Sisäiset sabotoijat

Olin eilen tyttäreni kanssa Ilon ja valon markkinoilla Helsinkin Wanhassa satamassa. En ollut kuullut tällaisesta tapahtumasta aiemmin, mutta ystävämme Google seuraa kiinnostuksemme kohteita Internetissä ja niinpä sain mainoksen tapahtumasta Facebook -seinälleni. Katsoin sunnuntain ohjelmaa ja se sisälsi niin paljon mielenkiintoisia luentoja, että ehdotin markkinoille lähtöä tyttärelleni. Yleensä käyn hänen kanssaan Hengen ja tiedon messuilla sekä Minä olen -tapahtumassa, mutta nyt on muutaman kerran jäänyt nämäkin tapahtumat väliin.
Ensimmäisen luennon piti Laura Janger-Laitio ja aiheena oli Löydä taika omasta elämästäsi!. Hän kertoi mm sisäisistä sabotoijista eli niistä alitajunnassamme olevista "tyypeistä", jotka estävät meitä tekemästä asioita, joita haluaisimme tehdä. Laura mainitsi omista sabotoijistaan "Vertailijan" ja "Perfektionistin". 

Luennon jälkeen minusta tuntui samalta kuin Robinista Batmanin läimäyttäessä Robinia poskelle! Tunnistin heti ainakin yhden omista sabotoijistani eli "Vaatijan".  Minun "Vaatijani" vaatii minua tekemään asian A ennenkuin voin tehdä haluamani asiat B ja C. Kun A on edelleen tekemättä, siirtyvät  myös B ja C jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Ja minua harmittaa, kun en voi tehdä haluamiani asioita B ja C.

Laura kertoi myös, miten tärkeää on ottaa aikaa itselleen. Huomasin, miten olen viime aikoina lipunut jälleen samaan itse tekemääni kiireeseen, stressiin ja väsymykseen, josta pari vuotta sitten työllä ja vaivalla pyristelin eroon. Vielä vuosi sitten tapanani oli ottaa itselleni aikaa aamuisin. Aamuvirkkuna käytin koiran ulkona ja sen jälkeen valmistin aamiaisen, jonka kannoin joko sänkyyn tai olohuoneen sohvalle. Nautin aamiaiseni hitaasti ja rauhallisesti samalla katsoen aamuteeveetä tai edellisenä iltana tallenteelle laittamani tv-ohjelman ja tuon 30-60 minuutin oman ajan jälkeen aloitin työt. Mutta mitä on tapahtunut? Olen edelleen melkein aamuvirkku, vien koiran ulos ja valmistan aamiaisen, mutta kannankin sen tietokoneen ääreen ja syön aamiaista samalla kun vastailen työsähköposteihin. Lähes joka päivä huomaan, että puolet kahvistani jäähtyy mukiin ennenkuin ehdin juoda sen loppuun. "Vaatijani" haluaa, että käytän aiemman nautinnollisen aamuni työntekoon. Mutta sekään ei riitä. Kun aiemmin pidin huolen , että työpäiväni pituus oli 7,5 tuntia, enintään 8 tuntia, on se nyt lipsunut. Ensin 9:ään, sitten 10:een ja joskus jopa 11:een tuntiin. En lopetakaan töitä enää ajoissa, koska "Vaatijani" haluaa, että teen vielä tämän homman loppuun. Ja tämän. Ja tämän.

Toinen tunnistamani sabotoija on "Toppuuttelija". Tämä on aika uusi sabotoija elämässäni. Olen aina ollut innokas aloittamaan uusia projekteja, mutta projektien loppuun saattaminen onkin ollut työn ja tuskan takana. Sen vuoksi minulla onkin aina ollut liuta keskeneräisiä projekteja . Elämääni on kuitenkin tullut "Toppuuttelija", joka tyrmää lähes jokaisen idean, jonka saan päähäni. "Ei kannata edes aloittaa", se sanoo. "Muistathan, miten edellisen projektisi kävi?". "Ei sinulla ole aikaa".

