Uuden vuosikymmenen alla

Huomenna on vuosi 2020. Emme edelleenkään asuta Marsia emmekä käy lomareissuilla Kuussa. Pallopäiset tyypit Universumin toiselta puolelta eivät ole käyneet tervehtimässä Maan asukkaita. Eivätkä sotimassakaan kanssamme. 20 vuotta on jo kulunut vuosituhannen vaihteesta, mutta edistystä ei vain ole tapahtunut. Ehkä parempi niin.

Jäin pohtimaan mennyttä vuosikymmentä. Mitä kaikkea tapahtuikaan ja mikä on jäänyt erityisesti mieleen. 10 vuotta sitten kehossani ei vielä ollut kuin lapsuudessa saadun isorokkorokotteen arpi. Yhdessä vuosikymmenessä olen saanut kehoni täyteen arpia. Isoja sellaisia ja muutamia pienempiäkin.

Joulukuussa 2012 alkoi elämässäni uusi ajanlasku. Muistoissani on asioita ennen ajanlaskun alkua  ja ajanlaskun alun jälkeen. Muistot ennen ajanlaskuni alkua alkavat kuitenkin haalistua. Välähdyksiä sieltä ja täältä, mutta kuin jostain toisesta elämästä. Loppumassa oleva vuosikymmen on ollut fyysisten kipujen vuosikymmen. Onneksi - koputan puuta - kivut ovat toistaiseksi ohi.

On päättyvään vuosikymmeneen liittynyt mukaviakin asioita. ja ihan hölmöjä asioita. Olen kuulunut erääseen Facebookin ruokaryhmään jo vuosia. On ollut vaikea ottaa valokuvia sunnuntaiaamiaisistani niin, ettei toinen kissani, Tikru, näkyisi kuvissa. On joko tassua, häntää tai korvaa. Tai sitten koko katti. Ryhmäläiset antoivatkin Tikrulle lempinimen Aamiaiskyylä, tuttavalisemmin vain Kyylä. Jokin aika sitten hyvä ystäväni sanoi, että minun pitäisi perustaa Kyylälle Instagram-tili. En ole ollut Instagramin käyttäjä enkä ensiksi innostunut lainkaan ajatuksesta. Kuitenkin aikani mietittyäni totesin, että mikä ettei. Onhan sitä elämässään tehnyt tyhmempiäkin asioita kuin perustaa kissalle Instagram-tili. En tosin muista, mikä olisi ollut tyhmempää. Joten nyt Kyylällä eli Breakfast Snooperilla on oma Instagram-tili.

Mitähän tuleva vuosikymmen tuo tullessaan? Ainakin surua ja hautajaisia. Suvussani ei ole kukaan elänyt 100-vuotiaaksi. Vaikka isäni vielä 88-vuotiaana kävikin kokopäivätöissä ja nyt 90-vuotiaana edelleen osa-aikatöissä, yhteistä aikaa ei tule olemaan enää vuosikymmentä. Olen onnekas, kun olen saanut pitää vanhempani näin kauan. Vahva ja tiivis sukuyhteisö on kantanut monien vaikeidenkin aikojen yli. Antanut perusturvallisuuden, jota maailman tapahtumien on vaikea horjuttaa.

Tänään tajusin myös yhden asian: nyt alkaa vuosikymmen, jolla minä pääsen vanhuuseläkkeelle. Eikä?!?! Kyllä. En ole koskaan miettinyt, mitä teen eläkkeellä. Ei minulla ole edelleenkään mitään suunnitelmia eläkepäivikseni. Ajatus on aina tuntunut niin kaukaiselta. Tuntuu vieläkin, vaikka se loikkasikin tänään lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Entä, jos minäkin olen vielä 88-vuotiaana kokopäivätöissä?

Raketit ovat paukkuneet jo muutaman tunnin. Pesukoneessa pyörii lakanapyykki ja tiskikoneessa puhdistuu astiat. Alakerrassa olohuoneessa pauhaa televisio ja yläkerran makuuhuoneessa ruudulta Dplaystä poliisisarja. Paukkuaran koiran "kapalo" eli vanhasta lakanasta leikattu kaitale roikkuu yläkerran käytävän kaiteella. Mutta koira nukkuu tyytyväisenä makuuhuoneen ovensuussa. Ehkä tällä kertaa ei tarvitakaan rauhoittavaa kapaloa.

Paistoin äsken erilaisia nakkeja ja tein pekonista, sipulista ja hapankaalista höystön. Lisäksi kaupan valmista perunasalaattia ja vähän salaattia. Lasillinen punaviiniä. Vielä olisi vajaat 3 tuntia tätä vuotta ja vuosikymmentä, mutta taidan kömpiä jo peiton alle.

Hyvää Uutta Vuotta 2020!

Joulu kotona

Tänä vuonna poikkeuksellisesti en osallistunut sukujouluun vaan vietin joulun ihan vain omalla porukalla kotona. Suurin osa ruuista tuli kaupasta valmiina ja tein vain pienen osan itse. Kun teki vain neljälle, ei keittiökään ollut sikinsokin ruokailun alettua.

