Helmikuun ensimmäisenä päivänä menin jälleen Peijaksen sairaalaan. Tällä kertaa leikattiin vasen polvi. Olin tyytyväinen, kun leikkausta edeltävänä päivänä soitettin ja kerrottiin, että olen leikkausvuorossa vasta toisena ja riittäisi, että olen Peijaksessa seuraavana aamuna klo 9. Viime kesäisen taksilain muutoksen jälkeen olen luottanut enemmän busseihin kuin takseihin. Peijaksessa leikkaukseen tuleville on oma sisäänkäyntinsä ja ovet avataan vasta hieman ennen klo 7. Kesällä vielä istuisikin ulkona odottelemassa, mutta ei talvipakkasilla. Kovimmat pakkaset onneksi lauhtuivat perjantaiksi, kun aamulla pimeässä lähdin kyynärsauvojen kanssa jälleen bussilla kohti Peijasta.
Vaihdoin bussia Myyrmäen asemalla ja siitä pääsi suoraan yhdellä bussilla Peijaksen pihaan asti. Vasen polveni oli pitkään ollut erittäin kipeä ja sillä käveleminen tuskallista. Vielä, kun on talvi ja liukasta, piti olla tavallistakin varovaisempi.
Tällä kertaa en ollut läheskään niin jännittynyt kuin edellisellä kerralla. Tiesin jo kokemuksesta, mitä on tulossa. Esivelmistelujen jälkeen odottelin aikakauslehtiä lueskellen esilääkettä ja leikkaussaliin lähtöä. Esilääkettä ei kuitenkaan ehditty antaa, kun leikkaussalihoitaja tulikin jo hakemaan minua. Sain selkäydinpuudutuksen ja hetken aikaa ehdin kuulla leikkauksen ääniä ennenkuin vaivuin horrokseen ja siitä herättyäni minut vietiinkin jo heräämöön.
Tunto palasi jalkoihini nopeammin kuin edellisellä kerralla enkä ollut heräämössä varmaankaan kuin noin kaksi tuntia. Sieltä osastolle ja syömään. Osasto ja huone olivat samat kuin edelliselläkin kerralla, vain sänkypaikka oli eri. Henkilökuntakin oli tuttua. Tutut kivut ilmestyivät illan aikana ja nyt älysin pyytää riittävän usein ylimääräistä kipulääkettä.
Ortopedin kanssa olin sopinut, että mikäli vain vointini sallii, pääsen kotiin jo seuraavana päivänä. Ikävä kyllä ensimmäisenä päivänä sain mehevän iskias-kivun vasemmalle puolelle ja totesin, että on sittenkin parempi olla vielä toinenkin yö sairaalassa. Hermokipuun sain Lyricaa ja vaikka minulla onkin ollut varsin huonot ennakkokäsitykset Lyricasta, suostuin lopulta ottamaan sitä. Ja kas, iskias-kipu katosi.
Huonetovereinani oli kolme mukavaa naista ja juttua riitti. Kaikilla neljällä polven tekonivelleikkaus ja kaikki ymmärsivät toistensa kipuja ja liikkumisvaikeuksia. Lyhyenä ihmisenä sairaalassa oleminen on minulle hankalaa. Sänkyjä ei saa laskettua niin alas, että voisin istua sängyn reunalla siten, että jalkapohjat olisivat maassa. Vessassa oli vessanpöntöllä koroke, jonka tarkoitus on helpottaa pöntölle istumista ja siitä nousemista. Lyhyelle ihmiselle koroke tekee asioinnin vain entistä vaikeammaksi.
Kaipasin kovasti kotiin, jossa liikkuminen on helppoa ja kaikki kanantaluttajalle oikealla korkeudella. Heinäkuussa leikkaushaavani ei vuotanut lainkaan, mutta tällä kertaa vuoti niin paljon, että hetken pelkäsin kotiinpääsyn viivästyvän verenvuodon vuoksi. Onneksi ei kuitenkaan viivästynyt vaan sunnuntaina 3. helmikuuta pääsin kotiin.
Leikatussa jalassa ei ollut reidessä valtavaa mustelmaa eikä myöskään mielettömiä lihaskipuja kuten edellisellä kerralla. Sen sijaan jalka oli turvoksissa kuin tukki. Onneksi olin laittanut farkkujen sijasta college-housut jalkaani, koska farkut eivät todellakaan olisi mahtuneet jalkaani.
