Sotien satuttamat

Tänään vietetään kansallista veteraanipäivää. Jo aamulla Facebookissa ystäväni oli linkittänyt Veteraanien iltahuudon. Tottakai minä sen kuuntelin. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Ja itkin. En hiljaa nyyhkien vaan ääneen parkuen.

Olen syntynyt vuonna 1961. Jälleenrakennuksen kulta-aikana. Silti minun lapsuuttani varjosti vaiettu ja varjottu suru. Radiosta soi sotien aikainen musiikki. Osasin alle kouluikäisenä ulkoa varmasti kaikkien niiden laulujen sanat. Ja osaan vieläkin... "Taistoihin tiemme kun toi, missä luotien laulu vain soi, emme tienneet kun läksimme silloin, kuka joskus palata voi."

Vietin lapsuuteni kesät Keski-Suomessa Haapamäellä ja siihen aikaan käytiin usein hautausmaalla. Muistan kesäisen auringon, kullankeltaisen hautausmaan hiekan, mäntyjen ruosteen ruskeat rungot ja sankarihautojen hiljaiset rivit. Aikuiset, jotka niiden hautojen ohi kulkiessaan pyyhkivät silmäkulmiaan.

Ei meille lapsille sodasta kerrottu. Ei menetyksistä eikä surusta. Eikä kuulunutkaan kertoa. Mutta kyllä me vaistottiin aikuisten suru ja tuska. Erityisesti se sanaton suru. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, miksi kovin monen miehen lauantaihin kuului silloin viinapullo. Pitkäripainen oli sodasta palanneen ainoa traumaterapeutti.

Nyt, kun oma poikani on aikuinen, sotavuosien ajatteleminen tekee entistäkin kipeämpää. Tuollaisia nuoria, elämäniloisia  miehiä he olivat. Täynnä tulevaisuudensuunnitelmia. Ja sitten tuli käsky eikä mikään sen jälkeen ollut entisellään.

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,

Muistakaa, heille kallis ol' maa.

Kertokaa lasten lapsille lauluin,

Himmetä ei muistot koskaan saa! "

Anita Wangel

Nyt se sitten iski minuunkin! Nimittäin Anita Wangel -kuume. Tuon 1970-luvulla tunnetuksi tulleen suunnittelijan peltipurkit ovat löytäneet tiensä kotiini. Enkä voi ymmärtää, miksi olen joskus typeryyttäni luopunut Wangelin purkeista. Kaiketi ne eivät 70-luvun jälkeen olleet kovin muodikkaita, mutta nyt niistä saa maksaa jo maltaita. Siskollani saattaa olla jokunen purkki mökillä, joten täytyypä hieroa kauppoja hänen kanssaan.

Mutta aloitetaanpa ensin muista kirppistelyistä. Laulussa sanotaan "..oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.." ja minulla se nyt tuntuu olevan. Harva se päivä postista tulee paketti, jonka avaan innokkaana kuin lapsi joululahjaansa. Toisen romu on toisen aarre ja minä olen löytänyt lautan aarresaarelle.

Tämän viikon kirppistelyjen ja huutokauppojen saaliina on keittiöön vihreä retrohenkinen pöytäliina, syntymävuoteni eli vuoden 1961 almanakka, kullanväriset vanhat sakset, viisi lusikkaa sekä sähköurkujen alkeiskurssi. Sain juuri tuollaiset sähköurut 70-luvulla, mutta en koskaan opetellut soittamaan niitä. Tyttäreni sen sijaan soitti ja kun hän muutti omaan asuntoon, koitin ehdottaa urkujen ottamista mukaan. Iso rotisko ei kuitenkaan mahtunut, joten sähköurut jäivät minulle. Nytpä voin sitten vaikkapa eläkkeellä opetella soittamaan niitä.

Peltipurkkikokoelmani saa jatkoa, sillä tarvitsin purkkeja myös teetä varten. Ostan pääasiassa irtoteetä ja se säilyy paperipussia paremmin purkissa.

Löysin myös ihanan retroisen leipälaatikon ja näkkileivällekin oman purkkinsa. Ja Fazerin kannettava pupupurkki eväitä varten, kun jossain vaiheessa on alettava jälleen käydä toimistollakin.

Ja sitten päästäänkin niihin Anita Wangeleihin. Olin eilen Myyrmannin jätteidenlajittelupisteessä, kun puhelimeni soi. Minulle oltiin tuomassa kotiovelle pakettia, mutta kukaan ei ollut kotona. Olin juuri käynyt postissa hakemassa paketteja ja autottomana minun täytyi avata paketit jo Myyrmannissa ja ottaa vain tavarat niistä kassiin.