Alkupalojen jälkeen totesimme, että on pakko pitää taukoa ennen pääruokaa. Jaoimme joululahjat, mutta kenelläkään ei ollut sen jälkeenkään nälkä. Päätimme jättää pääruuan jjoulupäivään ja siirtyä suoraan jälkiruokaan eli omena-piparkakkurahkaan.

Vaikka Joulupukki olikin poikkeuksellisesti meidän joulupöydässämme, olin sopinut sikoni kanssa, että pukki käy kuitenkin illalla vierailemassa sukujoulussa. Poikani on toiminut jo viitenä jouluna joulupukkina setkkunsa lapsille. Vielä menee läpi kuin väärä raha ja Joulupukki saikin pitkän ja rakastavan halauksen siskoni 5-vuotiaalta pojalta.

Joulupäiväni meni ihan vain laiskotellessa. Koiran käytin päivällä ulkona sekä piipahdin pikaisesti siskollani. Päivän syömiset olivat vain kaapeista löytyviä jouluruokia. Sängyn päällä loikoilua ja ohjelmien katsomista Dplaylta. Mitä muuta jouluna tarvitsee edes tehdä?

Jouluruokia tuli tehtyä juuri sopivasti. Viimeiset sapuskat söin tänään. Olo on kuin plussapallolla, joten huomenna on hyvä palata arkeen ja lopettaa ylensyönti. Ja alkaa odotella kevättä!

Läpsystä vaihtoa

 Kesä tuli ja kesä meni. Mukava kesä, ei mitään eirtyistä. Syksyllä sitten alkoikin kaikenlaista. Ensinnäkin jäätävä väsymys, jolle ei kuitenkaan lukuisista tutkimuksista huolimatta löytynyt mitään syytä. Sitten alkoi lähipiirissä sairastelut. Lähes läpsystä vaihtoina mentiin sairaalaan. Kun joku pääsi pois, hetken päästä sairaalaan joutui seuraava. Sitten olikin  minun vuoroni.

Lähes päivälleen  7 vuotta aiemmin minulta repesi munuaisvaltimossa oleva pullistuma ja vietin joulun ja uudenvuoden Meilahden sairaalassa. Nyt sitten toissa tiistaina vatsani kipeytyi ja päivystysnumerosta saamieni ohjeiden mukaan menin omaan terveyskeskukseen. Aavistelin jo silloin, mistä saattaisi olla kyse. Terveyskeskuksesta sain lähetteen Jorvin sairaalaan umpilisäkkeen tulehduksen epäilyllä. Eli aivan kuten itsekin olin arvellut. Vietin Jorvissakin useamman tunnin ja kun viimein illalla pääsin vatsan alueen tietokonetomografiatutkimukseen, oli tulehtunut umpilisäke jo ehtinyt puhjeta. Keskiviikon vastaisena yönä leikattiin. Koska umpilisäke oli ehtinyt jo puhjeta, jouduin olemaan useamman päivän sairaalassa suonensisäisesti tarvittavan antibiootin vuoksi.

Sairaalassa olo oli aika turhauttavaa. Eikä vähiten siaraalassa tarjottavan ruuan vuoksi. Vaikka olinkin kipeä, kipu ei ollit lähelläkään kipua, jota koin polvieni tekonivelleikkausten jälkeen. Sain luvan lähteä kotiin, kunhan CRP olisi alle sata. Perjantaina arvo oli vielä 150, mutta päästivät onneksi silti kotiin. En viihdy sairaaloissa yhtään.

Tämän viikon olenkin ollut sairaslomalla. Enkä ole tehnyt oikein mitään. Suun kautta otettavat antibiootit ovat tehneet erittäin huonon olon. Juuri ja juuri jaksoin tiistaina istua kolme tuntia isäni 90-vuotissyntymäpäivillä sekä torstaina pari tuntia miniäni valmistujaisjuhlassa. Eilen oli tarkoitukseni yrittää joululahjaostoksille kauppakeskukseen, mutta en jaksanut lähteä. Enkä tänäänkään.

Torstaina ilmoitin siskolleni, että tänä vuonna en yksinkertaisesti jaksa  sukujoulua. Meitä olisi yhteensä 15 pienessä olohuoneessa ja perinteisesti sukujoulumme kestävät yöhön asti. Päätin, että vietämme omalla porukalla nelisteen joulun ja oikeastaan lähes kaiken joulupöytään tarvittavan tilasin Citymarketista kotiinkuljetuksella. Onneksi ehdin laittaa pari viikkoa sitten olohuoneeseen jouluverhot, jotta on edes vähän jouluisen näköistä. Tänään hain lähikaupasta ison kasan suklaarasioita, joulukortteja ja käteistä rahaa, jotka voin laittaa korttien väliin läheisilleni joululahjaksi.

