60 vuotta

 Täytin viime viikon perjantaina 60 vuotta. Loppukesästä ajattelin, että en järjestä koronapandemian vuoksi mitään juhlia. Muutin kuitenkin syksyllä mieleni ja päätin kutsua lähisukulaiseni juhlimaan syntymäpäivääni. Samat ihmiset, joiden kanssa ennen pandemiaa vietettiin aina joulut yhdessä. 

Koska keittiöni remontti oli edelleen kesken ja olohuone täynnä tavaraa sekä keskeneräisiä maalattavia irtokalusteita, kodin saaminen juhlakuntoon alkoi tuntua epätoivoiselta. Olin väsynyt ja stressaantunut. Päivät kuluivat huimaa vauhtia ja tuntui, ettei mikään oikein edistynyt. Pidin viime viikon lomaa, mutta Tikru-kissalla alkoi kulmahammas törröttää omituisesti ja kissakin oli saatava eläinlääkäriin. Stressasin siitäkin lisää. 

Koska minulla ei ole autoa eikä ajokorttiakaan, jouduin menemään eläinlääkäriin taksilla. Kissaparka oli aivan kauhuissaan. Tikru ei suostu menemään edes ulos, joten eläinlääkärissä käynti oli sille kammottava kokemus. Hammas irtosi itsekseen seuraavana päivänä. Varmuuden vuoksi Tikrulla on vielä ensi tiistaina aika eläinlääkäriin, jolloin siltä nukutuksessa poistetaan hammaskiveä.

Vielä syntymäpäivääni edeltävänä iltana olohuone ja keittiö olivat lähes kaaoksessa, mutta poikani avulla saimme kuin saimmekin kaiken valmiiksi. Tarjottavien valmistelussa auttoi ilmojen jumalat, sillä jääkaappi-pakastin -yhdistelmää ei ole tarkoitettu juhlien järjestämiseen. Onneksi ulkona oli lähes jääkaappilämpötila ja pystyin viemään osan elintarvikkeista parvekkeelle. Kuohuviinitkin jäähtyivät siellä erittäin hyvin. Vaikka meitä ei ollutkaan juhlimassa kuin 13 henkilöä ja monet tarjottavat ostin valmiina, tekemistä riitti. Syntymäpäivieni menu oli:

•  erilaisia juustoja
•  keksejä, patonkia
•  punasipulihilloke ja chilihilloke
•  mansikoita ja viinirypäleitä
•  oliiveja, marinoituja valkosipuleita
•  riimihärkä + piparjuurikastike
•  graavi lohi + hovimestarinkastike
•  katkaravuilla koristellut kananmunanpuolikkaat
•  grillattua ja marinoitua paprikaa ja purjoa
•  kinkkusalaatti
•  kylmäsavulohisalaatti
•  vihersalaatti
•  jättikatkarapuavocado salaatti
•  punajuuriaurajuustokeitto
•  sacherkakku, minidonitseja sekä suklaatuulihattuja
•  kuohuviini, punaviini, roseeviini, virvoitusjuomia ja kivennäisvettä sekä kahvia ja teetä
  
  
  
  Oli ihanaa, kun kaikki läheiset pääsivät saapumaan paikalle. Juhlat kestivät pitkään, viimeisimmät vieraat lähtivät vasta puoli kuuden aikaan aamulla. Täytyy myöntää, että olen ehkä jo hieman liian vanha juhlimaan aamuun asti ja seuraava päivä menikin tekemättä yhtään mitään. 
  
  Sunnuntaina kävin tapaamassa "pikkuveljeäni" ja hänen perhettään. Oli mukavaa tavata ja halata ihmistä, joka on kokenut saman kuin minäkin. Lähes yhdeksän vuoden ajan en tuntenut ketään toista, joka olisi selvinnyt munuaisvaltimorepeämän aiheuttamasta massiivisesta sisäisestä verenvuodosta.
  
  Loma loppui ja tämän viikon olen ollut taas töissä. Silti tuntuu kuin olisin ollut tämän viikon lomalla. Stressi on poissa eikä ole mitään kiirettä mihinkään. Tunnen, miten verenpaineeni on tämän viikon ollut taas normaali, muutaman edellisen viikon ajan se taisi ollakin koholla. En tiedä varmaksi, koska lainasin verenpainemittarini "pikkuveljelleni", mutta tunnistan kyllä oireet.
  
  Tänä vuonna en järjestä kekrijuhlia. Ne olisivat jo parin viikon päästä enkä yksinkertaisesti jaksa taas järjestää mitään. Vietän ensimmäistä kertaa kekriä kaikessa hiljaisuudessa, mutta en silti jätä viettämättä. Voi olla, innostun kuitenkin tekemään kekriruokia siten, että voin viedä niitä naapurissa asuville vanhemmilleni ja tyttäreni voi tulla hakemaan heille omat annoksensa. Katsotaan nyt. 
  
