Maanantai on taas takana

Jo kolmas tavallista lyhyempi työviikko. Ensin pääsiäinen lyhensi kahta viikkoa ja ylihuomenna on vappu. Helmikuussa leikattu polvi on edelleen jäykkä ja viikon päästä olisi Peijaksen sairaalassa jälkitarkastus. Hieman pelottaa, ettei polvi taivu riittävästi vaan joudun narkoosimanipulaatioon. Tuossa toimenpiteessä potilas nukutetaan kevyesti ja lääkäri vääntää väkisin polven taipumaan. Tämän jälkeen polvea kuntoutetaan laitteessa, joka tasaisesti koukistaa ja ojentaa polvea. Sairaalassa joutuu olemaan pari päivää ja sen jälkeen takaisin kotiin.

En todellakaan haluaisi tuohon toimenpiteeseen. Ensinnäkin en halua olla taas kahta päivää sairaalassa ja toisekseen mietin, pitääkö taas ottaa kyynärsauvat ja kipulääkkeet käyttöön. On ollut niin hyvä, kun kipuja ei ole enää ollut ja olen saanut yöni nukuttua. Välillä mietin, että haittaako se nyt loppujen lopuksi elämää, jos toinen polvi on vähän jäykkä.

Viikonloppu vierähti todella nopeasti. Lauantaina oli taloyhtiön pihatalkoot ja varmuuden vuoksi livistin huomaamatta pihasta kaupoille ja Vakikseen. Kotiin palasin mummokärry täynnä grillattavia. Naapurusto oli jo taloyhtiön toisessa päässä grillailemassa, joten livahdin kenenkään huomaamatta takaisin kotiin.

Kesässä parasta on kyllä grillaaminen!!! Ihan sama, mitä vanhanaikaiseen pyöreään pallogrilliin heittää, kunhan grillaa hiilillä. Tälläkin kertaa grillasin vartaita. Kasvisten lisäksi broileria sekä pekoniin käärittyjä herkkusieniä.

Sunnuntaina söin tavalliseen tapaan Tikrun kanssa aamiaista sängyssä. Kahvia, tonnikalasalaattia ja pensasmustikoita. Heräsin normaalia myöhemmin ja siinäpä aamupäivä hurahtikin nopeasti.

Tarkoitukseni oli siivota sekä takaphaa että kotia sisältä, mutta tässä maailmankaikkeudessa ei satavarmasti ole ketään toista yhtä patalaiskaa ja mukavuudenhaluista ihmistä kuin minä. Mihin lie sunnuntaikin katosi...ainakin Beck -elokuvien katseluun.

Tänään oli sentään työpäivä ja jotain saatiin työkaverin kanssa aikaiseksikin. Lopeteltiin työt jo kolmen maissa iltapäivällä ja lähdin samantien viemään koiraa ulos. Sitten ruokakauppaan ja ruokaa laittamaan. Alakerran imurointi, tiskit koneeseen ja vähän muuta. Niin ja juu, Kuningatar Luna on jostain syystä taas ärsyyntynyt Mammalle. Ehkä siksi, että olen viime aikoina pariin kertaan sulkenut sen vahingossa parvekkeelle. Reppana on siellä maukunut oven takana enkä minä ole kuullut mitään. Onneksi Stella-koira huolehtii ettei kaveria jätetä. Ei ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Mutta siis...Luna - tuo Maailmankaikkeuden Kissa Kuningatar - pissasi  sänkyyni. Onneksi olen varautunut sen protestointiin ja sängyssäni on muovisuojukset, jotka estävät kosteuden menemisen patjaan asti. Pyykkikone siis vielä illalla pyörimään. Tunnin päästä pitäisi olla viimeisetkin petivaatteet pesty ja valmiina narulle.