Pägyn päivä

Täällä Pöhkörinteessä on jo muutaman vuoden ajan vietetty loppukeväästä Pägyn päivää. Se on pienimuotoinen oman lähiön tapahtuma, jossa mukana järjestämässä on seurakunta, Lions Club ja muutamia muita tahoja. Tänään oli Pägyn päivälle varmasti kaikista paras sää, koska aurinko paistoi ja lämpö helli pöhkörinteeläisiä yllinkyllin.

Takoitukseni oli lähteä jo heti klo 10 aamulla, mutta en yksinkertisesti voinut. Tikru nimittäin nukkui vatsani päällä lähes puolitoista tuntia. Näki vamaankin unta hiiristä, koska käpälät heiluivat ja kissan suusta kuului maiskutusta. En raaskinut työntää kissaa poiskaan, joten laiskottelin aamun sängyssäni telkkaria katsellen. 

Pääsin kuitenkin lähtemään jo aamupäivästä. Pöhkörinne on paikka, jossa tuntee paljon muita asukkaita tai ainakin tutustuu. Juttelin erään nuorenparin, jolla oli aivan ihana koira, kanssa ainakin varttin, vaikka en ollut heitä koskaan ennen tavannutkaan. Pidempään Pöhkörinteessä asuneet tuntee ainakin ulkonäöltä.

Kävelin pariin otteeseen alueen läpi. Paikallisella huoltoyhtiöllä oli oma ständi ja kun huomasin, päätin mennä antamaan palautetta. Nyt, kun alle vuoden sisällä olen ollut kaksi kertaa polven tekonivelleikkauksessa, olen kiinnittänyt enemmän huomiota teiden kunnossapitoon kuin koko elämäni aikana yhteensä. Ja pistänyt merkille, että alueet, jotka ovat olleet huoltoyhtiön hoidettavana, on myös hoidettu. Erinomaisesti. Alueet, jotka taas ovat olleet kaupungin hoidettavana....nooh, en sano enempää. Juttelin siinä tovin ja todettiin, että monia asioita pitää niin itsestäänselvinä, ettei niihin edes kiinnitä huomiota ennenkuin ne eivät enää olekaan itsestäänselviä. Ständillä oli myös yksi meidän alueen huoltomiehistä ja vaikutti olevan mielissään saadessaan positiivista palautetta ja kiitosta. 

Kiertelyn jälkeen kävin lähikaupassa ostamassa - niin, aika yllättävää - grillattavaa. Nämä säät ovat minulle hunajaa sekä sielulle että ruumiille. Kesä!!!!!!! Rakasta kesää. Kotiin päästyäni aloin valmistella grillattavia ja kävin sytyttämässä grillin. Lasi rose-viiniä ja nautin auringosta samalla, kun kasler, haloumi-juusto, kirsikkatomaatit ja paprikat kypsyivät grillissä.

Olisipa aina kesä! Työkaverini osti juuri talon Espanjasta ja aikoo asua siellä talvet. Etätyö mahdollistaa asumisen missäpäin maailmaa tahansa. Nyt kuitenkin nautin Suomen kesästä ja syksyllä heittäydyn taas mörökölliksi. Yhtään ei tee mieli taloa Espanjasta. Ei, ei siis yhtään. Siis taloa Espanjasta ei tee mieli. Ei yhtään. 

R.I.P Grumpy Cat 2012 - 2019

Grumpy Cat on kuollut. Jostain syystä kaikki somejulkkikset, joita olen seurannut, ovat olleet nelijalkaisia ja karvaisia. Grumpy Cat heistä tärkein. Tänään kuulin uutisen tuon maailman tunnetuimman kissan kuolemasta ja tulin surulliseksi. Niin monet kerrat Grumpyn kuvat sekä siitä tehdyt meemit ovat ilahduttaneet päivääni. Silloinkin, kun on ollut vaikeaa.  Oli ehkä odotettavissakin, ettei tämä vammaisena syntynyt kissaneiti kenties eläisi tavallisen kissan elinikään asti. Hyvää matkaa Sateenkaarisillalle! Ja kiitos, että olit olemassa !

Mitähän tekisi elämällään?

Tänään kävi aamupäivällä mielessä, että varmaankin pitäisi jo miettiä kesäloman ajankohtaa. Vasemman polven tekonivelleikkauksesta ei ole vielä neljää kuukauttakaan ja sen vuoksi kesäloma toukokuun viimeisestä viikosta juhannukseen tuntuu tulevan liian nopeasti. Jospa pitäisi lomansa pitkästä aikaa loppukesästä? Vaikka neljä viikkoa elokuussa tai kaksi elokuussa ja kaksi syyskuussa? Haluan kuitenkin neljä viikkoa yhtäjaksoista lomaa.

Ja entä, mitä tekisi lomalla? Siis muuta kuin saattaa ikuisuusprojektini eli työhuoneen remontti loppuun? Pohdin äkkilähdön varaamista jonnekin, mutta minne? Neljä tai viisi yötä jossain Euroopassa. Amsterdam ja Oslo ovat paikkoja, joissa en ole käynyt. Paitsi Amsterdamissa lentokentällä, jossa olen vaihtanut konetta matkalla jonnekin muualle.

