaessani. Olin silloin nuori, terve kahden pienen lapsen äiti, nyt olinkin ikääntyvä, kahden aikuisen äiti. Vaikka nivelreumani eteneminen aikoinaan saatiinkin pysähtymään, vuosikausia vaivanneet säryt eivät olleet kadonneet minnekään. Ja tunsin olevani käsittämättömän väsynyt.

Lokakuussa vietin 50-vuotispäivääni ja juhlien jälkeen totesin, että nyt - viimeistään - on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Meidän suvussa ei ole eletty 100-vuotiaiksi eikä minulla ole mitään syytä olettaa, että tekisin poikkeuksen. Lakkasin avaamasta sähköpostia  sunnuntaisin. Työterveyshuollon 50-vuotistarkastuksessa reuma- ja tulehdusarvoni olivat kohonneet ja sain lähetteen reumalääkärille. Varpaiden tyvinivelistä, nilkasta, polvesta ja kyynärpäästä löytyi tulehtuneet nivelet. Olihan käveleminen ollut jo jonkin aikaa varsin kivuliasta, mutta jotenkin kipuihin on niin turtunut, etten ollut ajatellut reuman aktivoitumista. Tai olin kyllä, mutta työnsin asian pois mielestäni.

Metotreksaattiläääkitys aloitettiin tammikuussa. Olin käyttänyt lääkettä kymmenkunta vuotta aikaisemminkin ja tiesin, millaisia sivuvaikutuksia se minulle aiheuttaisi. Piti päättää ajankohta, jolloin piikin pistämisestä olisi vähiten harmia. Valitsin pitkän harkinnan jälkeen perjantaisin keskipäivällä. Jos joutuisin olemaan perjantaisin toimistolla, ehtisin kuitenkin  kotiin ennen kuin pahoinvointi alkaisi. Kerran tosin olen joutunut käymään Myyrmannin vessassa oksentamassa, koska toimistolla menikin pidempään kuin olin arvioinut. Kurjin olotila on siis perjantai-iltaisin ja lauantait menevät nyt krapulan kaltaisessa tilassa. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että sivuvaikutukset tulevat jonkin ajan päästä vähenemään ja jotkut lauantait ovat helpompia kuin toiset. 

Vaikka lääkkeen sivuvaikutukset ikäviä ovatkin, olen oppinut ottamaan viikonloppuni rennosti. En lataa enää odotuksia viikonloppuun. En sovi lauantaipäiviksi mitään. Olen - pakon edessä tosin - oppinut tekemään lauantaisin vain sen, mitä jaksan. En pode huonoa omaatuntoa, vaikka en laittaisikaan ruokaa tai kävisi kaupassa. En pode huonoa omaatuntoa, vaikka en imuroisi enkä pyyhkisi pölyjä. En pode huonoa omaatuntoa, vaikka makaisin television ääressä koko päivän. Enkä pode huonoa omaatuntoa siitäkään, että en pode huonoa omaatuntoa. Lauantaista on tullut viikon paras päivä.

Täydellinen blogi

Tein ensimmäiset kotisivuni Internetiin joskus 1990-luvun puolivälissä. Muistan vielä, että ne olivat vaaleansiniset ja niissä oli paljon animoituja perhosia ja kukkia. Glitteriä ja liikkuvia lisäosia. Oli jännittävää opetella HTML:ää ja saada jotain näkyvää aikaiseksi. Kokeilla kaikkea. Siis aivan kaikkea. Se oli aika iso juttu sairaanhoitajalle. Jostain syystä intoni laantui, kun aloin opiskella vuosituhannen vaihteessa it-alalle. Nyt, kun olen 12 vuotta työskennellyt alalla ja päivittäin koodaan ohjelmia, en enää tunnekaan mielenkiintoa sivujeni ulkoasun hiomiseen tai javascriptien hienouksien esittelyyn vaan menen sieltä, missä aita on matalin.

Valokuvaus ei ole minun juttuni. Jos järjestettäisiin Universumin huonoin valokuvaaja -kilpailu, olisin sen varma voittaja. Haluaisin toki ottaa taidokkaita valokuvia, mutta aikani ja kärsivällisyyteni ei riitä opetteluun. Räpsin halvalla digikamerallani kuvia miten sattuu. Minulle pääasia on, että kuvasta saa jotakuinkin selvää.