Päivälliseksi tein pitkästä aikaa vanhanajan jauhelihapihvejä. Lapsuudessani 1960-luvulla ja vielä teinivuosinani 1970-luvulla maustepippuri oli varsin tavallinen mauste. Jossain vaiheessa mustapippuri korvasi maustepippurin ruuanlaitossani, mutta tänään siis maustoin mureketaikinan  maustepippurilla, kuivatulla ruohosipulilla ja suolalla. Lisukkeeksi tuoreista herkkusienistä tehty kermakastike sekä perunamuusia, johon tungin vielä juustoraasteen jämät. Makumatka takaisin 60-luvulle!

Perinteistä ja niiden noudattamisesta

Tänään luin ja kommentoin mielenkiintoista keskustelua arvotyhjiöstä, käytöstapojen puutteesta sekä kulttuurittomuudesta. Perinteiden vähättelystä ja tapakulttuurin halveksunnasta. Keskustelussa oli kommetteja puolesta ja vastaan. Ajatuksia herättävin kommentti oli kirjoittajalta, jonka mielestä  "mielekkääseen elämään tarvitaan hetkiä, jotka nostavat ihmisen arjen yläpuolelle ja muistuttavat hänen olevan osa jotakin yhteisöä."

On helppoa ajatella noin, kun on vahvat perinteet, joita on noudatettu jo pitkään. Kenties useita sukupolvia kuten omassa suvussani.  Perinteitä, joihin on tottunut  jo lapsena. Ja kun on yhteisö, johon kuulua. Mutta entäpä ne, joilla ei ole suvussa perinteitä? Tai ne, joilla ei ole mitään yhteisöä, johon kuulua?

Perinteiden jatkumon katkeamiseen ei tarvita kuin yksi sukupolvi. Alaikäisten lasten leskeksi jääneellä äidillä tai isällä ei ole ehkä ollut voimia muuhun kuin arjesta selviytymiseen. Ei ole jaksettu järjestää mitään ylimääräistä. Tai perinteet ovat päättyneet aikuisten lasten hajaannuttua ympäri maata ja maailmaa. Jouluaattona ei leikitä ja nahistella serkkujen kanssa isovanhempien katsellessa vierestä, koska vanhempi on ainoa lapsi ja isovanhemmat kuolleet jo vuosia sitten. Tai ei yksinkertaisesti olla sukulaisten kanssa niin läheisissä väleissä, että haluttaisiin viettää mitään juhlapäiviä heidän kanssaan. Joidenkin perheiden taustalta löytyy päihdeongelmaisia isovanhempia eikä silloin naistenlehtien ja blogien satumaiset joulut tule kysymykseenkään.

Suomessa ja muuallakin maailmassa yhä useampi ihminen tuntee yksinäisyyttä. Ei ole yhteisöä, johon kuulua. Aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä ja varmasti vielä vaikeampaa saada uutta yhteisöä. Perinteisesti kun niin meillä kuin muuallakin yhteisö on ollut nimenomaan suku. Jonkun vanhan perinteen noudattamisen aloittaminen ei liitä yksilöä mihinkään yhteisöön. Mielestäni on hyvä ymmärtää sekin, että syystä tai toisesta yksin jäänelle perinteiden noudattaminen saattaa vain lisätä tuskaa ja pahentaa yksinäisyyden tunnetta. On henkisesti helpompaa lentää jouluksi Kanarialle kuin istua yksin kynttilänvalossa kotona joulukuusta katsellen. Kenties vielä muistella aikoja, kun kaikki oli vielä toisin.

Perinteiden jatkamiseen liittyy mielestäni vielä sekin asia, että lapsuuden perinteistä on täytynyt jäädä hyviä muistoja. Jos muistot ovat ikäviä tai jo lapsuudessa on kokenut perinteet puuduttavan tylsiksi, ei liene kummallista, jos ei halua tylsistyttää omia lapsiaan samalla tavalla. Vanhempi kun pyrkii yleensä antamaan lapsilleen parempaa kuin mitä omassa lapsuudessa on ollut.

