Tipaton tammikuu loppuu

Ei kyllä uskoisi, että mitään tipatonta tammikuuta on ollutkaan. Jokin aika sitten oli vanhempieni kanssa puhe, että ryhdyn käymään useammin heitä katsomassa. Iltaisin, kun olen käyttänyt koiran iltalenkillä, voisin paluumatkalla käydä koiran kanssa kyläilemässä. Mutta koira on ollut ihan jokaisen iltalenkin jälkeen märkä, koska on satanut joko vettä tai räntää. Ei ole mukavaa viedä märkää koiraa toisen ihmisen kotiin ravistelemaan vedet pois turkistaan. 

Joulun jälkeen heikkona hetkenä ostin lähikaupasta muotovaahtoa. Ajattelin, että voisihan sitä näyttää edes hieman vähemmän rähjäiseltä. Muotovaahtoa hiuksiin ja papiljotit yöksi päähän. Aamulla ihastelin kampaustani.....siihen hetkeen asti, kun tulin koiran kanssa aamulenkiltä. Tammikuisessa säässä pitäisi varmaan muotovaahdon sijasta käyttää betonia? Ostin minä ripsivärinkin. Ensimmäisen kerran varmaan viiteentoista vuoteen. Kun aamulla laittaa ripsiväriä, saakin ulkona pelätä jonkun soittavan Ähtärin eläinpuistoon. Minulla kun tuo ruumiinrakennekin on aika samanlainen kuin pandakarhuilla ja silmien alle levinnyt musta ripsiväri täydentää kokonaisuuden. Kumpi on karkuteillä: Lumi vai Pyry?

Ikävintä on, että pihassani oleva pähkinäpensas alkoi kukkia jo tammikuun puolivälissä. Yeensä allergiaoireeni alkavat kuukautta myöhemmin tai jopa sitä myöhempään. Ihmettelinkin, olinko saanut flunssan ilman kurkkukipua. Nenä vuotaa, silmät vuotaa, yskittää ja aivastuttaa. Tutut oireet, mutta ei kai nyt tammikuun puolivälissä. Työkaverini eräänä päivänä puhelinpalaverissa huomautti, että ääneni on käheä ja kuulostan tukkoiselta. Kysyi, ei kai vaan Suomessa ole vielä siitepölyä. Hän asuu itse talvet Espanjassa ja kun katsoin ikkunasta ulos, huomasin takapihalla olevan pähkinäpensaan kukkivan. Ei auttanu tkuin lähteä apteekkiin.

Samalla reissulla otin myös joulukuussa Jorvin sairaalassa määrätyt särkylääkkeet. Buranalle ja Panadolille kun voi olla joskus käyttöä. Jäin kuitenkin ihmettelemään pakkauskokoja. Burana 600 mg ja Panadol Fortea kumpaakin 100 tbl pakkaus!!!! Molemmista löytyisi kuitenkin pienempiäkin pakkauskokoja. Tuo määrä tulehtuneen ja puhjenneen umpilisäkkeen vuoksi, vaikka leikkaus tehtiin tähystyksellä! Ja potilaalle, joka ei sairaalassakaan tarvinnut parina viimeisenä päivänä enää mitään kipulääkkeitä. En valita, hyvähän se on, kun lääkekaapissa on särkylääkkeitä varalla.

Ai niin siitä tipattomuudesta... en viettänyt tipatonta tammikuuta, koska ei taivaskaan viettänyt. Lupaan viettää hepattoman helmikuun. Tai no, ehkä on parempi olla lupailematta yhtään mitään. Nyt vähän viiniä, pientä syötävää ja 90 päivää morsiamena -sarjan uusi kausi pyörimään.

Ihana aamu

Kesä 2013 oli yksi elämäni parhaimmista ajanjaksoista. Olin joulun alla saanut vakavan sairaskohtauksen, viettänyt lähes 3 viikkoa Meilahden sairaalassa, kotiin päästyäni olin voimaton ja liikuin rollaattorilla sekä olin 1,5 kuukautta sairaslomalla. Aloitin silloin etätyön ja tein alussa vain muutaman tunnin päivässä. Olin pitkään liian väsynyt jaksaakseni tavata ystäviäni tai viettääkseni muutenkaan kovin sosiaalista elämää.