Arvasin, mistä paketista oli kysymys. Ja mietin hetken, uskaltaako sitä jättää pihaan. Kyse oli kuitenkin aika arvokkaasta toimituksesta ja jos joku paketin pihastani pihistäisi, kiukku ja pettymys olisi suunnaton. Rappusillani on kuitenkin usein ollut pahvilaatikoita. Tyhjiä sellaisia, jotka ovat odottaneet roskikseen vientiä. Taloyhtiön väki tuskin pakettiani pihistäisi ja satunnaiset ohikulkijat eivät ehkä asiaan edes reagoisi. Joten sanoin soittajalle, että jättää paketin portailleni. Enkä ole varmaan koskaan aiemmin kipittänyt niin lujaa bussipysäkille ja pysäkiltä kotiin kuin eilen.

Kun pääsin kotiin, aarteeni odotti kiltisti rappusilla. Saatoin huokaista helpotuksesta. Anita Wangelit ja muut purkit olivat tulleet ehjinä perille.

Wangeleiden googlettaminen on johtanut uusiin blogeihin. Tai siis minulle uusiin. Yksi niistä on 70-luvulta, päivää! -blogi. Nimestäkin voi jo päätellä, mistä blogi kertoo. Wangelin leipälaatikon kautta löysin Apinalandia -blogin, jossa neljän lapsen äiti kertoo elämästään 70-luvun talossa. Och ny vi kan vara jätte lyckliga att vi måste studera svenska. Marie skriver hennes Huset på Lövås -blog.

Illalla kävin vielä siskoni kanssa Myyrmannissa ja hain postista kaksi pakettia. Toisessa oli Anita Wangelin keltainen purkki ja tätä purkkia ostaessani en ollut lainkaan varma, menisivätkö rahani kankkulan kaivoon. Ruotsi ei nimittäin suju minulta mitenkään hyvin ja olin ostoa tehdessäni hieman epävarma. Ilmeisesti tilinumeron olin ainakin laittanut oikein ja purkki siis saapui naapurimaasta perille. Toisessa paketissa oli 6 kappaletta englantilaisia lautasia.

Aurinko armas

Voi miten minä rakastankaan aurinkoa! Sen paiste saa talven jähmettämän veren solisemaan suonissa kuin vuoristopuro. Horros on ohi ja elämä alkaa jälleen.

Tänään olin työmatkalla Turussa. Herääminen oli haastavaa ja kuuden aikaan aamulla ei vielä maistu aamiainen, joten huitaisin lääkkeet alas vesitilkan kanssa, puin päälleni, pakkeloin naamani ja juoksi bussipysäkille.

Matka meni hyvin, vaikka jouduinkin junassa taistelemaan unta vastaan. Pasilan asemalla alkanut tihkusade oli muuttunut Kupittaalla jo kauniiksi auringonpaisteeksi.

Joka kerta käydessäni Tyksissä ihastelen sairaala-alueen vanhoja rakennuksia ja mietin, millaista on ollut työskennellä sairaanhoitajana silloin, kun noissa rakennuksissa on ollut potilaita. Nythän ne ovat pääasiassa hallinnollisten ja it-yksikön käytössä.

Palaveri sujui hyvin. Oli mukavaa tavata pitkästä aikaa tuttuja ihmisiä ja myös muutama sähköpostitse tutuksi tullut henkilö sai kasvot. Paluumatkaa en joutunut kovin pitkään odottamaan eikä odotus olisi kyllä haitannutkaan... sen verran mukavaa oli istua auringossa asemalla.

Matkalla poikkesin Salossa tapaamassa ystävääni. Kävimme kirpputorilla sekä kahvilla ja hetken aikaa olin vakuuttunut siitä, että minun on muutettava Saloon. Aivan ihana kirpputori! Löysin sieltä ensi talvea ajatellen hailakan vaaleanpunaisen käsilaukun hintaan 3 €, samaa väriä vyö 1,50 € sekä kakkulapio 3 €.

Koska huomenna oli tarkoitukseni pitää vapaapäivä, tilasin junassa valkoviinin ja nautin siitä kirjan ja virkkaustyöni kanssa. Kotiin palattuani ja sähköpostit luettuani kuitenkin totesin, että vapaapäivästä on turha edes uneksia. Paluumatkalla kävin myös Myyrmäessä postissa, mutta sieltä tuodusta saaliista lisää huomenna.

