Villilänsi

Kun ystävältä tulee lyhyt tekstiviesti "VILLIS!!!", noin 8500 ihmistä tietää, mitä silloin tapahtuu. Silloin on pidettävä kiirettä, juostava hakemaan verkkopankin tunnukset ja kiiruhdettava tietokoneen ääreen. Kone auki ja pikainen kirjautuminen Facebookiin.

Ja siellä se on!!! Lumppulan Villilänsi! Purkkia, posliinia, emalia, peltiä, verhoja, pöytäliinoja.... mitä tahansa, kunhan on retroa. Villilänsi on tapahtuma, jossa ostetaan ja myydään niin paljon kuin lyhyessä ajassa ehtii. Tarjoa, tingi, korota ja huuda kilpaa. Sääntöjä ei juurikaan ole ja nopeat syövät hitaat. Villilänsi kirjaimellisesti villiinnyttää. Ja juuri, kun luulit tuhlanneesi kaikki rahasi ja olet valmis siirtymään parin päivän lähes herkeämättömän tietokoneen ääressä päivystämisen jälkeen ansaitulle levolle, näytöllesi pamahtaa lisää kuvia ihanista tavaroista, joita himoitset kuin hullu puuroa.  Eikä siinä mitään, veteen keitetty kaurapuurohan on oikein oivaa ravintoa villiksi menneen Villinlännen jälkeen. Voisi melkein sanoa, että suorastaan järkevää ravintoa. Pankkitilin saldoa katsoessa pahimmassa tapauksessa ainoaa ravintoa. Noh, ehkä hieman liioittelin, mutta Villilänsi on tapahtuma, jota retrohullu purkkihöperö ei halua jättää väliin.

Kun Villilänsi on ohi, huokaiset helpotuksesta havaitessasi, että aivan kaurapuurolinjalle ei tarvitse mennä. Joka toinen päivä voi sentään syödä ohrapuuroakin. Verkkopankin tiliotteesta voit käydä katsomassa, mitä kaikkea onkaan tullut taas ostettua. Ja sen jälkeen alkaa odottelu. Kun kännykkä piippaa, riennät innoissasi lukemaan tekstiviestin ja jos siellä on ilmoitus saapuneesta paketista, et meinaa millään malttaa odottaa siihen asti, että pääset postiin. Postilaatikolla käydessäsi odotat pakettikortteja. Kaikista ihanin tunne on, kun kannat paketteja kotiin ja alat availla niitä. Olo on kuin lapsella jouluna.

Tänään hain ensimmäisen erän postista. Pieni punainen Seppo Mallatin emalikattila liittyi jo kahden aiemmin hankkimani Mallatin emalikasarin seuraan.

Täysin uusi tuttavuus minulle oli Pagani Lecco-Italia 1966 -purkit ja sellainen piti tietysti saada itsellekin.

Emalikulhoja ei koskaan ole liikaa, vai onko? Ei minusta. Joten tällainen kasa kulhoja ja yksi muki. Taidan alkaa juomaan aamukahvini tuosta mukista.

Sokerina pohjalla Anita Wangelin lasinaluset.

Ja vielä tämän päivän sapuskat eli aamiaiseksi vain muroja persikkasoseen kanssa, voileipä,kahvi ja tuoremehu. Lounaaksi "mitä kaapista löytyy" -annos eli kasviksia, kylmäsavulohta, tortillasipsejä sekä kermaviilikastiketta. Ja päivälliseksi avocado-cheddar -salaatti.

Täydenkuun juhla

Huomenna on kesän toinen, keskimmäinen ja toiseksi viimeinen täysikuu. Olisipa hienoa, jos joskus voisi viettää juhlapäiviä silloin, kun ne oikeasti ovat, eikä vain silloin, kun se sattuu sopimaan tämän teollistuneen maailman aikatauluihin. Tai vielä hienompaa, jos voisi elää vuorokauden- ja vuodenaikojen mukaan. Mutta ei, pitää elää kellon mukaan. Noh, ehkä sitten eläkkeellä.