Kolmas sabotoijani on vanha tuttu "Valvottaja". Kuka tämänkin meni herättämään Ruususen unestaan? "Valvottaja" muistuttaa minua, että kaikki parhaimmat televisio-ohjelmat tulevat iltaisin ja kaikki mielenkiintoisimmat nettikeskustelut käydään iltaisin ja öisin. "Valvottaja" muistuttaa myös, että oikeastaan voisi vielä syödäkin jotain. "Valvottajalla" on tapana huomauttaa, mitä kaikkea olen päivän aikana unohtanut tehdä. Varsin usein "Valvottaja" ja "Toppuuttelija" alkavat kinastella keskenään, kun minun pitäisi mennä jo nukkumaan.  Jos kuitenkin haluan herätä levänneenä ja virkeänä klo 5:30-6:00 ja tarvitsen sitä varten unta 9 tuntia, en todellakaan voi olla hereillä enää klo 23.

Olen tunnistanut itsessäni vanhan tutun väsymyksen. Sen uupumuksen, jonka vuoksi ei työpäivän jälkeen joko fyysisesti tai henkisesti jaksaisi tehdä enää mitään. Väsymyksen, jonka vuoksi odottaa viikonloppuja kuin kuuta nousevaa. Ja pettymyksen, kun viikonloppunakaan ei ehtinyt, jaksanut tai viitsinyt tehdä kaikkia niitä asioita, joita oli suunnitellut tekevänsä. Maanantai-Mörkö on palannut. Ajattelin voimattomuuden olevan kevätväsymystä, mutta syynä taitaakin olla se, että en enää ole kuunnellut kehoani ja mieltäni. Nyt on syytä alkaa tehdä asialle jotain!

"Kerää koko sarja..."

Olen kerännyt Anita Wangelin suunnittelemia peltipurkkeja, leipälaatikoita ja tarjottimia jo parin vuoden ajan. Lauantaina hain postista viimeisen viidestä korkeasta peltipurkista, turkoosin kaunottaren. Nyt minulla on ne kaikki: violetti, vihreä, turkoosi, keltainen ja oranssi. Keltainen purkkini on pahasti haalistunut, mutta tämä on ainoa kappale keltaisia, jonka olen koskaan nähnyt myynnissä. Keltainen purkki on Ruotsista, turkoosi saapui Hollannista ja muut kolme ovat Suomesta.

Samalla kuviolla olevia tarjottimia on valmistettu oranssina, violettina, vihreänä ja turkoosina. Myös ne olen saanut kerättyä kaikki.Vanhoissa tarjottimissa, jotka ovat olleet käytössä, on usein naarmuja ja niin on näissäkin. Toisissa enemmän ja toisissa vähemmän.

Leipälaatikoita löytyy myös neljää eri väriä: pinkki, turkoosi, vihreä ja violetti.

 Lasinalusiakin olen saanut hankittua koko sarjan.

Suorakaiteen muotoisista rasioista puuttuu vielä ainakin oranssi, pyöreistä violetti. Pienet maustepurkit ovat olleet silloin tällöin huutokaupattavana, mutta toistaiseksi en ole raaskinut niitä ostaa. Purkkisarjan hinta kun on kivunnut joka kerta yli 100 euron. Wangelin roskakoreja olen nähnyt vain kuvissa, samoin pannunalustoja. Haaveissani kuitenkin on, että jonain päivänä saisin myös ne.

Nuutinpäivä

 "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi". Vanhan kansan mukaan joulu loppui Nuutinpäivään, joka on tammikuun 13. päivä. Siis tänään. Ja niin minäkin - hieman haikein mielin tosin - vein joulukuusen pois, laitoin joulupöytäliinat pesukoneeseen ja joulukoristeen kaapin ylähyllylle.

Paluu arkeen tuntuu kuitenkin tavallaan ihan mukavaltakin. Ja onhan edessä myös kevään ja kesän odotus! Nyt pitäisi kuulemma jo kylvää chilin siemenet, mutta enhän minä älynnyt ostaa niitä viime vuonna riittävästi. Eikä niitä nyt mistään kaupasta vielä saa. Taitaa käydä tänäkin vuonna niin, että joudun ostamaan puutarhaliikkeestä taimet.

Töiden jälkeen lähdin siskoni kanssa hakemaan Eurokankaasta uusia verhojani. Olen jo pidemmän aikaa ihaillut Melli Mellon kankaita, mutta en ole raaskinut niitä ostaa. Sain kuitenkin joululahjaksi rahaa ja päätin törsätä osan rahoista uusiin verhoihin. Vielä ei ole aika laittaa niitä ikkunaan, mutta maaliskuun alussa kylläkin. Samalla ostin myös Melli Mellon lautasliinoja neljä pakettia ja sain kaupanpäällisiksi Melli Mellon kassin.

"Joulu juhlista jaloin, pikkujouluista kontaten.."