Ahdistusta ja aurajuustoa

Asfaltinharmaa utu leijuu sängyn alla. Vain hieman lattianrajan yläpuolella. Se liikkuu hiljaa, varoen herättämästä onnellista nukkujaa. Se odottaa. Sen ei tarvitse kiirehtiä, koska se tietää, mitä haluaa. Onnellisen nukkujan. Ja sen se myös saa. Uudestaan ja uudestaan. Aina.

Tänä aamuna nukuin pommiin. Ja se ei ole hyvä merkki. Tunsin heti aamusta, miten jokin ikävä puristi kurkussani. Se tunne siirtyi keuhkoputkia pitkin keuhkoihin ja teki hengittämisestä vaikeaa. Kuin salama kirkkaalta taivaalta tunsin taas tukehtumisen tunteen ja äkkikuoleman pelon. Että kaikki loppuu nyt ja tähän, vaikka joulukuusikin on vielä pihalla kallellaan ja tomaatin taimet istuttamatta ruukkuihin.

Kaikesta kokemastani huolimatta - tai ehkä juuri siksi - en pelkää kuolemaa. Minun Kuolemani on ulkoisesti kuin Taru sormusten herrasta -elokuvan Klonkku. Pieni, ruipeloinen, ruma ja vähän säälittäväkin olento. Mutta elokuvasta poiketen ystävällinen, lohduttava ja pelastava. Ystävä. Tiedän, sillä olen hänet jo kertaalleen tavannut.

Minä pelkään äkkikuolemaa. Sitä, etten ehdi sanoa viimeisiä sanoja. Etten ehdi kertoa isälleni, miten kauniilta orvokit hänen pihassaan näyttävät. Etten ehdi pitää äitiäni kädestä ja kysyä, miltä Ridge Forresterin lähtö sarjasta on tuntunut. Etten ehdi kertoa siskolleni tulevani aina kuiskimaan tuulena hänen mökkirannassaan. Etten ehdi kertoa lapsilleni, miten ylpeä heistä olen. Etten ehdi valmistautua.

Elin 51 vuotta tietämättä, että minulla oli munuaisvaltimossa pullistuma. Verisuonen seinämässä tavallista hauraampi kohta. Kohta, joka ei kestänyt loputonta verenpaineen nousua. Mitä kaikkea muuta sisälläni on, mistä en tiedä? Kun ajattelen asiaa, tunnen, miten kolesteroli verisuonissani myllää ja valmistelee sydäninfarktiani. Aivoissani aikapommi tikittää vain odottaen halvausta. Ahdistaa ja pelottaa.

Kävin lounastauolla lähikaupassa sekä paikallisessa hakemassa ruokaa. Odottaessani lounaslistan aurajuustoleikettäni tunsin, miten päivieni lukumäärä väheni entisestään. Tunsin itseni itsetuhoiseksi leikettäni odotellessani. Tätä ja juuri tätä minun ei ainakaan pitäisi nyt syödä.

YLE esittää jo kuvausvaiheessakin kohua herättänyttä dokumenttisarjaa Viimeiset sanani. Kuusiosainen sarja, josta ensimmäinen jakso esitettiin 17.4. Nähtävissä myös YLEn Areenassa. Kuka saa puhua kuolemasta? Katsoin ensimmäisen jakson ja aion katsoa loputkin.

Luonto tuntee tuskaa kanssani. Tuulee rajusti ja hämärtää. Aurinko pyyhkii kyyneleitään harmaaseen pilviverhoon. Yläilmoihin kurkottelevat, tuulessa taipuvat männynrungot tuovat minulle kuitenkin viestiä jumalilta ja esi-vanhemmilta: ei vielä ole aika, ei tänään. Ja se lohduttaa. Kippaan puolet lounaastani biojäteroskikseen ja otan päärynän.

Asfaltinharmaa utu alkaa valua takaisin lattialle. Hiljaa, hyvin hiljaa se liukuu sängyn alle ja sieltä ilmanvaihtokanavaan. Keuhkoni vetävät jälleen ilmaa kuin vastasyntyneellä ja pelkoni painuu takaisin sinne mistä se tulikin.

Pakastimen tyhjennysviikot

Nyt viimeistään on uskottava, että kesä on ovella. Kävin palauttamassa äidiltäni lainassa olleen rollaattorin ja huomasin krookuksen kukkivan pihassani.