Nyt on se hetki kesästä, kun voi kääntää katseensa kohti syksyä. Ensi viikonloppuna olen menossa ystäväni luokse keräämään viinimarjoja hänen marjapensaistaan. Syksyn säilykkeitä voi alkaa jo pikkuhiljaa suunnittelemaan. Tänä vuonna ei omenapuuhuni tule juurikaan omenoita, joten omenat on ostettava kaupasta. Viime vuonna tekemäni omenasosehillo sai niin loistavan vastaanoton, että sitä on tänä vuonna tehtävä monta purkillista.

Tänään tarjosin aperitiiviksi bellinin eli persikkasoseesta ja kuohuviinistä tehdyn drinkin. Alkuruuaksi avocadosalaattia, jonka seassa chilillä maustettua tiikerirapua. Pääruuaksi tomaattiriisiä, uunipaistia ja kasviksia. Jälkiruuaksi vielä kirsikka-valkosuklaa-mascarponevaahtoa ja karamellisiirappia.

Tämän päivän paras hetki oli, kun kävin Stellan kanssa iltalenkillä. Intouduin juoksemaan koiran kanssa ja vaikka matka oli lyhyt - noin 50 metriä - minä kuitenkin juoksin. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Haluan uskoa, että ensi kesänä jaksan jo juosta Lammaslammen ympäri.

Lähdön haikeutta

"Lululla oli kolme mieltä, Lululla oli kolme mieltä. Ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin."

Minun nuoruudessani 1970- ja 1980-luvuilla maailma oli paljon suurempi kuin nykyisin. Ei ollut kännyköitä tekstiviesteineen eikä Internetiä Skypeineen, Facebookeineen ja webbikameroineen. Englantia opetettiin koulussa, mutta ei puhekieltä vaan kieliopillisestikin täydellistä englantia. Sitä kuuli televisiossa ja musiikissa, mutta hyvin harvoin joutui englantia puhumaan. Paitsi siellä englannin tunnilla ja silloinkin uskalsi vastata vain, jos oli 100%:n varma, että vastasi täsmälleen oikein. Ulkomaillakaan ei tarvinnut puhua englantia, koska siihen aikaan käytiin seuramatkoilla ja niissä oli aina suomea puhuva matkaopas.

Ulkoministeri Ahti Karjalaisesta kertovista nk tankero-vitsestä tuli kansalle tutuksi lause "tuu tii tu töötituu" ja vaikka lauseelle naureskeltiinkin, varsin monen kielitaito ei ollut yhtään tuota parempi. Ei minunkaan. Vieraan kielen puhuminen jännitti, koska oli epävarma lauserakenteista, prepositioista ja ties mistä kaikesta muusta.

Arkuus vieraan kielen puhumisessa ei ollut ainoa syy, miksi maailmalle lähteminen jäi vain haaveeksi. Myös huoli pärjäämisestä ja koti-ikävän pelko saivat pysymään kotimaassa. Hieman kateellisena katsoin, kun rohkeimmat ystävistäni nousivat siivilleen ja lensivät mannerten ja valtamerten yli. Toiset jäädäkseen, toiset palatakseen. "Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...."

Tämän päivän nuoret elävät aivan erilaisessa maailmassa. Kielitaito saadaan jo lähestulkoon äidinmaidossa, yhteydenpito ympäri maailmaa asuviin ihmisiin onnistuu, vaikkei kävisi koskaan kotimaan rajojen ulkopuolella. Pelien avulla lapset oppivat englannin nopeammin ja paremmin kuin äidinkielensä konsanaan. Suomessa asuu paljon maahanmuuttajia, joten työpaikoilla, naapurustoissa ja harrastuksissa tapaa ihmisiä, joiden kanssa kommunikointikieli on englanti.