Tänä kesänä ajattelin olla itsekäs ja törsätä aiempaa enemmän rahaa omaan mukavuuteeni. Hankkia taas pitkästä aikaa itsellenikin jotain. Ja sitten tuli mieleeni, että mitähn tekisin elämälläni? Monet, monet kerrat olen hätkähtänyt ja yrittänyt muistella, mikä lääkärissä, laboratoriossa, röntgenissä tai muussa terveydenhuollon paikassa käynti on muutaman päivän sisällä tai jo peräti tänään. Kunnes muistan, että ei mikään. Ei ole enää ajanvarauksia tai sovittuja päiviä sinne, tänne ja tuonne. Verenpainelääkeresepti täytyy käydä uusimassa kerran vuodessa, mutta muuten ei ole mitään terveyteen liittyvää muistettavaa. Toistaiseksi ja toivottavasti vielä pitkään.

Kesä ja koko loppuelämä on edessä. Ei tarvitse odotella soittoa tai kirjettä sairaalasta jonohoitajalta. Ei tarvitse olla koko ajan varautunut johonkin toimenpiteeseen. Voin siis alkaa suunnitella tulevaisuutta. En vain yhtään tiedä, mitä toivoisin tai haluaisin. Vuodet Pöhkörinteessä lähes kodin vankina on tehnyt tehtävänsä. Aloittaisikohan jonkun uuden harrastuksen? Opiskelisiko jotain? Kun vuosien univaikeudet ovat menneen talven lumia ja aamulla herää virkeänä sekä aivot kirkkaina, voisi jotain uutta opiskellakin.

Jospa aloittaisinkin nyt yhden projektin, jonka oli ajatellut aloittavani vanhuuseläkkeellä? Nimittäin perehtymisen syvänmerenhautoihin. Etsiä kaiken tiedon, mitä niistä on saatavissa. Jostain syystä nuo maapallon vähiten tutkitut  paikat ovat aina kiehtoneet minua.

Mutta nyt kuitenkin pyykit narulle ja sitten viemään koira iltalenkille. Tänään oli taas pakastimen tyhjennyspäivä ja päivälliseksi broileriwokkia ja nuudeleita. Iltalenkin jälkeen voisin katsoa Netflixiltä Marie Kondosta kertovan elokuvan. Jos saisi vaikka pientä inspiraatiota viikonloppua varten ja saisi raivattua työhuoneesta tarpeettomia tavaroita pois. Olisi helpompi jatkaa kesälomalla remonttiakin.

Oi Peijas, Peijas...

"Oi Peijas, Peijas
muistatkos kun kuljin
sun käytäviäs
etelästä pohjoiseen?"

Tänään on laulattanut. Ja paljon. Oli vasemman polveni tekonivelleikkauksen jälkitarkastus Peijaksen sairaalassa. Päivän ensimmäinen huippuhetki oli Myyrmäessä, kun jäin bussista pois ja kiirehdin tien toiselle puolelle Peijakseen menevään bussiin. Nelikaistainen tie, suojatiessä keskellä koroke. Jo muutaman vuoden olen päässyt yksillä vihreillä korokkeelle asti ja sen jälkeen joutunut taas odottamaan, että valo jalankulkijoille vaihtuu uudelleen vihreäksi.Mutta tänään: yksillä vihreillä yli!!! Tervejalkaisena ei olisi osannut kuvitellakaan, millainen ilotulitus ja fanfaarien soitto pään sisällä tapahtui, kun pääsi yksillä vihreillä tien yli.

Päivän toinen huippuhetki tuli lääkärin vastaanotolla. Kun lääkäri tuli kutsumaan minua nimeltä odotustilasta ja lähdin kävelemään kohti vastaanottohuonetta, lääkäri katsoi kävelyäni ja hymyili tyytyväisenä. Yksi sekunnin sadasosa ja tiesin, ettei minun tarvitsekaan enää olla huolissani. Jälkitarkastuksen teki sama ortopedi, joka vastasi heinäkuussa tehdystä tekonivelleikkauksestani. Kaikki oli oikein hyvin, vaikka polvi ei nyt taivukaan vielä kuin 90 astetta. Lääkäri tarkisti vielä aiemmista tiedoista eikä tosiaan tuo heinäkuussa leikattu polvenikaan taipunut jälkitarkastuksessa kuin 95-100 astetta. Ja nythän se taipuu jo erinomaisesti. Narkoosimanipulaatiota ei siis tarvita.

Peijaksen sairaalan pihalla olisi tehnyt mieli ottaa muutama tanssiaskel. En ottanut, mutta naamani oli varmasti kuin Naantalin aurinko.