Tuona kesänä otin koiran, Stellan. Elämääni tuli uutta rytmiä ja säännöllisyyttä, koska koira vaati - satoi tai paistoi - ulkoilun kolme kertaa päivässä. Huomasin myös, että nautin paljon enemmän aikaisista aamuista kuin myöhäisistä illoista. Äitini kertoman mukaan olin lapsena aamuvirkku. Jossain vaiheessa elämää valvominen iltaisin alkoi erilaisista syistä lisääntyä ja herääminen aamulla vaikeutua. Koko aikuisikäni, yli viisikymppiseksi asti, olin kuvitellut olevani iltavirkku. Iltaisin ei ole nukuttanut vaan olen saattanut valvoa aamuyöhön asti, vaikka herätyskellon soiminen aamulla onkin ollut painajaismaista. Olen vihannut arkiaamuja, koska olen herätessäni ollut väsyneempi kuin mennessäni nukkumaan.

Toipuminen vakavasta sairaudesta sai minut ymmärtämään, että minun on kuunneltava omaa kehoani paremmin. Oli oltava itselleen armollisempi. Mentävä nukkumaan silloin, kun väsyttää eikä väkisin -milloin mistäkin syystä - valvoa siihen asti, että ei enää saakaan unta. Joskus saatoin pyytää poikaani viemään koiran iltalenkille, jos minusta tuntui jo kuuden aikaan illalla, että nyt on mentävä nukkumaan. Tavallisimmin vein koiran iltalenkille seitsemän aikaan ja sen jälkeen menin nukkumaan.

Aikainen nukkumaanmeno tarkoitti myös aikaista heräämistä. Vantaalaislähiö on aika erilainen neljän ja viiden välillä aamulla. Tavallisimmin ketään ei näy missään. Koiran kanssa ulkoilu aamuvarhaisella on kuin kävelisi elokuvan kulisseissa. Niinä aamuina tuli nähtyä vain luonnonvaraisia eläimiä. Jopa kettuja. Tuntui kuin olisi ollut ainoa ihminen koko maailmassa. Oli vain luonto, Stella ja minä. Äärettömän rauhoittavaa.

Vuodet vierivät ja nyt olen taas tilanteessa, jossa on arkiaamuiksi laitettava herätyskello soimaan. Koska valvon iltaisin pitkään, en jaksa nousta ylös herätyskellon soidessa, jos ei ole aivan pakko. Etätyössä ei yleensä ole, koska matkaa sängystä työpöydän ääreen on vain viisi askelta. Jos palaveri alkaa klo 9, riittää, että herää klo 8:59. Vuorokausirytmini onkin kiepsahtanut taas iltapainotteiseksi ja aamut - viikonloppuja lukuunottamatta - eivät ole enää mitenkään ihania.

Eilen päätin mennä ajoissa nukkumaan. Laittaa herätyskellon soimaan siten, että käyn koiran kanssa aamulenkillä siihen aikaan, kun muut ihmiset ovat vielä nukkumassa tai vasta lähdössä töihin. Laittaa aamulenkin jälkeen ihanan aamiaisen ja katsoa television aamuohjelman kaikessa rauhassa aamiaistani syöden.

Mutta pieleenhän se meni! Olin jo suihkun jälkeen mukavasti puoliksi nirvanassa, kun sähköpostistani kuului "KLINGGG!!" Yleensä suljen sähköpostin yöksi, mutta nyt olin unohtanut. Sängystä ylös, tietokoneen ääreen, Outlook kiinni ja takaisin peiton alle. Kesti ehkä minuutti ja toinen kissoistani tuli naukuen makuuhuoneeseen. Voi itku! Olin unohtanut antaa kissoille ruokaa. Sängystä ylös, rappuset alas keittiöön, kissoille ruokaa, rappuset takaisin ylös ja peiton alle.

Olo alkoi olla taas mukavan levollinen, kunnes puhelin soi. Niinpä, kello oli vasta 20:05. Ihan normaali aika vuorokaudesta soittaa ihmisille. Puhuin puhelimessa parikymmentä minuuttia ja sen jälkeen huomasin, että joku oli laittanut minulle Facebookissa viestiä. Nousin vielä ylös sängystä ja luin viestin. Koska olin jo tietokoneen ääressä, päätin myös vastata. Viestittelin kaverini kanssa varttin ja palasin takaisin sänkyyn. Hetken päästä huomasin tietokoneen näytöltä, että jälleen oli tullut lisää viestejä. Siirsin langattomalla hiirellä Facebookin isolle tv-näytölle ja luin viestit. Yksi viesteistä oli sellainen, johon odotettiin vastausta juuri silloin. Asia koski tätä päivää ja oli parempi vastata heti kuin jättää vastaus aamuun. Jotta toisen ei tarvitse varautua siihen, että vastaankin myöntävästi. Muihin viesteihin en vastannut vaan palasin sänkyyn.