Oma lukunsa on perinteiden sekoittuminen keskenään. Aikana, jolloin kotipaikkakunnalta ei lähdetty kovin kauas, pysyivät perinteetkin hyvin samanlaisina. Kuitenkin esimerkiksi virpomisperinne on Karjalassa ja Pohjanmaalla varsin erilainen. Entä kuuluuko joulupöytään karjalanpaisti vai ei? Parisuhteessa joudutaan tekemään perinteidenkin osalta kompromisseja. Asiat, jotka ovat kummallekin omasta perinteestään kaikista tärkeimpiä, yhdistetään uudeksi perinteeksi ja tätä perinnettä jatketaan omille lapsille. Jotain tippuu pois ja jotain tulee tilalle. Joistain taas saatetaan luopua kokonaan, koska loppujen lopuksi kukaan ei enää muista, kenen isovanhemman mielestä juuri se oli keskeinen osa perinnettä. Näin on käynyt meidän joulussamme eli lipeäkalaa ei ole laitettu enää muutamaan vuosikymmeneen, koska kukaan ei oikeasti tykkää siitä.

Nettikeskustelun aloitus perustui vahvasti kristilliseen arvopohjaan, mutta kuinka moni vanha perinne loppujen lopuksi on kristillinen? Olen aikoinaan lukenut Raamatun kannesta kanteen useammankin kerran, mutta en näin äkkiseltäni saa päähäni, miten juhannuksena eli Johannes Kastajan päivänä juhannuskokko liittyy Johannes Kastajaan? Tai ne koivut, jotka lapsuudessani tuotiin juhannusaattona ovenpieliin? Tai juhannustaiat? Enkä nyt tarkoita sitä taikaa, että jos juoksee juhannusyönä juovuspäissään 7 kertaa alasti naapuritalon ympäri, näkee kotitalonsa rappusilla tulevan ex-vaimonsa. Jos joku tietää, olisi kiva saada vastaus tämän postauksen kommenttikenttään. Senhän jokainen tietää, että Korvatunturilla asuva Joulupukki ja tontut eivät liity kristilliseen jouluun enää juuri mitenkään. Nuuttipukilla, joka on vanhempaa perua kuin Joulupukki, ei ole senkään vertaa tekemistä kristinuskon kanssa. Pyhä Nikolaus on kuitenkin Joulupukin esihahmo ja siten liittyy kristinuskoon, mutta porojen vetämässä reessä lentäen Korvatunturilta saapuva heppu on jo jotain ihan muuta.

Suomessa monet vanhat perinteet ovat liittyneet luonnonuskontoon ja pakanallisiin tapoihin. Jotkut ihan paikalliseen taikauskoonkin. Rituaaleilla on uskottu olevan vaikutusta satoon, kotieläinten terveyteen ja myös ihmisten omaan hyvinvointiin aina naimaonnea myöten. Kun kaikki sekoittuu kaikkeen, mikä on oikea suomalainen kulttuuri ja mitä ovat oikeat suomalaiset perinteet? Voinko jo sanoa, että minun hämäläis-keskisuomalainen tapani on oikea suomalainen tapa? No en tietenkään voi. En siitäkään huolimatta, että siskoni tekemä - jo 1500 luvulle ulottuva - sukututkimus on osoittanut, että olen supisuomalainen. Geenitesti on tosin vielä tekemättä.

Perinteet ovat ihana asia elämässä, jos niistä pitää. On mukavaa antaa lapsilleen jotain sellaista, mistä jonain päivänä ei kukaan ole enää kertomassa. Äidinäitini oli tarinankertoja eikä koskaan lukenut meille satuja kirjoista. Hän kertoi tarinat itse. On harmillista, että hän kuoli niin varhain enkä ole voinut kysyä häneltä, olivatko tarinat hänen itsensä sepittämiä vai kenties tarinoita, joita oli kuullut omalta äidiltään tai isoäidiltään. En kyllä vieläkään - lähes 60-vuotiaana - uskalla katsoa lähteeseen. Ihan vain siksi, ettei Näkki vain vie minua.