Päivän huippuhetket eivät kuitenkaan vielä loppuneet tähän. Bussipysäkillä huomasin, että Myyrmäkeen menee busseja siihen aikaan päivästä vain kerran tunnissa ja edellinen vuoro oli lähtenyt ihan hetki sitten. Pitäisi siis odotella Peijaksessa lähes tunti tai keksiä jokin muu reitti kotiin. Seuraava bussi Peijaksen pysäkiltä lähti Hakaniemeen ja tein pikaisen ABCDADHD-lippupäätöksen päässäni, nousin bussiin ja ostin BC-lipun.

Jäin bussista pois Koivukylän asemalla ja opastetauluista huomasin, ettei Koivukylä  olekaan Kehäradan varrella. Helsinkiin asti en voinut mennä, koska olisin tarvinnut ABC-lipun. Siispä Tikkurilaan ja sieltä ehkä bussilla Myyrmäkeen. Olin Koivukylän asemalla laiturille menevien portaiden alapäässä, kun kuulin junan saapuvan. Ja mitä tein? Kipi-kipi-kipi portaat ylös ja asemalaiturille. Vielä pienen matkan pistin juoksuksi ja ehdin kuin ehdinkin Tikkurilaan menevään junaan. Hyvä minä!

Tikkurilan asema olikin muutunut aika paljon. Ensin en tajunnut, mistä pääsen edes aseman länsipuolelle. Lopulta huomasin muiden ihmisten menevän hissiin ja sillä pääsi asemasillalle. Opastetaulusta näin, että I-juna lentoasemalle - ja siis myös Myyrmäkeen - lähtee raiteilta 4. Liukuportaat alas ja laiturille.

En ole aikaisemmin mennyt Kehäradalla tähän suuntaan, joten tulipa sekin matka koettua. Myyrmäessä koin jälleen kerran yhden huippuhetken, kun huomasin bussin kotiin lähtevän kauimmaiselta laiturilta. Aikaa bussin lähtemiseen oli 4 minuuttia ja ajattelin, että jos pistän vauhtia, saatan jopa ehtiä. Kipitin eteenpäin ja kun pääsin bussipysäkille, aikaa oli kulunut 1 minuutti. Siis YKSI MINUUTTI!!! Aloin tuntea itseni jo varsinaiseksi gaselliksi.

Aika tarkalleen vuosi sitten sain tietää oikean polveni tekonivelleikkauksen leikkauspäivän.  Ortopedi olisi ollut valmis leikkaamaan molemmat polvet samalla kertaa, mutta en suostunut. Ja hyvä niin. Asuntoni on kolmessa tasossa ja olisin ollut aika pulassa, jos molemmat olisi leikattu samalla kertaa.

Valehtelisin, jos väittäisin tämän vuoden olleen helppo. Ei se ole ollut. Paljon kipua, paljon kärsimystä, paljon epäuskoa ja paljon epätoivoakin. Ensimmäisinä päivinä 2 kk sairaslomien jälkeen kaaduin vain itkien sänkyyn. Puhumattakaan leikkausten jälkeisistä viikoista. Nyt kaikki on kutenkin jo toisin. Kivut ovat poissa, nukun yöni hyvin ja pystyn kävelemään ongelmitta. Polvi tarvitsee edelleenkin kuntoutusta ja varmasti molemmat polvet tarvitsevat säännöllistä liikuntaa koko lopun elämääni. Kun työpäiväkin oli ohi, päätin juhlan kunniaksi juoda pienen pullon kuohuviiniä. 

Tänään oli vielä yksi ilonaihe lisää. Joskin vähän surkuhupainen. Aamulla kiireessä nappasin vaatekaapista ensimmäiset housut ja vedin ne jalkaani. Bussipysäkille oli jo kiire, joten en ehtinyt miettiä enkä katsoa vaatetustani sen enempää. Koko päivän sainkin kiskoa housuja ylös ja välillä pelkäsin, että ne tipahtavat nilkkoihin. Näissä housuissa menin heinäkuussa 2018 preoperatiiviselle käynnille Peijaksen sairaalaan (Huom! Oikean lahkeen valkoinen pöly on vehnäjauhoa, jota ei ollut lahkeessa vielä aamulla). Enpä muista, milloin olisin viimeksi ostanut itselleni pienempiä vaatteita, mutta nyt varmaan on pakko. 
Tällä hetkellä tunnen lähes yhtä suurta elämänriemua kuin joulukuussa 2012 kohdattuani siihen astisen - ja vielä nykyisenkin - elämäni suurimman haasteen eli kohtaamiseni kuoleman kanssa ja toivuttuani siitä.

Oi tule jo kesä!!!

Kun Ukko Ylijumala on jo muutaman päivä hellinyt valolla, lämmöllä ja auringolla kansaansa, Pohjan Neidon taivaankannelta puhaltama jäinen tuuli iskee luihin ja ytimiin. Eilen olin aamulla - kun aurinko vielä paistoi - kovin optimistinen ja hain kaupasta grillattavaa. Hetken päästä alkoi sataa räntää. Isoja läpyköitä, jotka hitaasti tanssien tippuivat tavaalta alas. Ei siis grillausta vaan pihviliha päätyi paistinpannulle.