Jos on valmis tinkimään mukavuudesta, matkustaminenkaan ei vaadi enää vuosien säästämistä. Halvat Internetistä varatut lennot sekä vaihtoehtoiset majoitusratkaisut tarjoavat tämän päivän nuorille monipuoliset mahdollisuudet.

Tiedon määrä on moninkertaistunut ja nuoret tietävät, mistä tarvitsemansa tiedon nopeasti löytävät. Paikannusjärjestelmät pitävät huolen, että ei eksy. Erilaiset ruokakulttuurit ovat tulleet tutuiksi. Opiskelu ja työelämä ovat kansainvälistyneet. Maapallo on kutistunut ja lähteminen helpompaa kuin aikaisemmin.

Olen iloinen, että omilla lapsillani on ollut mahdollisuus moneen sellaiseen, mihin minulla ei ollut. Ja myös rohkeutta toteuttaa haaveensa. Vuosien varrella minunkin kielitaitoni on parantunut ja keskustelu englanniksi sujuu milloin tahansa. Kahden vuoden ajan olen ollut meksikolaisen anoppi käymättä kertaakaan Meksikossa. Tänään juttelin tyttäreni kanssa ja toivoimme, että Meksiko saisi lähivuosina käsistä riistäytyneen rikollisuuden kuriin ja sinne olisi jälleen turvallista matkustaa.

Tänään laitoin ruuaksi tex-mex -tyylisesti naudan filepihvin, lohkoperunoita, avocadosalsaa ja chilejä. Jälkiruuaksi boysenmarjapiirakkaa vaniljakastikkeen kera sekä kahvia.

Lähtemisessä - olipa se oma tai muiden - on aina jotain haikean surullista. Niin myös The Tall Ships Races 2013 -tapahtuman päättymisessä purjelaivojen aloittaessa matkansa kohti Riikaa. En päässyt itse paikalle, mutta kiitos Villelle valokuvista!


"Lähdön läheisyydestä hän turvaa saa." Hyvää matkaa! ¡Buen viaje!

The Tall Ships Races 2013

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni The Tall Ships Races -tapahtumassa. En oikein ymmärrä, miksi tällainen tapahtuma on minulta aiemmin mennyt kokonaan ohi. Tosin edellisen kerran tapahtuma on ollut Helsingissä 13 vuotta sitten ja elämäni oli silloin varsin erilaista alaikäisine lapsineen ja työn ohessa opiskeluineen. En olisi ehkä jaksanut lähteä, vaikka olisin tiedon tapahtumasta huomannutkin.

Kun olen seurannut tapahtumaa mediassa ja sosiaalisessa mediassa, minua on harmittanut, että en päässyt näkemään purjelaivojen saapumista. Meksikolainen Cuauhtemoc -alus saapui satamaan merimiesten seistessä maston raakapuilla ja espanjankielisten merimieslaulujen soidessa. Se olisi pitänyt nähdä, kuulla ja kokea! Saapuminen oli ollut niin upea, että laiva miehistöineen oli voittanut Näyttävin saapuminen -palkinnon.

Alukselle oli suorastaan pakko päästä käymään ja illalla siis lähdin Hietalahteen. Raitiovaunut olivat täpötäynnä ja tapahtuma-alueella sankoin joukoin ihmisiä. Saavuin juuri toiselle puolelle aluetta kuin missä Meksikon alus on, joten yritin puikkelehtia ihmisten välistä, jotta ehtisin ajoissa ennen kuin alusten vierailuaika päättyy.

Laiva oli hieno ja miehistö ystävällistä. En tosin muuta olisi osannut odottaakaan. Erityisen iloinen olin, kun sain kurkata laivan keittiöön ja ottaa kuvan siellä olevista merimiehistä.