Talvi on pitkä ja kesä lyhyt, joten se on taas yksi hurahdus ja saadaan ensimmäiset kotimaiset mansikat. Sitten tulee vadelmat, mustikat ja viinimarjat. Tomaatit ja paprikat. On siis aika alkaa tekemään pakastimiin tilaa. Toki niistä on kaivettu apetta pitkin talvea, mutta nyt alan tyhjentämään niitä järjestelmällisemmin.

Tänään tein lounaaksi pikaruokaa puolivalmisteista eli Finduksen Ranskalaiset paistovihannekset kalalle ja Hälsans Kökin soijachorizoa. Chorizo oli soijamakkaraksi yllättävän hyvää ja vaikkei se nyt sentään mikään suuren luokan kulinaristinen nautinto ollut, niin voinpa ostaa toisenkin kerran.

Sen sijaan nuo paistovihannekset saa jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Olen käyttänyt Finduksen muita vastaavia valmisteita ja pitänyt niistä niiden helppouden ja maun vuoksi, mutta nämä olivat poikkeus. Luulen kuitenkin, että vika ei ollut kasviksissa. Vika oli siinä, että MINÄ EN PIDÄ KESÄKURPITSASTA! Huh, nyt se on sanottu. Lapseni ovat jo 26- ja 21-vuotiaat, joten minun ei varmaankaan tarvitse enää olla heille esimerkkinä.

Paluu pyhälle paikalle

Aurinkoinen kevätsunnuntai on hunajaa sielulle ja mielelle. Kun siihen yhdistää vielä metsässä rämpimisen sekä hyvän ruuan, on kehokin tyytyväinen.

Aamu alkoi Mangon viemisellä aamulenkille ja sen jälkeen keittelin kaikessa rauhassa aamukahvit. Tein eilen iltapalaksi jauheliha-herkkusienipiirakkaa, jota riitti vielä aamiaisellekin. Vähän hedelmiä ja marjoja sekä omenatuoremehua, niin sillä lähti aamu hyvin käyntiin.

Katselin digiboxilta eilen tulleen elokuvan Mangon hääriessä kissojen ja kissojen lelujen kimpussa. Lunaa ei Mangon touhuamiset tänäänkään pahemmin kiinnostaneet vaan se torkkui tyytyväisenä olohuoneen pöydällä kangaspinon päällä.

Tikru sen sijaan nökötti kiipeilypuuhunsa tehdyssä pesässä ja Mangon tullessa uteliaana katsomaan läimäytti sitä tassullaan kuonoon.

En ole koskaan aiemmin tehnyt marenkeja. Olen pitänyt niiden tekemistä jotenkin vaikeana, mutta helppoahan tuo oli. Tosin marenkini näyttävät siltä kuin niistä kohta kuoriutuisi jotain otuksia. Hyviä ne silti olivat.

Kun olin saanut marengit pois uunista, päätin lähteä katsomaan, joko pääsisin vanhalle pyhälle paikalleni. Laitoin Mangon hihnaan ja lähdimme kohti metsää. Lämmin sää oli sulattanut lumet lähes kokonaan, mutta metsä oli edelleen märkä ja kaatuneiden puiden rungot liukkaita.

Olin ottanut mukaani pienen uhrilahjan ja laitoin sen pyhälle paikalle kiven päälle. Tuntui uskomattoman rauhoittavalta olla jälleen siellä, tuntea auringon siivilöityminen puiden latvusten läpi ja haistaa keväisen metsän tuoksu. Jos Mango ei olisi kiskonut hihnassa, olisin voinut jäädä sinne tuntikausiksi.

Kotiin palattuani laitoin paahtopaistin uuniin ja tein punaisella pestolla maustettuja perunoita. Paahtopaistin seuraksi paprika-piparjuurikastiketta.

Jälkiruuaksi tein vanilja-valkosuklaajäätelöä, jonka tarjosin mansikoiden, karhunvatukoiden, karamellisiirapin ja marenkien kera.

Tänä viikonloppuna olen huudellut vaikka mitä retrotavaraa enkä malttaisi odottaa, milloin postista alkaa tipahdella saapumisilmoituksia. Löysin myös listalleni uuden Suvi-Tuulilla -blogin, jossa retrohenkinen kirjoittaja kertoo elämästään vanhassa hirsitalossa.

Marengit

3 kananmunan valkuaista
 2,5 dl sokeria
 0,5 tl punaista elintarvikeväriä
 0,5 tl sinistä elintarvikeväriä

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää sokeri pienissä erissä ja jatka vatkaamista, kunnes seos on sileää ja kiiltävää. Ota puolet seoksesta toiseen kulhoon ja sekoita toiseen punainen ja toiseen sininen elintarvikeväri.