Ikiomaan henkilökohtaiseen sunnuntaiaamiaisperinteeseeni tänään liittyi uusi kahvikuppi. Tai siis kuppihan on vanha kuppi, mutta minulle uusi. Ja perinteiseen tapaan Tikrun kanssa aamiaisella. Noin sekunti kuvan ottamisen jälkeen suolalihavipaleet katsosivat leivän välistä. Iloista pääsiäistä kaikille ihan riippumatta siitä, miten pääsiäistä vietätte vai vietättekö mitenkään!

Grillikauden avajaiset

Suurimman osan vuodesta - joka ainoa vuosi - mietin, mikä ihmeen älynväläys esivanhemmillani oli jäädä tänne kylmään ja pimeään Pohjolaan. Mutta tänään - ensimmäistä kertaa tänä vuonna - istuin takapihalla ja päätin grillata. Makkaraa, naudan ulkofilettä, pekoniin käärittyjä herkkusieniä, pikkusipuleita, paprikaa ja maissia. Ja pihalla istuessani ymmärsin, että onhan tämä valon ja lämmön palaaminen takaisin ihan mieletön juttu. Monissa muissa maissa tällaista ei koeta koskaan.

Tarkoitus oli tänään siivota pihaakin, mutta koska olen laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen, siivous jäi pelkästään suunnitteluasteelle. Mutta eikö hyvin suunniteltu olekin jo puoliksi tehty? Huomenna on uusi päivä ja aikaa siivota.

En ollut kovin kauaa pihalla grillaamassa, mutta "rakas ystäväni" The Pähkinäpensas teki sitten juuri sen tempun, mitä tähän aikaan vuodesta yleensä tekee. Tuo viheliäinen puska on siis omalla pihallani, seinänaapurin kanssa juuri pihojemme rajalla. Ja minä olen allerginen pähkinäpensaan siitepölylle.

Ensin parikymmentä aivastusta, sitten silmien kirvelyä, sen jälkeen nenän limakalvot turvoksiin ja lopuksi sietämätön korvien kutina. Kaiken muun kiusan pähkinäpensaalta vielä kestäisinkin, mutta korvien kutina tekee hulluksi. Aamuisin tyynyni on veressä, kun öisin unissani revin korviani. Ja kyllä, olen käyttänyt antihistamiinia jo helmikuun puolivälistä lähtien, mutta tuo viheliäinen pensas on sitkeämpi kuin lääkkeet. Hyvä puoli on, ettei tätä kestä enää kovin monta viikkoa. Olen henkeen ja vereen kevät- ja kesäihminen, joten kaikista hankaluuksista huolimatta nautin tästä hetkestä.

Pitkäperjantai

Useimmiten pääsiäisen aikaan kutsun lähisukua syömään vasta pääsiäissunnuntaina tai -maanantaina, mutta tällä kertaa järjestin päivällisen jo pitkäperjantaina. Myöhemmät pääsiäispäivät antavat enemmän aikaa valmistautua pidempien vapaiden vuoksi. Tällä kertaa syömässä olivat vanhempani sekä tytär puolisoineen. Määrällisesti ruokaa ei siis tarvinnut olla niin paljoa kuin isommalla porukalla ja tällä kertaa tarvitsi vain yhden erikoisruokavalion eli lihattoman.

 Alkuruuaksi tarjosin salaatin, jossa oli tuoretta pinaattia, punasipulia, miniparsaa, mansikoita sekä paistettua haloumia. Lisäksi krutonkeja ja Ceasar-salaatinkastiketta.