Olin ollut enintään puoli tuntia sängyssä, kun kännykkäni piippasi. Tekstiviesti. Tekstiviestissä pyydettiin minua vastaamaan Facebookista jo aiemmin lukemaani viestiin. Ei siis muuta kuin taas sängystä ylös ja tietokoneen ääreen vastaamaan. Kun palasin takaisin sänkyyn, Nukku-Matti oli jo vaihtanut paikkakuntaa.

Minulla ei ole kännykässä sähköpostia, Messengeriä eikä muitakaan sovelluksia. En ole halunnut olla tavoitettavissa aina ja kaikkialla. Olisi varmasti helpompaa vastailla viesteihin mukavasti sängyssä kuin nousta ylös ja mennä tietokoneen ääreen. Nyt riittää, että poistun makuuhuoneesta eikä minulla sen jälkeen ole aavistustakaan, millaisia viestejä ja keneltä olen saanut. Eikä siten tarvetta vastailla viesteihin. Kännykkää en pidä koskaan äänettömällä naapuritalossa asuvien yli 90-vuotiaiden vanhempieni sekä muiden läheisteni vuoksi. He saavat soittaa vaikka keskellä yötä, jos jokin hätä tulee.

Miksi sitten pidän Facebookia aina auki? Hyvä kysymys. En itsekään oikein tiedä. Jos vaikka taivas on pudonnut maahan ja siitä kerrotaan ensimmäisenä Facebookissa? Ihan tyhmäähän tämä on. Tänä iltana aion laittaa Facebookin kiinni. Sähköpostin suljin jo.

Joskus vanheneminen on valttia

Tänään hajosi tiskikone. Mikään nappula ei toiminut. Kesti tovin, ennekuin keksin, missä edes rakkineen verkkopiuha on. Ehdin jo irroitella aika monta sulaketta ennen sitä. Seuraava sukupolvi jo kokeili netistä löytämiään ohjeita masiinan resetoimiseen. Tuloksetta. Rakkine vilkutti vain punaista valoa vesijohdon ikonin päällä. Ei siis tule vettä. Miksi ei tule?

Eilen minulla oli jokin maaninen päivä, mitä tapahtuu korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa Leivoin ja tein kaikenlaista. Pistin tiskikoneeseen tarkoitusta varten olevan puhdistusaineen ja kone käyntiin. Tänään ei sitten rakkine enää toiminutkaan. Ei tuon eilisen jälkeen tullut pieneen mieleenikään, että rakkineessa olisi jokin tukos. Eikös nuo puhdistustabletit ole just sitä varten, että mahdolliset tukokset häviää?

Päivällä jo googletin uutta tiskikonetta. Onhan tuolla masiinalla ikää yli 7 vuotta. Mutta sitten jostain mielen syövereistä tuli mieleen, että jospa nyt vielä kokeilisin ruokasoodaa ja väkiviinaetikkaa. Sellaista Martta-meninkiä. Eihän se ota, jos ei annakaan. Ja - TATTARAA - kone lähti käyntiin. Ensin laitoin vain huuhteluohjelman ja kun se meni moitteettomasti läpi, laitoin vielä konetiskiaineella tyhjän koneen käymään. Ja nyt on astiatkin koneessa.

Muuten päivä on mennyt kuten sunnuntait yleensäkin. Kissan kanssa aamiaisella ja päivälliseksi pitkästä aikaa osso buccoa, perunaa sekä timjamivoissa paistettuja porkkanoita ja raitajuuria.

Oppimisesta onnistumisen kokemuksia

Vuosi sitten tähän aikaan olin 100%:n varma, että en enää kykene oppimaan mitään uutta. Hyvä kun selvisin edes jollain tavalla työpäivistäni. Kivuista aiheutunut pitkään jatkunut unettomuus tuntui muuttanee aivoni joksikin alkukantaiseksi eksoplasmaksi ja tavallistenkin asioiden ajattelu tuotti vaikeuksia.

Huonosti nukutut yöt alkoivat jo paria vuotta aikaisemmin. Kun työpaikalleni eräs toinen firma otti yhteyttä ja kysyi, olisiko meillä kiinnostusta alkaa ylläpitämään "esihistoriallisia" tietojärjestelmiä, firman johdon ensimmäinen ajatus oli, että ei todellakaan. Ja minä yritin kiivaasti kotona viittilöidä, että MINÄ! Minä haluan ylläpitää näitä järjestelmiä, koska osasin teknologian ja olin jo siihen mennessä kauhistuneena todennut, että en vaan yksinkertaisesti enää pysy kehityksen mukana.