Kotona odottelin kovia kipuja, mutta niitä ei lopulta tullutkaan. Kipulääkitykseni oli tällä kertaa vahvempi kuin kesällä ja koska reisilihasten repivä kipu puuttui kokonaan, leikkauksen jälkeinen elämä tuntuikin paljon helpommalta kuin mihin olin varautunut. Verenvuotokin loppui kotiutuessani lähes kokonaan.
Ensimmäiset päivät menivät kuitenkin pääasiassa sängyssä maatessa ja telkkaria katsellessa. Vahvat kipulääkkeet aiheuttavat minulle aina alussa huimausta ja sen vuoksi en uskaltaudu kyynärsauvojen kanssa portaisiin ennenkuin tuo sivuvaikutus on ohi. Kissat ja koira pitivät minulle seuraa kuten edelliselläkin kerralla ja televisio viihdytti riittävästi.
Viikkoa ennen leikkausta oli Peijaksessa nk preoperatiivinen käynti, jossa tapasin ortopedin, sairaanhoitajan ja fysioterapeutin. Kotimatkalla kävin Pasilassa toimistolla hakemassa alkuvuoden lounassetelit. Lähes päivittäin olen tilannut pizzeriasta salaatteja, pizzaa ja hampurilaisia. Useimmiten salaatteja, koska ruokahaluni on tälläkin kertaa olematon ja yhdestä salaattiannoksesta riittää hyvin kahdeksi tai jopa kolmeksi ateriaksi. Niihin kuitenkin kyllästyy aika nopeasti. Olen tilannu jo pidemmän aikaa päivittäistavarat K-Citymarketista ja Alepasta kotiinkuljetuksella ja nyt herkuttelin Saarioisten äitien eineksillä. Maksalaatikko ja kaalilaatikko eivät ole oikein olleet lasteni suosikkiruokia ja sen vuoksi niitä ei tullut syötyä vuosikymmeniin. Nyt oli hyvä tilaisuus pitkästä aikaa syödä niitäkin.
Hakaset poistin tälläkin kerralla itse. Muutama hakasista oli hieman vinossa ja sen vuoksi uponneet arpeen, että hetken taas mietin, onko sittenkin lähdettävä terveyskeskukseen vai saanko kaikki hakaset itse pois. Lopulta onnistuin. Haava oli siisti ja ainoastaan alimman hakasen kohdalta repsotti hieman. Siitä kiristin haavan reunat yhteen tavallisella laastarilla.
Turvotuksen hävittyä liikkuminen alkoi olla jo helpompaa. Polven koukistamisessa on edelleen ongelmia, mutta täysin suoraksi se on mennyt heti leikkauksesta lähtien. Muistelin, että ei edelliselläkään kerralla polvi vielä tässä vaiheessa koukistunut kovin hyvin. Tuolilla istuminen on vielä hankalaa ja kivuliasta, joten en ole ollut kovin paljoa tietokoneella. Portaissa kulkeminen onnistuu jo varsin hyvin ja pari päivää sitten keittiössä ihmettelin, mihin olen jättänyt kyynärsauvani. Ne olivat yläkerrassa makuuhuoneessa ja olin siis lähtenyt ilman sauvoja alakertaan.
Kaikenkaikkiaan - näiden kolmen viikon aikana - olen kokenut leikkauksesta toipumiseni huomattavasti helpommaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Toipuminen on yksilöllistä, mutta näköjään myös polvikohtaistakin. Kaikista parasta on, että vuosia piinanneet leposäryt ovat poissa. Saan yöni nukuttua hyvin. On ihmeellinen tunne herätä aamulla virkeänä eikä zombina. Voin maata sängyssä televisiota katsellen täysin ilman kipuja. Välillä pitää nipistää itseään varmistaakseen, että en näe unta vaan kivuttomuus on täyttä totta. Helmikuinen aurinko paistaa ja paljastaa likaisten ikkunoiden lisäksi kevään saapumisen. En malta odottaa kesää, kun pääsen jälleen kaupungille, lenkkeilemään koiran kanssa, tapaamaan ystäviäni ja tekemään kaikkea kivaa!