Tänään on ollut aurinkoinen päivä, mutta tuuli vielä kolea. Aamulla nukuin taas kerran liian pitkään. Nopeasti aamiainen ja Tikrun kanssa syömään. Söin lapsuudessani 1960-luvulla loppuelämäni tarpeiksi puuroa, mutta joskus pikapuuro yksinkertaisesti on vaan niin helppoa ja nopeaa, että voihan sitäkin syödä.

Iltapäivällä huomasin, että koiran puruluut ja Dentasticksit olivat loppu. Siis ei muuta kuin kauppaan. Lähikauppa sijaitsee Vakiksen vieressä ja kun pääsin kaupalle asti, Vakiksen ovi oli auki. Joskus tuntuu, että polviini tekonivelen laittaneilla ortopedeilla ja Vagabondan omistajalla on ollut jokin salainen sopimus. Koska ihan mitään enakolta suunnittelematta jalkani yksinkertaisesti vain veivät Vakiksen ovesta sisään.

Ikääntymisessä parasta on mielestäni kiireen loppuminen. Ei tarvitse enää juosta tukka putkella paikasta toiseen. Jos kauppareissulla pistäytyy lasillisella viiniä, siihen ei ole mitään estettä. Voisi juoda toisenkin lasillisen, jos haluaisi. Minulla alkoi kuitenkin olla jo nälkä, joten pikaisesti kävin kaupassa ja sen jälkeen kotiin.

Tein sekä porsaanleikkeitä että kampasimpukoita varten marinadin seesamiöljystä, soijakastikkeesta, raastetusta inkivääristä, valkosipulista, korianterista ja chilistä. Kampasimpukoiden marinadiin lisäsin vielä lorauksen limemehua.

Jälkiruuan tein Valion Irish Cream & Coffee -rahkasta, kekseistä, mansikoista sekä Salted Caramel pähkimöistä. Jälkiruuan kanssa vielä kupillinen espressoa.

Ensi viikolla on taas päivystysviikkoni. Meillä kiertää päivystysvuorot ja osuu - jos ei vaihdeta vuoroja - jokaiselle joka 8. viikko. Huomenna pitäisi siis  päästä ajoissa sängystä ylös. Tiistaina onkin vasemman polveni jälkitarkastus Peijaksen sairaalassa. Hieman jännittää, mitä mieltä ortopedi on polveni taipumisesta. Pitää myöskin  muistaa, että HSL uudisti lippusysteeminsä ja on osattava ostaa oikea lippu. Toivottavasti muistan, että tarvitsen nimenomaan BC-lipun enkä vahingossa osta AB-lipua. 

Sisko

Olen nuorempi kahdesta sisaruksesta. Isosiskoni on 6 vuotta minua vanhempi. Lapsena emme juurikaan leikkineet yhdessä, lähinnä ikäeromme vuoksi. Yleensä yhteisleikkimme olivat tilanteissa, joissa äitini oli käskenyt teini-ikäistä siskoani tekemään jonkin kotityön ja koska siskoani ei huvittanut, hän käytti oveluutta ja sai minut tekemään työn puolestaan. Muistan oikein hyvin, miten leikimme robottia. Tai siis minä olin robotti ja sänkynsä päällä kirjan kanssa makaava siskoni ohjasi robottia antamalla tälle komentoja. Olin aina niin iloinen, kun siskoni vaivautui leikkimään kanssani, että vasta isompana olen ymmärtänyt siskoni pistäneen minua 6-0.

Ikäeromme vuoksi meillä  kummallakin oli omat kaverit ja ystävät. Olin vähän toisella kymmenellä, kun siskoni alkoi seurustelemaan. Hänen poikaystävällään oli minua vuotta vanhempi pikkuveli ja nelistään kävimme Kaitalammella uimassa ja joskus Porkkalassa meressä uimassa. 1970-luvulla ajeltiin vielä autolla huviajeluita ja kevään ensimmäisiä merkkejä oli matka Kaivopuiston rantaan jäätelökioskille. Kun menin lukioon ja aloin seurustella luokkakaverini kanssa, siskoni kutsui myös meidät usein ystävilleen ja kavereilleen järjestämiinsä illanistujaisiin.

Saimme molemmat esikoisemme samana vuonna. Siskoni poika syntyi helmikuussa ja minun tyttäreni elokuussa. Kun olimme äitiyslomalla, kävelin välillä muutaman kilometrin matkan siskolleni. Ja kun siskoni palasi äitiyslomalta töihin, elettiin vielä aikaa, jolloin ei ollut subjektiivista päivähoito-oikeutta. Oli varsin tavallista, että omaa lastaan kotona hoitava nainen halusi tienata vähän ylimääräistä ja otti siihen yhden tai kaksi hoitolasta lisäksi. Mitään kasvatus- tai hoitoalan koulutusta näillä hoitajilla ei yleensä ollut eikä ollut myös mitään juridisesti sitovia sopimuksiakaan. Hoitaja saattoi päättää, että huomenna ei enää otakaan hoitolasta hoitoon, ja vanhempien piti yhdessä yössä keksiä lapselleen uusi hoitopaikka. Olin silloin vielä esikoiseni kanssa kotona ja kun tällaisia tilanteita muutaman kerran tuli, oli aika luontevaa ottaa siskonpoika oman tyttäreni kaveriksi siihen asti, kunnes pojalle löytyi uusi hoitopaikka.