Vuosi on jälleen vaihtunut. On vuosi 2015 eivätkä autot vieläkään lennä, Kuussa ei voi käydä ostoksilla eivätkä kotirobotit laita ruokaa tai käytä koiria ulkona. Ehkä viiden vuoden päästä vuonna 2020?

Loppuvuosi meni miten kuten. Kuukauden kestäneen sairaslomani jälkeen käsivarsi ei ollut kunnossa - ei ole vieläkään - ja monien asioiden tekeminen osoittautui odotettua vaikeammaksi. Käsivarsi ei ojennu täysin suoraksi eikä mene täysin koukkuun. Jouluvalmisteluni olivat tänäkin vuonna myöhässä eikä ulkona vallinnut pimeys ja vesisade auttanut joulutunnelman luomisessa.

Joulua edeltävällä viikolla oli firman glögijuhla ravintola Kitzensissä ja pääsimme herkuttelemaan blineillä ja monilla muilla herkuilla. Oli mukava tavata pitkästä aikaa ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä lähinnä sähköpostitse, mutta jotka ovat olleet tuttuja jo vuosien - jotkut jopa vuosikymmenten - ajan.

Glögijuhlaa seuraavan päivän olin ottanut vapaaksi, koska juhlimme isäni 85-vuotispäivää. Vieläkään isäni ei jäänyt eläkkeelle vaan jo seuraavana aamuna lähti töihin. Isänikin teki aikoinaan harrastuksestaan työn eikä työn tekemisestä ole ilo kadonnut vuosikymmenten aikana. Joskus mietin, mahdanko nousta aamuisin tietokoneen ääreen vielä vuonna 2046.

Vuosikymmeniä olen viettänyt joulua yhdessä lähisuvun kanssa, mutta tämä joulu oli poikkeus. Sukumme on kasvanut, monen perheen aikataulut olisi sovitettava yhteen. Koirien ulkoilutukset talouksissa, joissa kenelläkään ei ole autoa eikä ajokorttiakaan, olisi pitänyt huolehtia päivänä, jolloin julkinen liikennekään ei toimi. Päätimme jo hyvissä ajoin, että vietämme joulun vain omalla porukalla.

Aatonaattona Alepan kauppakassi -palvelusta tuli pyhien ruuat kotiinkuljetettuna ja hetken aikaa mietin, tuliko tilattua aivan liikaa. Kotilihan 4,5 kg luomukinkku oli tullut jo aikaisemmin ja parin kilon köntti riimihärkääkin oli jo pakastimessa. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt jouluruokia vain neljälle - ja heistäkin yksi ei syö lihaa - ja ruokamäärien mitoittaminen tuotti hieman ongelmia.

Pienemmälä porukalla ei ollut tarvetta aivan kaikille jouluruuille, joita on yleensä joulupöydästämme löytynyt. Lanttulaatikon tilalle oli tarkoitus  tehdä hunajalla maustettuja lanttukuutioita, mutta nekin jäivät, koska ruokaa oli yllin kyllin muutenkin. Perinteisen luumukiisselin vaihdoin piparkakku-kinuskisemifreddoon.

Piparkakku-kinuskisemifreddo

4 kananmunan valkuaista
4 kananmunan keltuaista
1,5 dl sokeria
1,5 tl piparkakkumaustetta
4 dl kuohukermaa
1,5 dl kinuskikastiketta

Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa toisessa kulhossa valkuaiset vaahdoksi ja kolmannessa kulhossa vielä kerma. Sekoita vaahdot toisiinsa ja lisää piparkakkumauste. Laita seos pakastimen kestävään rasiaan ja kaada päälle kinuskikastike. Sekoita hyvin kevyesti pinnasta, laita kansi kiinni ja rasia pakastimeen vähintään 4-5 tunniksi. Ota semifreddo jääkaappiin pehmentymään 30 minuuttia ennen tarjoilua.

Semifreddon kanssa tarjosin karpalosiirappia, jonka valmistin karpaloista puristetusta tuoremehusta ja sokerista.

Joulupöydässämme on perinteisesti ollut paljon alkupaloja. Tänä vuonna ne olivat enemmän kala- ja kasvispainotteisia, vaikka oli pöydässä myös Pajuniemen savuhirveä sekä minun tekemääni riimihärkää. Pääruuasta eli kinkusta, rosollista ja laatikoista ei sitten olekaan yhtään onnistunutta valokuvaa.