 Nosta lusikalla nokareita leivinpaperin päälle uunipellille. Paista 125:ssä asteessa 45 minuuttia.

Vanilja-valkosuklaajäätelö

4 dl kuohukermaa
 2 dl kevytmaitoa
 1,5 dl sokeria
 0,5 tl vaniljajauhetta
 3 keltuaista
 60 g valkoista suklaata

 Sekoita kerma, maito, vaniljajauhe ja sokeri paksupohjaisessa kattilassa. Lisää paloiteltu valkosuklaa. Kuumenna kiehumispisteeseen koko ajan sekoittaen. Nosta kattila liedeltä ja vatkaa joukkoon keltuaiset. Kuumenna vielä kiehuvaksi ja jäähdytä.

 Laita seos jäätelökoneeseen tai jäädytä pakastimessa. Jos jäädytät pakastimessa, vatkaa seosta voimakkaasti noin tunnin välein. Tarjoa marjojen, karamellisiirapin ja marenkien kera.

Maata näkyvissä!!!

Ikitalvi on ohi! Linnut laulavat, kukat kukkivat, puut viheriöivät... no ei ihan. Mutta talvi on silti ohi. Parin päivän vesisade on tehnyt tehtävänsä ja lumikasat kutistuneet.

Ja hyvänen aika, mikäs se sieltä lumen alta ilmestyy? No tottahan toki: joulukuusi! Ensi yönä siis aurinkolasit silmille, huppari päälle, lippalakki päähän ja pää matalana viemään kuusi roskikseen. Tai no, ei tämä ole ensimmäinen vuosi, kun joulukuuseni putkahtaa kevään tullen lumen alta. Ehkä naapurini ovat jo oppineet, että joulukuusen ilmaantuminen roskahuoneen seinää vasten on varma kevään merkki?

Mitä lähemmäksi kesää mennään, sitä kovempaa elimistöni huutaa tuoreita hedelmiä ja marjoja. Erityisesti aamiaisella tuoreet, raikkaat ainekset ovat ehdottomia.  Pakastimessa on vielä muutama rasia marjoja, mutta eilen en yksinkertaisesti voinut vastustaa mansikoita. Espanjalaisia, kyllä. Omatunto soimaa, koska yleensä pystyn odottamaan kesää ja kotimaisia mansikoita. Tosin aiemmin en juurikaan syönyt aamiaisia.

Eilen kävin hakemassa postista huutamani lautaset sekä ruusupurkin. Kukon olin huutanut jo aikaisemmin. Niin, kukko on siis lautasliinateline. Jokin aika sitten löysin kuuden ruusulusikan jatkoksi viisi saman sarjan lusikkaa ja nyt sitten vielä sen puuttuvan yhden. Tusina on täynnä näitä kaunokaisia.

Tyttärelläni on tänään muuttopäivä ja minusta ei ole siinä touhussa vielä mitään apua. Niinpä sovimme, että käyn aamulla hakemassa Mangon luokseni, jotta se ei pyöri jaloissa. Olin varautunut tulemaan tuon kahden kilometrin matkan bussilla, mutta koska oli kaunis aurinkoinen aamu eikä kiirettä minnekään, tulin Mangon kanssa kävellen.

Koska Mangolla oli matkalla paljon tutkittavaa, kuntoni riitti oikein hyvin matkaan. Oli mukavaa katsella teiden varsia ja sitä, miten luonto puhkeaa taas elämään. Pian taitaa päästä hortoilemaankin!

Kun Mango on meillä, en oikein osaa tehdä mitään. Luultavasti siksi, että se seuraa kuin koira. Mihin ikinä asunnossa menenkin, Mango tulee perässä. Paitsi yläkertaan, sinne siltä on - toistaiseksi - pääsy kielletty. Mutta sitten se istuu rappusiin tuijottaen ja odottaa minua palaavaksi.

Tekemättömyydessä ei sinällään ole mitään vikaa. Tuleepahan otettua viikonloppu rennosti. Päivälliseksi tein Universumin helpoimman ruuan eli pala luomupossun kylkeä uunivuokaan, mausteita pinnalle, päälle porkkanapaloja, perunalohkoja ja sipuliviipaleita. Vuoka uuniin 180 asteeseen reiluksi tunniksi ja ruoka on valmis.

Jälkiruuaksi tein muutaman päivän vanhasta grahampaahtoleivästä köyhiä ritareita ja niiden kanssa kermavaahtoa sekä mansikoita.