M-ohjelmointikieli eli Mumps on jo itsessään varsin eriskummallinen. Vielä kummallisemmaksi teknologian tekee Mumpsiin liittyvä tietokantaratkaisu. Mumpsin osaajista suurin osa oli jo eläkkeellä ja nekin, jotka vielä olivat työelämässä, olivat joko täystyöllistettyjä tai haluttomia enää tekemään ikivanhalla teknologialla. Kukaan normaalijärkinen ei edes halua opetella Mumpsia. Mutta sillä hetkellä Mumps sopi minulle kuin nenä päähän. Tehdä rauhassa jotain, mitä osaa. Edes vähän aikaa ennenkuin loputkin Mumpista katoaa historiaan. Sain tehdä osaamaani hommaa toisen polven leikkaukseeni asti eli tammikuun 2019 loppuun.

Kun kivut lopulta leikkauksen jälkeen katosivat ja sain nukuttua yöni hyvin, tuntui kuin joku olisi sytyttänyt kirkasvalolampun pääni sisään. Ajatukseni olivat taas selkeitä ja kirkkaita. Ja nyt olen taas opettelemassa ihan uusia juttuja.

Tänään on siis ollut kiva työpäivä. Olen oppinut viime aikoina paljon uutta Angularista, typescriptistä ja monesta muusta. Hienoin tunne tässä työssä on, kun koodia kirjoittaessaan jo tietää, että tämä tulee toimimaan juuri kuten pitääkin. Ensimmäinen onnistumisen kokemus kun on, että saa tekemänsä koodin menemään edes kääntäjästä läpi.

Olisin voinut tehdä töitä pidempäänkin, koska olin niin innostunut kaikesta oppimastani. Nälkä kuitenkin yllätti ja päätin lähteä Vakikseen syömään. Huomenna on taas uusi työpäivä ja uudet onnistumisen kokemukset.

Välillä työpaikallakin

Olen tehnyt etätöitä jo noin 7 vuoden ajan. Yksittäisiä etätyöpäiviä olin tehnyt jo aiemminkin, mutta kevättalvella 2013 aloitin pitkän sairaslomani jälkeen työnteon omien voimieni mukaan. Ensin vain pari tuntia päivässä, myöhemmin jo neljä tuntia ja kesään mennessä kokonaisia työpäiviä. Tuona aikana huomasin, että työnteko onnistuu kotona aivan yhtä hyvin kuin toimistollakin. Sitäpaitsi työkaverini, joiden kanssa tein tiimityötä, eivät myöskään käyneet kovin usein toimistolla. Miksi siis käyttää kaksi kertaa päivässä aikaansa ruuhkabussissa istumiseen?

Toimistolla tulee käytyä pari kolme kertaa vuodessa, jos on jokin erityinen syy. Kuten se, että lounassetelit ovat lopussa ja pitää hakea uusia. Varmasti saisin ne kotiin postitettunakin, mutta toisaalta on välillä ihan kiva nähdä työkavereitakin. Etätyön ainoa huono puoli on, että ei ole sosiaalisia kontakteja työkavereihin kuin kirjoittamalla sekä virtuaalipalavereissa.

Tänään oli töissä nk kehityspäivä. Päivään voi hyvin osallistua etänäkin, mutta halusin mennä paikan päälle. Aamulla etsiessäni ihmismäisiä vaatteita villasukkien ja kuluneiden collegehousujen sijasta jo mietin, että ei yhtään huvittaisi lähteä bussipysäkille. Bussissa tuli talvivaatteissa ensin kuuma ja odotellessani 12 minuuttia vaihtopysäkillä seuraavaa bussia tuli kylmä. Toimistolle päästyäni ajattelin, että en varmaan tottuisi enää käymään joka ainoa arkipäivä työpaikalla.

Kuten kehityspäivät yleensä, tämäkin päivä alkoi ihanalla aamiaisella. Uusimmalle työntekijällemme kukaan ei ollut muistanut sanoa, että ei kannata syödä kotona aamiaista. Turusta tulevien kollegoiden juna oli myöhässä, joten pääsimme aloittamaan päivän vasta klo 11 aikoihin. Hyvä aamiainen ja mukava juttuseura , joten viivästyminen ei haitannut.