  Pandemiasta en ole jaksanut kiinnostua juuri olelnkaan. Tartuntalukujen seuraaminen on jäänyt kokonaan. Uutisointi ja keskustelu sosiaalisessa mediassa tuntuu keskittyvän lähinnä rokotettujen ja rokottamattomien usuttamiseen toisiaan vastaan. Kävin tiistaina hakemassa influenssarokotteen ja samalla laboratoriossa kontrolliverikokeissa. Lähes kaikki veriarvot olivat sytostaattihodion vuoksi poikkeavat, joten jatkan edelleen hiljaiseloa ja kun menen jonnekin, käytän ffp3-hengityssuojainta. 
  

Minulla on pikkuveli

 Valtimorepeämäpikkuveli. Kun joulukuussa 2012 munuaisvaltimoni repesi aiheuttaen massiivisen sisäisen  verenvuodon ja olin vai muutaman minuutin päässä kuolemasta, en silloin niissä järkyttävissä kivuissani ja keuhkojeni täyttyessä kudosnesteillä osannut ajatella kovinkaan paljon. Paitsi kuolemaa. Ja miten paljon minulla oli vielä syytä elää: lapseni, vanhempani, siskoni ja siskoni lapset. Kaksi kissaakin. 

Viimeisen kuukauden aikana olen palannut usein takaisin siihen violettiin huoneeseen, jossa Kuolema keltaisesta ilmanvaihtoluukusta ojensi kätensä. Pelastavan kätensä. Kätensä, johon tarttumalla kaikki kipu, pelko ja ahdistus olisi ollut poissa. Elämä olisi ollut poissa. 

Kun joulukuussa 2012 Meilahden sairaalan verisuonikirurgisella osastolla olin tullut tajuihini, tyttäreni seisoi sairaalasänkyni vieressä. En koskaan tule unohtamaan hänen sanojaan: "Äiti, sun elämälläsi on vielä tarkoitus", Meni lähes 9 vuotta ennenkuin minulle selvisi, mikä tarkoitus oli. Jäädä henkiin, selvitä ja olla tukena jollekin toiselle. 

Näihin valtimorepeämiin 50% kuolee jo ennenkuin pääsee edes sairaalaan asti. 40% kuolee sairaalassa. Ja sitten olemme me - se 10% - joka jostain käsittämättömästä syystä selviääkin hengissä. Me, joiden elämän jatkumisella onkin jokin tarkoitus. Monta vuotta yritin etsiä vertaistukea. Lopulta löysin amerikkalaisen Facebook-ryhmän, joka ei varsinaisesti liittynyt minun kokemaani, mutta  oli aika lähellä sitä. Ja sitä kautta löysin saksalaisen miehen, joka oli kokenut saman kuin minä ja selvinnyt hengissä. 

Ihan sattuman kautta aikoinaan kohtasin muutaman minuutin ajan ihmisen, jolle myöhemmin kävi kuten minullekin joulukuussa 2012. Ja joka kuuluu niihin harvinaisiin, jotka selvisivät hengissä. Tästä pienestä hetkestä syntyi hänen puolisonsa kanssa Facebook-kaveruus ja kun noin kuukausi sitten sain Messengerissä yksityisviestin, kahden ensimmäisen lauseen jälkeen ihokarvani nousivat pystyyn ja tiesin, mitä seuraavaksi luen. Luin saman, mitä minulle tapahtui joulukuussa 2012. 

On mahdotonta sanoin kuvailla, miltä tuntuu. Miltä tuntuisi viimeiseltä sukupuuttoon kuolevalta, joka yhtäkkiä kohtaisikin lajitoverinsa? Ei olekaan enää yksin. Miten lähes tuntemattomasta ihmisestä voi  tulla kuin pikkuveli? Eikä edes "kuin pikkuveli" vaan pikkuveli? Niin tärkeä ja läheinen? 

En ole pitkään aikaan päivittänyt blogiani. En ole pitkään aikaan ollut kiinnostunut pandemiasta. On ollut tärkeämpääkin ajateltavaa ja tekemistä.  En ole enää seurannut päivittäisiä tartuntalukuja. Toisaalta tänään Suomessa poistui suurin osa lopuistakin koronarajoituksista. Lisäksi nivelreuma aktivoituminen ja sytostaattihoito siihen on vienyt voimavaroja. Jonkin verran stressiä aiheuttaa sekin että 2 viikon päästä täytän 60 vuotta ja remontti on edelleen pahasti kesken. Aion kuitenkin juhlia syntymäpäiviäni ihan vain kaikista läheisimpien kesken.

Jotain pitää välillä syödäkin. Tänään bowl, jossa nuudeleita, paistettua porsaan ulkofilettä, avocadoa, kurkkua, salaattia, hopeasipulia ja kirsikkatomaatteja. Sekä vihreää chiliä ja korianteria.