Pääruuaksi tein karitsapataa sekä lihattomalle soijapataa, lisäksi keitettyjä perunoita sekä erilaisia etikkasäilykkeitä. Karitsanpaistin pilkoin eilen isohkoiksi palasiksi ja laitoin yöksi marinadiin, jossa oli punaviiniä, espresso-kahvia, valkosipulia, mustapippuria, suolaa ja tuoretta timjamia. Tänään ruskistin lihapalat pannulla voissa, lisäksi sipulia ja porkkanaa. Liemeksi marinadiliemi, hieman lisää punaviiniä, tilkka vettä ja lisää tuoretta timjamia sekä valkosipulia. Soijapataan ruskistin voissa sipuliviipaleita, pataan porkkanaviipaleita, punaviiniä, mustapipuria, suolaa, valkosipulia sekä tuoretta timjamia. Molemmat padat laitoin uuniin hautumaan. Lopuksi ruskistin voissa pannulla Oumph Salty & Smoked -soijapaloja ja lisäsin ne lihattomaan pataan noin 15 minuuttia ennenkuin ruoka oli valmista.

Karitsapata

Soijapata

Lapsuudenkodissani oli pääsiäisen aikaan aina jälkiruokana mämmiä. En jaksa muistaa, milloin ensimmäisen kerran tein pashaa. Kuitenkin sen jälkeen pasha on kuulunut meidän pääsiäispöytään. Useimmiten sekoitan mantelirouheen pashaseokseen, mutta tällä kertaa tarjosin sen erikseen.

Yhdessä syöminen läheisten kanssa on yksi parhaimpia asioita maailmassa, mutta keittiön siivoaminen kokkailujen jälkeen ei. Varsinkaan, kun suurin osa astioista on tiskattava käsin. Jostain syystä saan ruokaa laittaessani keittiön aina käsittämättömään sotkuun. Laitoin illalla tiskikoneeseen ne astiat, jotka kestävät konepesun ja muut tiskaan vasta huomenna. 

Vitsa sulle, vaalilupaus mulle

Heräsin aamulla hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Puin päälleni ja lähdin kävelemään kohti lähistöllä olevaa alakoulua, jossa tämän alueen äänestys tapahtuu. Kun koulurakennus tuli näkyviin, vaistomaisesti lisäsin vauhtia. En ole koskaan opiskellut tuossa koulussa, mutta samanlainen matala punatiilinen rakennus oli vanha kansakoulu, jossa 1960-luvulla aloitin opintieni. Aamu ja koulu tarkoittaa alitajunnassa, että ei saa myöhästyä!

Sain äänioikeuden vuonna 1979 ja siitä lähtien olen yhtä poikkeusta lukuunottamatta äänestänyt kaikissa kunnallis- ja eduskuntavaaleissa. Tuo poikkeuskin johtui siitä, että olimme koko perhe vatsataudissa. Olen myös aina äänestänyt vasta virallisena vaalipäivänä ja perinteisesti äänestämässä käytyäni keittänyt itselleni pullakahvit. Tänään lähdin äänestämään sen verran aikaisin, että söin aamiaisen - ja pullan - vasta kotiin palattuani.

Yksi syy aikaiseen äänestämiseen oli, että tänään on myös palmusunnuntai ja siten virpomispäivä. Tällä alueella lapset lähtevät virpomaan yleensä noin klo 10 ja koska odotan joka vuosi virpojia, halusin olla kotona ajoissa.

Aamupäivällä ei käynyt kuin yksi poika virpomassa eikä iltapäivälläkään ehkä olisi tullut vieraita lapsia virpomaan, jos lähtiessäni viemään koiraa ulos olisi huomannut noidiksi pukeutunutta tyttöporukaa. Sainoin tytöille, että meille saisi tulla virpomaan, jos tulevat noin 10 minuutin päästä. Tein koiran kanssa pikalenkin ja kun pääsin kotiin, ovikello jo soikin.

Omien lasteni aikuistuttua taloyhtiön ja naapuruston lapsia ei juurikaan enää tunne ja sen vuoksi myös virpojien määrä on vähentynyt merkittävästi. Siksi olenkin säästänyt myös edellisvuosien vitsoja ja niistä on kertynyt jo oikein mukava nippu pääsiäistä koristamaan.