Päivä sujui oikein mukavasti. Paljon asiaa, paljon ideoita. Ja ennenkaikkea työkaverit ihan livenä! Toukokuussa on jälleen Sosiaali- ja terveydenhuollon Atk-päivät, tällä kertaa Turussa. En ole osallistunut moneen vuoteen liikkumisvaikeuksieni vuoksi. Tuntui erikoiselta tajuta, että minähän voin oikein mainiosti osallistua. Vaikka tekonivelet polvissani eivät pidäkään paikoillaan seisomisesta, kaikki muu sujuu kuitenkin oikein hyvin. Pitkästä aikaa saatoin sanoa, että minäkin osallistun.

Kuuden jälkeen lähdimme vielä porukalla Triplan kauppakeskukseen istumaan hetkeksi aikaa lasillisen ääreen odottelemaan Turun kollegan junaa. Jouduin kuitenkin koiran ulkoilutuksen vuoksi lähtemään muita aiemmin. Satoi kaatamalla, kun tulin Pasilasta junalla Myyrmäkeen ja siitä vielä bussilla kotiin. Olin kotona vasta puoli yhdeksän aikaan. Kotiinkaan ei tarvinnut tulla tyhjin käsin vaan kiitoksena viime vuoden työstä brandy-pullo sekä tietenkin ne lounassetelit.

Vaikka päivä olikin oikein mukava ja työkavereiden tapaaminen virkistävää, kotiin tultuani laitoin virttyneet collegehousut jalkaani ja varpaiden lämmikkeeksi villasukat. Huomenna teen taas oikein mielelläni etätyöpäivän.

Ajatuksia yhteisöllisyydestä

Yhteisöllisyys - tai pikemminkin sen puute - on vime vuosina noussut esiin monissa keskusteluissa. Erityisesti lapsiperheitä koskevissa keskusteluissa puhutaan paljon tukiverkostojen puuttumisesta. Lapsiperheissä on rankkaa, koska koko paletti on vain vanhempien käsissä. Joskus vain yhden vanhemman. Sairastumiset perheessä tekevät arjesta vieläkin hankalamman ja raskaamman.

Entä sitten vanhukset? Moni huonokuntoinenkin vanhus asuu nykyisin vielä omassa kodissaan. Palveluasuntoihin ja hoivakoteihin on vaikea päästä. Kotihoito tekee sen, mitä vanhuksen luona ehtii tehdä. Jos aikaa on vain 15 minuuttia ja siihen kuuluu myös käynnin tietojen kirjaaminen sekä matka-aika seuraavaan kohteeseen, on varsin selvää, ettei paljon ehditä tehdä. Ne, joilla on varaa, voivat ostaa palveluita. Ne, joilla ei ole, jäävät omaistensa varaan. Ja jos ei ole omaisiakaan......

Yksinäisyys lisääntyy. Jotkut selittävät asiaa sinkkutalouksien lisääntymisellä. Mutta tarkoittaako yksin asuminen aina yksinäisyyttä? Ei tarkoita. Yksin asuvalla voi olla varsin vilkaskin sosiaalinen elämä. Ja vastaavasti työssäkäyvä parisuhteessa ja perheellisenä oleva voi tuntea itsensä yksinäiseksi.

Mihin halu yhteisöllisyyteen sitten katosi? Vai katosiko minnekään? Onko meillä suomalaisilla koskaan ollut halua yhteisöllisyyteen vai oliko yhteisöllisyys aikoinaan vain olosuhteiden aiheuttama pakko? Entä, jos esivanhempiemme aikaan nuori perheenäiti ei saanutkaan mitään mielihyvää käydessään kantamassa vanhalle isoäidilleen kaivosta vettä? Tai kuunnellessaan samassa taloudessa asuvan anoppinsa neuvoja, miten mikäkin asia piti tehdä? Mitä hän olisi ajatellut, jos hänelle olisi kerrottu tulevan vielä ajan, jolloin vanhuksille tuodaan ruoka valmiina kotiin ja joku suvun ulkopuolinen käy siivoamassa ja auttamassa vanhusta? Tai että vanhus pääsee ihanaan kodinomaiseen paikkaan, jossa hänellä on niin oma huone, seuraa kuin kaikkea tarvitsemaansa apuakin? Tai että lapsille on vain lapsia varten suunniteltu ja valvottu paikka, jossa lapset saavat niin ruokaa kuin leikkikavereitakin äidin ollessa töissä? Tai että kolmannen lapsen saaneelle äidille tulee kotiin ihminen, joka siivoaa, laittaa ruokaa ja hoitaa isompia lapsia? Tai että tulee aika, jolloin anopin kanssa ei travitse olla edes puheväleissä?  Olisiko hänen mielestään tulevaisuus kuulostanut ihanalta vai kamalalta?