Odottaessani kuopusta muutin samaan rivitaloyhtiöön kuin missä siskonikin perheineen asui. Serkusten välit muodostuivat lähes sisaruksellisiksi. Varsinkin, kun esikoisemme olivat kuusi vuotta samalla luokalla koulussa. Myös kuopuksemme olivat samassa päiväkodissa ja oli helppoa sopia siskoni kanssa, että minä voin ottaa myös hänen lapsensa mukaani hakiessani oman lapseni tai siskoni saattoi lumipyryisinä aamuina soittaa minulle ja kysyä, veisikö hän autolla molemmat lapset päiväkotiin. Oli paljon helpompaa viedä lapsi pihan poikki siskolleni kuin lähteä kävelemään lapsen kanssa varhain aamulla auraamattomia kävelyteitä pitkin päiväkodille.

Siskoni jäi aika nuorena leskeksi ja minäkin erosin. Kaksi yksinhuoltajaa, joilla suunnilleen samanikäiset lapset. Olimme varsin hyvä tukiverkosto toisillemme ja vietimme myös perheinä aikaa yhdessä. Vanhempanikin muuttivat myöhemmin samaan rivitaloyhtiöön, joten välillä sai käydä kyselemässä perään, missähän asunnossa - mummolassa vai tädillä - lapset tällä kertaa olivat.

Joskus olemme huviksemme suunnitelleet, että vanhuuseläkkeellä ostammekin Keski-Suomesta Keuruulta jonkin vanhan pappilan tai kyläkoulun ja muutamme sinne asumaan. Savenpolttouuni ja dreijat, kangaspuut ja kaikkea, mitä kaksi pöhköä mummelia taidetta tehdessään tarvitsee.  Koska minulla ei ole ajokorttia, ostamme sivuvaunullisen moottoripyörän. Ja hankimme viininpunaiset samettiviitat ja arpakuutiolakit. Ajamme moottoripyörällä lähimpään Alkoon ja juomme punaviiniä pullonsuusta kylänraitilla. Meidän molempien luonteet kun sopisivat erinomaisesti kylähulluille.

Kun esikoiseni muutti omilleen, aloin miettiä, asunko tässä asunnossa loppuun asti vai ostaisinko pienemmän asunnon. Juttelin kerran siskoni kanssa tulevaisuudesta ja ikääntymisestä. Siinä yhteydessä tuli puheeksi myös asuminen. Siskoni kertoi, että ei aio muuttaa pois edes sitten, kun hänen nuorempi lapsistaan muuttaa omilleen. Silloin päätin, että en muuta minäkään. Alkoi kotini remontoiminen varsin eriskummalliseksi. Siitä enemmän jonain toisena kertana.

Vanhempien ikäännyttyä ja joulujen vetovastuun siirryttyä seuraavalle sukupolvelle eli siskolleni ja minulle, on naapureina asumisesta ollut suuri etu. Olemme voineet jakaa joulua varten tehtävät asiat ja kustannukset puoliksi. Nuoriso on sitten kantanut tarjoiluvateja pihan poikki siihen asuntoon, kummassa joulua on kulloinkin vietetty. On ollut myös helppoa piipahtaa toisen luona kahvilla tai vaikka lasillisella viiniä. Ikkunasta näkee, onko toisella asunnossaan valot. Jos on ollut, on voinut laittaa vaikka tekstiviestin ja kutsua käymään.

Joitakin vuosia sitten kävimme usein yhdessä ostoksilla. Sain autokyydin ja pääsin käymään isommissa kaupoissa sekä tekemään isompia ostoksia, joita ei olisi voinut tuoda bussilla kotiin. Loppukeväästä alkoi puutarhaliikkeissä kiertelyt ja monesti oli farmariauton takakontti ja takapenkki täynnä kasveja. Viime vuosina yhteiset kauppareissut ovat jääneet, koska nivelrikkoni vuoksi marketeissa haahuilusta tuli minulle niin kivuliasta, että kävin mieluummin pikaisesti lähikaupassa ja tilasin isommat ostokset kotiinkuljetuksella Alepasta ja myöhemmin myös Citymarketista. Toivon mukaan polveni pian kuntoutuu niin, että jaksan myös kierrellä taas kaupoissa ja puutarhaliikkeissä.

Ystävyyssyhteet ovat kultaa, mutta syntymälahjaksi saatu elämänmittainen suhde siskoon on suunnattoman suuri timantti.