Sain silitettyä olohuoneeseen verhot ja vihdoin otettua jouluverhot pois ikkunasta. Oikean polven leikkauksesta kesti noin 4 kk ennenkuin pystyin kiipeämään pöydälle ripustamaan verhoja. Tämän vasemman polven kanssa ei mennyt kuin 2,5 kk. Tunne oli kuin  lapsella, joka on juuri oppinut ajamaan pyörällä ilman apupyöriä!

Vaalivalvojaisia varten laitoin pitkästä aikaa kasariherkkua Oskarin leipiä. Tietenkin syötiin yhdessä Tikrun kanssa. Kun tarjolla on katkarapuja, Tikrua on mahdotonta pitää poissa lautaselta.

 Viikonloppu meni jälleen kerran aivan liian nopeasti. Onneksi ensi viikko on lyhyt viikko ja pääsiäisenä neljä vapaapäivää. Tilasin sairaslomani alussa olohuoneen nojatuoleihin päällystämistä varten uuden kankaan, mutta en pystynytkään sairasloman aikana istumaan ompelukoneen ääressä. Jospa saisin pääsiäisenpyhinä ommeltua tuoleihin uudet päälliset. Tikru nukkuu jo ja vaalituloskin alkaa kohtapuoliin olla selvillä. Hyvä ajankohta mennä nukkumaan.

Kaloripommit

Seurattuani syömisiäni taas jonkin aikaa, olen pistänyt merkille ruuat, jotka ovat olleet turhan kaloripitoisia. Suurimmat kaloripommini ovat olleet leipä, pasta ja nuudelit. Perässä tulevat riisi ja peruna. Eli lisukkeet, joita syön muun ruuan lisäksi. Tänään tein pastaa ja Muru kaurajauhiksesta tomaattipohjaisen kastikkeen. Vaihdoin omalle aterialleni keitetyn pastan sijasta vastaavan määrän höyrytettyä parsaa ja ero oli merkittävä: 100 g keitetty pasta 101 kcal ja 100 g höyrytetty miniparsa 32 kcal.  Keitetyissä nuudeleissa on vieläkin enemmän kaloreita kuin pastassa. Hyvin usein minulla siis on käynyt niin, että aterialla oleva lisuke on ollut syy annoksen korkeaan energiamäärän.

(Kuvan annoksessa vain 219 kcal)

En jaksa olla jatkuvasti laittamassa ruokaa, joten syön vain 3-4 kertaa päivässä. Joskus jää aamiainen pois, joskus lounas ja joskus iltapala. Päivällisen syön oikeastaan joka päivä, mutta kellonaika vaihtelee muiden syömisteni mukaisesti. Olen pyrkinyt syömään 250 kcal aamiaisella, 350 kcal lounaalla, 350 kcal päivällisellä ja 250 kcal iltapalalla. Helpoiten 1200 kcal/vrk on onnistunut vaihtamalla lisukkeena olevan pastan, riisin, nuudelit tms kasviksiin. Tällä tavalla on myös pystynyt lisäämään aterioilla rasvan ja proteiinien määrää ja  kuten ainakin kaikki vhh-ruokavaliota noudattavat tietävät, ne pitävät paremmin nälkää kuin hiilihydraatit.

Vhh-ruokavalio ei oikein sovi minulle, koska en voi elää ilman hedelmiä. Tai tottakai pysyisin hengissä, mutta pidän hedelmistä liian paljon luopuakseni niistä. Lisäksi haluan välillä herkutellakin enkä ainakaan muuttua "ongelmatapaukseksi" juhlissa tai kyläpaikassa. Mutta alan ymmärtää, miksi monen karppaajan mielestä vhh-ruokavalio on ehdottomasti paras painonhallinnassa.

Kolme toteutunutta toivetta

"Pystyisinpä nukkumaan edes kolme tuntia kertaakaan heräämättä."

"Pystysinpä kävelemään niin, ettei polvi menisi muutaman metrin välein lukkoon."