Sain 50-vuotislahjaksi järjestelmäkameran, mutta siinä on aivan hirveä määrä nappuloita, vipuja ja säätimiä. Pääsen eläkkeelle ennen kuin olen oppinut edes kaikkien nappuloiden, vipujen ja säätimien merkityksen. Puhumattakaan siitä, että oppisin käyttämään niitä. Mutta aion minä yrittää ja toivon saavani "Digitaalikameran käyttöä urpoille" -kurssin tyttäreltäni viimeistään ensi kesänä.

Nykyisin "kaikki" pitävät blogia. Niitä löytyy aiheesta kuin aiheesta. Joskus tuntuu, että bloggaajat kilpailevat blogeillaan. Kenellä on hienoin, kenellä upeimmat kuvat, kenellä kaunein koti, kenellä suloisimmat lapset,  kenellä ihanin elämä. Minun blogini tulee olemaan realistinen. Enkä todellakaan aio siivota ennen valokuvan ottamista. Jos ruokaohjeessani oleva annoksen kuva näyttää epämääräiseltä, niin sitten se on näyttänyt epämääräiseltä. Olen perusluonteeltani positiivinen ihminen ja uskon vahvasti siihen, että positiivisuus vetää puoleensa positiivisuutta ja negatiivisuus negatiivisuutta. Mutta jos jokin menee pieleen, niin ei se paremmaksi muutu, vaikka miten asiaa kiillottelisin tai kaunistelisin.

Otetaanpa alusta

Ei ole ongelmallista keksiä kirjoitettavaa, mutta on ongelmallista keksiä julkaistavaa. Viime päivinä olen miettinyt Internetin ja erityisesti blogien merkitystä henkilökohtaisten asioiden jakamisessa. Olin jo kirjoittanut parin kuukauden ajan uutta blogiani, mutta tänään päätin poistaa kaikki kirjoitukseni ja aloittaa alusta. Hyvä puoli asiassa on, että en ollut vielä ehtinyt julkaista blogiani.

Mikä on minun asiani ja mikä on jonkun muun asia? Joskus raja on kuin veteen piirretty viiva. Ilman muita ihmisiä ja heidän vaikutustaan en olisi se, joka olen. Jos kerron julkisesti, millainen olen, kerronko silloin ihmisistä, joilla on ollut elämääni vaikutusta? Pitäisikö minun olla kokonaan kertomatta? Se olisi varmasti viisainta, mutta päätin jo aikoja sitten uudistaa vanhat, viime vuosituhannelta olevat kotisivuni ja nykyaikaa on blogi. Minulta myös aina välillä kysytään suomenuskoisuudestani ja elämäntavastani. Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun joku on kysellyt ruokaohjeita. En pysty vastaamaan kysymyksiin viidellä lauseella, joten on yksinkertaisempaa kirjoittaa asioita ylös ja antaa sivujeni linkki kysyjille. Ja kantaa seuraukset.

Jossain on kuitenkin raja, jonka yli en mene. Perhe onkin se hankalin osio. Ihmiset? Eläimet?  Koti? Tätä pitää vielä miettiä. . Perinnejuhlista oisi muakava kirjoittaa, mutta valokuvien ottamisesta tulee hankalaa. Miten ottaa valokuvia juhlista ilman, että kuvissa näkyy ihmisiä? Ainahan voisin tietysti kehottaa vieraita hetkeksi aikaa poistumaan takapihalle, mutta se olisi aika epäkohteliasta. Taidan käyttää Aku Ankan naamaa silloin, kun henkilöiden ei kuulu olla tunnistettavissa. Saanen siis esitellä: äitini, isäni ja isosiskoni:

Blogin kirjoittamisesta tulee siis haastavaa. Pyrin välttämään kertomista muista ihmisistä, mutta aina se ei ole mahdollista, jos kerron blogissani elämästäni. Tyttäreni on tyttäreni, poikani on poikani. Tyttärelläni on aviopuoliso, siskoni pojalla avopuoliso. Minulla on siis myös sisko sekä äiti ja isä. Ne lukijat, jotka minut tuntevat, tietävät keitä läheiseni ovat, vaikken nimiä mainitsekaan. Blogissani en aio kertoa läheisteni tekemisistä tai elämästä vaan korkeintaan siitä, miten he kulloinkin vaikuttavat omaan elämääni. Tämä on siis minun blogini, ei heidän. Jos kirjoitan sinusta blogiini jotain, mitä et olisi halunnut tänne päätyvän, saat naulata minut korvista yläkerran käytävän seinään. Sen jälkeen, kun olen ensin tarjonnut sinulle viiden ruokalajin päivällisen.