Lätsä päähän ja vappua viettämään

Vappulounas kuuluu meidän perheessä yhteen pisimmistä perinteistä. Taisi olla joskus 1960-luvulla, kun vanhempani veivät minut ja siskoni ensimmäisen kerran vappupäivänä ravintolaan vappulounaalle. Ravintola oli silloinen Hotelli Hesperia, jossa vanhempieni perhetuttu oli hovimestarina. Ja siitä se sitten lähti. Nuorena saatettiin olla ystävien kanssa kaupungilla viettämässä varsin railakastakin vappuaattoa, mutta vappupäivänä mentiin perheen kanssa vappulounaalle. Ihan sama, oliko krapulaa vai ei. Joskus nauroimmekin, että vappulounaalta voi olla pois vain toimittamalla oman kuolintodistuksensa.

Kun valkolakki oli kerran hankittu, vappulounaalla lätsä oli päässä. Halusi tai ei. Olen aina näyttänyt typerältä mikä tahansa hattu päässäni, mutta vappuna nyt sopiikin näyttää typerältä. Kun katson ylioppilaskuvaani vuodelta 1980. ei tuo lätsä niin pahalta näytäkään kuin muistelin. Nykyisin kyllä näyttää, mutta vika ei taidakaan olla lätsässä vaan naamassa.

Ei minulla tosin ole enää ylioppilaslakkiakaan. Tai on se varmasti jossain, mutta en muista missä. Kun vuosituhannen vaihteessa lähdin opiskelemaan ammattikorkeakouluun tietojenkäsittelyä, koko ammattikorkeakoulu oli vielä aika uusi juttu. Opiskeluaikana näin kurssikaverini kanssa mainoksen tradenomilakista ja hetken mietittyämme päätimme hankkia sellaisen. Olihan teekkareillakin oma tupsulakkinsa ja koska olimme jo reippaasti keski-ikäisiä, emme välittäneet enää muiden mielipiteistä. Siihen aikaan ei vielä ollut tradenomeille omaa kokardia, joten irroitin lyyran ylioppilaslakistani ja kiinnitin sen tradenomilakkiini.

Ullanlinnanmäki ei koskaan kuulunut lapsuudenperheeni vappuperinteisiin, mutta parikymppisenä olin muutaman kerran vappupäivänä ystävien kanssa Ullanlinnanmäellä. Sinänsä ihan mukava perinne, mutta kaikilla kerroilla osui räntäsade tai muuten kylmä ilma, joten omat vappuaamuni vietin mukavasti peiton alla omassa sängyssä. Samoin Havis Amandan lakitus vappuaattona jäi vain pariin kertaan.

Eiliseksi olin kutsunut siskoni luokseni iltaa istumaan. Ei kaksi "vanhaa mummelia" enää jaksa riekkua ympäri kaupunkia. Söimme tapaksia ja joimme punaviiniä. Juteltiin taas kaikesta maan ja taivaan välillä.

Katsoimme myös yhdessä tallenteelle ottamani Inferno -elokuvan, joka perustuu Dan Brownin samannimiseen romaaniin.

Olimme kesällä 2015 yhdessä Firenzessä. Olin jo pitkään pohtinut, mitä hankkisin 60 vuotta täyttävälle siskolleni syntymäpäivälahjaksi. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt Firenzessä ja tajusin, että emme ole koskaan olleet vain kahdestaan ulkomailla. Niinpä hankin Firenzen matkan siskolleni syntymäpäivälahjaksi. Elokuvan kuvaukset Firenzessä olivat juuri hetkeä aikaisemmin päättyneet. Elokuvaa katsellessa oli mukavaa myös muistella paikkoja, joissa olimme käyneet.

Vappupäivän lounaalle menimme tuttuun tapaan Vantaankosken rannalla sijaitsevaan Kuninkaan Lohet -ravintolaan. Olemme olleet tässä ravintolassa vappulounaalla jo niin monta kertaa, että hovimestarikin jo tuntee meidät. Tänään hän saapuessamme sanoi isälleni, että kun näki sukunimen ja seurueen koon pöytävarauslistalla, tiesi kaiken olevan hyvin. Ovathan vanhempani jo yhdeksänkymppisiä. Jo neljäs vappu, kun meitä on ollut neljä sukupolvea viettämässä yhteistä vappua.

Ruoka oli hyvää ja seura mahtavaa. On hauska katsoa suvun pienimpiä ja muistella niitä vappuja, jolloin siskoni lapset ja omat lapseni olivat vielä pieniä. Nyt he ovat kaikki jo aikuisia ja uusi sukupolvi osallistuu vuosikymmenten perinteeseen. Vappulounaalla tulee yleensä vedettyä aika ruokaöverit, joten tänään ei tarvitse syödä enää mitään muuta. Hyvä, kun koiran jaksaa viedä iltapissalle ja sen jälkeen voikin mennä masunsa viereen makaamaan!