"Pystyisinpä kävelemään koiran kanssa Lammaslammen ympäri."

Nämä toiveet olen esittänyt hiljaa mielessäni lukuisia kertoja nivelrikkovuosieni aikana. Välillä on iskenyt epätoivo ja olen ajatellut, että toteutuukohan niistä yksikään. Noin kuukausi sitten - ensimmäisen kerran vuosiin - nukuin ilman kipulääkkeitä koko yön. Vasemman polveni leikkauksen jälkeen polveni eivät ole menneet enää lukkoon. Ja lauantaina, silloin kävelin koiran kanssa Lammaslammen ympäri. Ensimmäisen kerran yli kolmeen vuoteen.

Läheisen lammen ympäri kävely on vain noin 1,5 km matka. Niin lyhyt, mutta silti niin pitkä. Kävin lauantaina iltapäivällä lähikaupassa ja kun tulin takaisin, ajattelin, että uskaltaisinko. Jos ottaisin kännykän mukaan, voisin tarvittaessa soittaa pojalleni, pyytää hakemaan kottikärryt varastosta ja tulla hakemaan minut matkan varrelta. Laitoin koiran valjaisiin, kengät jalkaan, takin päälle ja avaimet sekä kännykän taskuuni. Tuulikaapissa päätin vielä jättää toisenkin kyynärsauvan kotiin. 

Koko matka meni hyvin. Kertaakaan ei polvissa tuntunut pienintäkään kipua. Nautin kevätauringosta ja raikkaasta ulkoilmasta. Ja koirakin oli ihmeissään, kun pitkästä aikaa pääsi Mamman kanssa pidemmälle lenkille. Eilen kyllä tiesin tehneeni kävelylenkin. Ja huomasin, että myös vasemmassa reidessäni taitaa olla reisilihakset. Tälle viikolle on luvattu kylmää ja sateista, mutta heti, kun ilmat taas lämpenevät, otan lampilenkin uusiksi.

Lähekkö baariin?

Tänään on kulunut kaksi kuukautta ja viisi päivää vasemman polveni tekonivelleikkauksesta. Aurinko paistaa, jäät ovat sulaneet ja sekä huoltoyhtiö että kaupunki on kerännyt hiekatkin pois jalankulkuväyliltä. Tänään on myös päivä, jolloin lähdin leikkauksen jälkeen ensimmäistä kertaa lähikauppaan ilman kyynärsauvoja.

Matkalla piipahdin Vakikseen. Miten yhdestä lähiöbaarista voikaan tulla ihmiselle niin tärkeä paikka? Olutta juodessani mietin, miten suuri merkitys nivelrikolla onkaan ollut elämääni. Miten monesta asiasta olen joutunut kieltäytymään. Miten suppeaksi elinpiirini onkaan muutamassa vuodessa muuttunut. Vaikeinta oli silloin, kun bussilla liikkuminen muuttui kivuliaaksi eikä polvinivel pysynyt enää paikoillaan. Kun ei päässyt enää pois kotilähiöstä tai ainakaan ei ihan huvin vuoksi viitsinyt kokea yhtään enempää kipua kuin oli pakko eikä toistamiseen seistä iltapäiväruuhkassa keskellä Mannerheimintietä suojatiellä valojen vaihduttua autoilijoille jo vihreäksi ja polvi oli lukossa niin, ettei pystynyt astumaan eteen eikä taakse. Keskellä suojatietä vihaisten ja kiireisten  autoilijoiden tööttäillessä.

Yli kaksi vuotta olen pysytellyt lähinnä kotinurkilla. Vain lääkäriin ja joskus apteekkiin on ollut pakko mennä bussilla. Koti on piste ja 100 metriä sen ympärillä alue, jonka sisällä olen ollut. Yli kaksi vuotta. Kotini lähellä on lampi, mutta en ole enää aikoihin päässyt kävelemään sen ympäri.