Ainakin me iäkkäämmät tiedämme, että sellainen aika todellakin tuli. Ja valitettavasti myös meni. Nyt kaivataan taas yhteisöllisyyttä, mutta miksi? Olemmeko me suomalaiset todellakin muuttuneet niin empaattisiksi ja avuliaiksi, että haluamme auttaa niitä, jotka apuamme tarvitsevat? Vai onko kyse vain olosuhteiden aiheuttamasta pakosta?

Olipa syy lisääntyneeseen yhteisöllisyyden kaipuuseen mikä tahansa, miksi yhteisöllisyyttä ei sitten synny? Miksi yhteisllisyyttä kaipaava ei jää juttelemaan asuinalueellaan vastaantulevan vanhuksen kanssa? Miksi ei tarjoa omaa autopaikkaansa naapurissa asuvalle pienten lasten äidille, jolla olisi autopaikalta lyhyempi matka kotiin? Miksi ei kolaa naapurin pihaa samalla kuin kolaa omansa? Miksi ei tarjoudu lapsenvahdiksi leikkipuistossa näkemälleen äidille? Miksi ei mene ulos ja tarjoudu kantoavuksi, kun naapuriin muuttaa uusi asukas?

Väittäisin, että suurin syy yhteisöllisyyden mahdottomuuteen on, että ihmiset eivät tunne toisiaan. Saatetaan vielä ulkonäöltä tunnistaa samalla alueella tai jopa naapurissa asuvaksi, mutta ei tiedetä nimeä, ei tunneta elämäntapoja eikä tiedetä, uskaltaisiko lähestyä ja  luottaa vai ei. Kuljetaan mieluummin ohi kuin tarjotaan apua. Ja aivan vastaavasti kuljetaan mieluummin ohi kuin pyydetään apua.

Ihmiset muuttavat paljon. Pienemmästä isompaan ja isommasta pienempään. Kerrostalosta rivitaloon tai omakotitaloon. Rivitalosta omakotitaloon tai kerrostaloon. Omakotitalosta rivitaloon tai kerrostaloon. Maalta kaupunkiin, kaupungista maalle. Elämäntilanteet muuttuvat ja sen myötä asuinpaikalle ja asumismuodolle tulee erilaisia tarpeita. Naapurit eivät ehdi tulla tutuiksi. Kuitenkin yhteisöllisyys syntyy - on aina syntynyt - niiden ihmisten kesken, jotka asuvat samalla alueella, eikä niiden sukulaisten tai ystävien, jotka asuvat kymmenien tai jopa satojen kilometrien päässä.

Olemme myös tottuneet siihen, että kaikesta tekemästämme tai haluamastamme pitää saada tai antaa korvaus. Käymme töissä saadaksemme palkkaa ja jos kaupassa haluamme suklaalevyn, pidämme itsestäänselvänä, että maksamme siitä kauppiaalle. Jos emme itse tarvitse lapsenvahtia, emme halua ryhtyä lapsenvahdiksi muillekaan. Edellytämme vastavuoroisuutta.

Yhteisöllisyys ei ole kaupankäyntiä. Yhteisöllisyys on pikemminkin kuin vakuutus: annan yhteisölleni siltä varalta, että ehkä joskus tarvitsisin jotain yhteisöltäni. Yhteisöllisyys ei myöskään ole vastavuoroista. Voit auttaa naapurissasi asuvaa vanhusta saamatta vanhukselta vastavuoroisesti mitään. Mutta jos nilkkasi murtuu, toimivassa yhteisöllisyydessä joku toinen naapurisi käy sinulle kaupassa. Ja joku kolmas naapuri taas ottaa hänen koiransa hoitoon lomareissun ajaksi.

Miksi mietin näitä tänään? Juttelin eilen pihassa naapurini kanssa. Hän on taloyhtiön "alkuasukkaita" eli asunut täällä jo yli 30 vuotta. Minä olen asunut vasta 28 vuotta. Lapsemme ovat kasvaneet täällä aikuisiksi. Moni naapuri on vuosikymmenten varrella vaihtunut, mutta jostain syystä taloyhtiössä asuu vielä aika paljon pitkään asuneita. Niitä, joiden lapset muistaa vielä hyvin nimeltäkin ja millaisia mahdollisia kolttosia kenenkin lapsi aikoinaan teki. Seinäni takana viereisessä asunnossa asuu pariskunta, jonka poika oli aikoinaan oman poikani leikkikaveri. Taloyhtiössämme erityisesti pitkään asuneiden kesken yhteisöllisyys toimii. Tunnemme toisemme riittävän hyvin.