 

Joskus muistan kuulleeni, että laivat ovat sen maan maaperää, jonka lipun alla ne purjehtivat. Nyt olen siis käynyt Meksikon maaperällä? Seisoessani laivan kannella ja nojatessani kaiteeseen, tunsin hetken aikaa häivähdyksen siitä kaipuusta, mitä merimiehet ovat jo satojen vuosien ajan tunteneet katsellessaan merelle. Kaipuusta merten taa, uusiin satamiin ja kaupunkeihin.

Laivasta poistuessani näin nuoren meksikolaisen merimiehen ja nätin vaalean suomalaistytön seisovan käsi kädessä. Mieleeni tulvahtivat muistot vuosikymmenten takaa, kun tyttöjen kanssa käytiin katsomassa laivastovierailuja. Laivat olivat hienoja ja merimiehet univormuissaan komeita. Kerran jos toisenkin sydän läpätti ja polvet tutisivat, kun toistaan komeammat nuorukaiset tulivat valloittamaan Helsingin ja tyttöjen sydämet. Vaan eipä silti, olisin minä nytkin voinut näyttää kaupunkia Cuauhtemocin keittiön pojille. Harmillista, että en älynnyt ehdottaa!

Muissa laivoissa en ehtinyt käydä sisällä, mutta jo alueen kiertämisessä oli paljon nähtävää. Ilta-auringossa oli nautinnollista juoda lasillinen viiniä, katsella laivoja ja kuunnella puheensorinaa.

Illan tapahtumiin kuului myös värisavuilotulitus, joka valoisana kesäiltana ei ollut niin näyttävä kuin olisi voinut toivoa. Silti illassa oli juhlan tuntua, kun laivat antoivat äänimerkkejä ja koko lahti täyttyi räiskeestä ja torvien soimisesta.

Vielä ennen lähtöä poikkesin syömään bratwurstia ja hapankaalia sekä juttelemaan mukavan pöytäseurueen kanssa laivoista ja tapahtumasta.

Keskikesä

Tänään on lähestulkoon keskikesä. Syksyyn on yhtä paljon aikaa kuin on kulunut keväästä. Pieni haikeus hiipii ajoittain mieleeni, mutta torjun sen nopeasti. Ja tänään on ollut aivan ihana kesäsää: aurinkoa ja lämmintä.

Suunnitelmissani oli siivouspäivä, mutta aamulla sain vinkin Vantaan Varistossa olevasta konttikirppiksestä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä on konttikirppis, mutta aurinkoisena päivänä ajatus kirpputorista vaikutti huomattavasti mukavammalta kuin siivouspäivä. Ystäväni innostui lähtemään mukaan ja kävimme aamupäivällä pienellä parkkipaikalla olevalla kirpputorilla, jossa ihmiset myivät tavaroitaan autojensa takakonteista. Ihan kiva kirpputori, mutta en löytänyt sieltä mitään.

Koska aikaa kirpputorin kiertämiseen ei mennyt varttia kauempaa, päätimme jatkaa matkaamme Hietalahden kirpputorille. Poikkeuksellisesti Hietalahden kirpputori on siirtynyt Kansalaistorille ja se sopi suunnitelmiimme varsin mainiosti.

Ei liene vaikea arvata, että silmiini osui ensimmäisenä oranssia. Maltoin kuitenkin mieleni ja vasta koko kirpputorin kierrettyämme palasin takaisin oranssien unelmien luokse.

Perjantaina hain postista yhden uuden Anita Wangelin purkin, violetin suorakaiteen muotoisen. Kansalaistorin kirpputorilta mukaani lähti "mummoastioihini" sopiva venäläinen tarjoilukulho, pyöreä oranssi peltirasia sekä monikerroksinen muovirasia pikkusyötäviä varten.

Kirpputorien ja päivälenkin jälkeen jalat olivatkin aivan muhennosta, joten heittäydyin sohvalle selailemaan keittokirjoja. Mieli teki jotain mausteista ja päivälliseksi tein jättikatkarapuja intialaisittain, basmatiriisiä, raitaa ja mangochutneytä.