Vakis on noin 100 metrin päässä ja se onkin näiden vuosien aikana muuttunut minulle paikaksi, jossa sentään näen muitakin ihmisiä. Tärkeää siksi, etten ihan täysin sekoaisi. Olen joskus sanonut, että oikean polven tekonivelleikkauksen jälkeen pääsin vankilasta avovankilaan. Ja nyt voin vasemman polven tekonivelleikkauksen jälkeen sanoa, että olen vihdoin pääsemässä vapaaksi.

"Jos sä tykkäät nii lähekkö baariin,
Tämä kylä on kun autiosaari,
Mä oon sun perjantai ja maanantai,
Missään ei kettää, lähekkö silti
Tänä yönä meillon ankkurit irti,
Mä oon sun perjantai ja maanantai."

- Tuure Kilpeläinen: Autiosaari -

Viimeinen sairaslomapäivä

Niin on taas kulunut kaksi kuukautta polven tekonivelleikkauksesta ja voin sanoa, että onneksi ihmisellä on vain kaksi polvea. Sen verran ikävää hommaa koko touhu, mutta onneksi lopputulos parantaa elämänlaatua. Vasen polveni ei edelleenkään taivu 90:een asteeseen, joten huomisesta voi tulla tuskien päivä, kun joutuu istumaan pidemmän aikaa tietokoneen ääressä.

Kuten edelliselläkin kerralla, myös nyt minulla oli hulluja suunnitelmia, mitä tekisin sairaslomani aikana. Ja kuten edelliselläkin kerralla, mikään suunnitelmistani ei toteutunut. Ei pystynyt. Jotain olen kuitenkin saanut aikaiseksikin. Nimittäin ostaa tavaroita nettikirppiksiltä ja käytettyjen tavaroiden verkkokaupasta.

Vitriinikatastrofini jälkeen oli yksinkertaisesti pakko saada uusi kahvikuppi. Ja sellainenhan löytyi Romutarhan verkkokaupasta. Kuppi, aluslautanen ja pullalautanen vanhaa Bavariaa. Harmillista, että verkkokauppa lopetti toimintansa juuri, kun olin sen löytänyt.

Eräästä Facebookin ryhmästä löysin kolme kappaletta Tapio Wirkkalan lasisia jälkiruokakulhoja. Yksi on kirkas väritön, yksi hieman sinertävä ja yksi keltainen. Ikivanhan kännykkäni kamera alkaa vedellä viimeisiään, joten kuvassa värisävyt eivät näytä oikeilta.

Toisesta ryhmästä löysin vielä Sorsakosken haarukoita. Minulla on veitsiä ja lusikoita vaikka kuinka paljon, mutta haarukoita vajaa tusina. Nyt riittää haarukatkin vähän isommalle porukalle. 

Rahan tuhlaamisen lisäksi olen tehnyt jotain hyödyllistäkin. Nimittäin neulonut. Ensin neuloin jämälangoista itselleni villatakin, joka on vielä viimeistelyä vailla. Laitan siitä kuvan sitten, kun olen saanut sen valmiiksi. Lisäksi neuloin siskoni tyttärelle, joka on lastentarhanopettaja, päiväkodissa pidettäväksi villasukat. Ja lopuksi neuloin vielä pöllölapaset. 

  

Vielä on valmistumassa 4-vuotiaalle kirjoneulevillapaita. Täytyy toivoa, että saan sen valmiiksi ennen syksyä eikä se jää töiden alettua lojumaan lankakassin pohjalle.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen koiran kanssa ulkona. Lyhyt lenkki meni varsin hyvin yhden kyynärsauvan kanssa. Jotenkin taas Stellakin tajusi, että Mamma ei ole ihan kunnossa ja pitää kävellä rauhallisesti.

Kello tulee yhdeksän eikä kukaan ole vielä aprillannut minua. Hyvä niin. Kevät on nyt ihan varmasti alkanut, lumet sulaneet kohisten ja kuukauden päästä on vappu. Vähitellen on alettava miettiä pääsiäisen ruokia.