Seinänaapurini, joka on ammatiltaan ortopedi, antoi minulle ennen ensimmäistä tekonivelleikkaustani hyviä ohjeita ja kehotti pyytämään avuksi, jos leikkauksen jälkeen tulee mitä tahansa ongelmia. Hän on myös usein lapioinut pihani samalla kun on lapioinut omansakin ja välillä minäkin lapioinut hänen pihansa. Ei olisi mikään pakko, mutta kun nyt on tehnyt jonkin asian itselle, voi samalla tehdä sen toisellekin. Eilen pihassa tapaamallani naapurilla on yläkerrassa jotain tavaroita, jotka pitäisi nostaa kaapin päältä pois ja kantaa alakertaa. Vaikeasti liikkuvana hän ei kuitenkaan pysty tekemään sitä itse. Kysyi, voisiko poikani tulla jonain päivänä auttamaan. Lupasin, sillä poikani kävi taannoin vaihtamassa naapurilleni myös palovaroittimiin paristot. Pihassani kasvavasta valtavasta aroniapensaasta kehotin useampia naapureitani vapaasti keräämään marjoja. Ja niin he syksyllä keräsivätkin. Yhteisöllisyyttä alkaa syntyä, kun ihmiset tuntevat toisiaan, eivät edellytä vastavuoroisuutta eikä kaupankäyntiä  ja ennenkaikkea saavat suunsa auki.

Takaisin ruotuun

Loppuvuoden parasta antia on pidemmät vapaat ja lyhyet työviikot. Lysti loppuu kuitenkin loppiaiseen. Seuraava pidempi vapaa on vasta pääsiäisenä, joka on tänä vuonna huhtikuun puolivälissä. Loppuvuoteen liittyy aina myös enemmän tai vähemmän stressiä sekä puuhaa. Alkaa kekrijuhlien valmistelusta lokakuun lopulla, sitten on isänpäivä, itsenäisyyspäivä, isäni syntymäpäivä, joulu ja uusi vuosi.

Loppiaisen jälkeen ei olekaan enää mitään. Paitsi tänä vuonna minulla on yksi uusi juhlapäivä maaliskuussa, josta kerron lähempänä ajankohtaa lisää. Voi taas hetken aikaa olla suunnittelematta seuraavia juhlia. Tammikuun aikana lupasin kutsua hyvän ystäväni sekä siskoni meille syömään. Viime vuonna nimittäin selvisi, että olenkin ystäväni kanssa myös sukua. Ja siten siskonikin on hänelle sukua.

Juhlahumun loputtua on ollut kiva panostaa taas ihan vain kotiruokaan. Teen varsin harvoin keitettyjä perunoita (en edes tiedä, miksi näin) , mutta joulupöydässä maistuivatkin niin hyviltä, että tein yhtenä päivänä perinteistä jauhelihakastiketta ja keitettyjä perunoita. Mustapippuri on jo vuosien ajan valloittanut keittiöni ja maustepippurin käyttö jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Nyt maustoin jauhelihakastikkeen maustepippurilla ja siitähän tuli makumatka lapsuuteeni 1960-luvulle!

Koska ruuanlaitolla ei ole vapaapäivinä ollut mikään kiire, intouduin muutama päivä sitten tekemään katkarapurisoton. Lähin Alko on bussimatkan päässä eikä minulla ollut risottoa varten yhtään valkoviiniä. Kokeilin siis lähikaupassakin myytävää 5,5%:sta valkoviiniä ja se kävi oikein hyvin risottoon.

Kaappien perukoille laitetut ruuanlaittovälineet tuppaavat jäämään kaappien perukoille pölyttymään. Eilen päätin kaivaa esiin vohveliraudan. Kermavaahtoa, kinuskikastiketta, mansikkahilloa ja vohveleita. Ei mitään dieettiruokaa.

Tänään siivoilin vähän kaappeja ja tein ruuaksi salamilasagnea. Peruslasagne,mutta jauhelihan sijasta kuutioitua salamimakkaraa.

Meinasin hetki sitten aivan unohtaa, että olin tilannut huomiseksi Citymarketista päivittäistavarat. Kun toimitus on aamulla, tilausta voi muokata edellisiltana klo 19:ään asti. Kahdeksaa minuuttia aikaisemmin kiireesti tekemään tilaus loppuun, jotta ei tarvitse muutamaan päivään mennä kauppaan lainkaan. Nyt voikin loppiainen painua iltaan ja huomenna alkaa taas työviikko. Vaikka pidänkin työstäni todella paljon, pidemmät vapaat ovat aina mukava juttu. Kesälomaankin on vielä aikaa.

Eläkepäivästressi

Ehtikin olla muutama leppoisa ja seesteienen päivä. Eilen kuitenkin iski stressi. Eläkepäivästressi! Aloin nimittäin tosissani miettiä, mitä teen sitten, kun jään vanhuuseläkkeelle. Tuttavapiirissäni on paljon ihmisiä, jotka ovat viime vuosina jääneet tai ovat lähivuosina jäämässä eläkkeelle. Monilla tuntuu olevan jo varsin hyvin selvillä, mitä kaikkea aikovat tehdä eläkkeellä. Ja minulla ei vielä mitään. Eläkepäiviinhän piti olla vielä valovuosi aikaa!

En ole oikeastaan koskaan pohtinut, mitä teen päästessäni eläkkeelle. Reilu 15 vuotta sitten oli poikkeus, kun ajattelin eläkkeellä järjestellä vanhat valokuvat albumeihin. Nyt jo edesmennyt kissani Jasu hoiti asian pois päiväjärjestyksestä pissaamalla valokuvalaatikkoon. Ei siis ole enää valokuvia, joita järjestellä.

Päädyin eilen etsimään Googlesta tietoa eläkkeelle jäämisestä. "Mitä tehdä eläkkeellä" haku tuotti monenlaista osumaa. Löysin myös paljon artikkeleita, joissa kerrottiin eläkkeelle jäämisen aiheuttamasta kriisistä ja jopa mielenterveysongelmista. Suositeltiin mm säännöllistä päivärytmiä, säännöllisiä aterioita ruokapöydän ääressä  ja ulkoilua. Ei pitäisi valvoa iltaisin pitkään eikä nukkua puolille päiville. Jäin miettimään, miksi ei? Kun vihdoin ja viimein on työelämästä vapaa, miksi pitäisi edelleen laittaa joka aamu herätyskello soimaan? Olen myös tottunut jo vuosia syömään joko tietokoneen ääressä, sohvalla tai sängyn päällä telkkaria katsellen, joten mietin myös ruokapöydän ääressä syömistä. Siinäkö sitä istuu kukon pieraisun aikaan yksin keittönpöydän ääressä syömässä aamiaistaan ja tuijottaa keittiön ikkunasta näkyvään pimeyteen? Päätin kuitenkin kokeilla ja tänään söin päivällisen ruokapöydän ääressä. Ja sain yhden idean, mitä eläkkeellä täytyy tehdä: tilata Aku Ankka -lehti. Pelkkä lautasen tuijottaminen ei tuottanut mitään iloa.

Moni artikkeli liittyi rahaan. Pienentyneisiin tuloihin. Jossain artikkelissa kerrottiin, että eläkkeelle jäädessä olisi hyvä olla neljän vuoden bruttopalkkaa vastaava summa säästössä. Oikeasti? Vai luinkohan väärin? Jospa se olikin nettopalkka? Laskin nimittäin, että jos säästäisi summan 10:ssä vuodessa, pitäisi laittaa noin 2/3 palkastaan joka kuukausi säästöön. Nettopalkassa sentään vain noin 1/3. Otan riskin: olen säästänyt vain noin 10% palkastani joka kuukausi, tosin jo useamman vuoden ajan.

Budjetin tekeminen oli erään artikkelin hyvä vinkki. Minulla on aiemmin ollut useinkin vuosibudjetteja. Sekä tulojen ollessa pieniä että tulojen ollessa suuria. Nyt en ole jostain syystä pariin vuoteen tehnyt budjettia. Aiemmin vuosibudjetin tekeminen oli Tapaninpäivän huvini.Voisinkin tehdä loppiaisen pyhinä tälle vuodelle budjetin. 

Eläkepäiviä pohdiskellessani huomasin, ettei minulla ole oikeastaan koskaan ollut elämässäni mitään suuria haaveita tai unelmia. Ei unelma-ammattia, ei unelmakotia, ei unelmaelämää. Olen mennyt Elämän virrassa kuin lastu lainehilla. Virran vietävänä, mutta tarttunut tilaisuuksiin, jotka ovat vain sattumalta osuneet eteeni. Tehnyt hetken mielijohteesta asioita, joiden en edes tehdessäni uskonut johtavan mihinkään. Kuitenkin ne aina johtivat. Ehkä elämää ei tarvitsekaan erityisemmin suunnitella? Eikä eläkepäiviäkään? Jos vain jatkaakin Elämän virran vietävänä ja tarttuu tilaisuuksiin, joita sattumalta osuu eteen?