Sankari

Kun parikymmentä vuotta sitten sairastuin nivelreumaan, eräs silloinen työtoverini, lääkäri, kysyi minulta, miten pärjään. Hassua, että kukaan muu sitä ennen eikä sen jälkeen - tytärtäni lukuun ottamatta - ole kysynyt, miten pärjään tämän reumani kanssa. Kaiketi ihmisillä on oletus, ettei kipu ole esteenä pärjäämiselle eikä tieto parantumattomasta kroonisesta sairaudesta hetkauta suuntaan eikä toiseen. Asiat hoidetaan, sattui tai ei. Vain yhtä ihmistä tässä maailmassa kiinnosti, miten minä pärjään.

En ole yllättynyt, että juuri tästä henkilöstä tuli vuosia myöhemmin Sankarini. Joulukuisena yönä Sankarini sattui olemaan työpaikallaan, kun minut kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Olen myöhemmin kuullut entisiltä työkavereiltani, että olin onnekas, koska juuri hän sattui olemaan paikalla. Taitavia ovat muutkin, mutta sain toimenpidettä tekemään kaikista parhaan.

Minulla ei ole kovinkaan paljoa muistikuvia noista ensimmäisistä päivistä. Muistan, miten minua on siirretty ambulansseihin ja niistä pois. Viimeisellä kerralla muistan miettineeni, onko lähistöllä sattunut jokin onnettomuus, kun kuulin hälytyssireenin soivan. En silloin tiennyt, että ääni tuli minua kuljettaneesta ambulanssista. En juurikaan muista paikkoja enkä ihmisiä. Olin tajuissani vain hetkittäin, mutta kivun ja tukehtumisen tunteen muistan hyvin. Ja sitten muistan Sankarini äänen. Hänen rauhoittavan äänensä, kun hän toimenpidettä suorittaessaan kutsui minua nimeltä ja kehotti jaksamaan vielä hetken. Hänen tuttua ääntään kuunnellessani tunsin vihdoin olevani turvassa. Hän pelasti henkeni ja niin hänestä tuli Sankarini.

Kun pääsin sairaalasta kotiin, laitoin Sankarilleni sähköpostia. Kiitin häntä elämäni jatkoajasta. Hän vastasi ja kertoi, mitä kaikkea oli minulle toimenpiteessä tehnyt. Kirjoittelimme muutaman päivän ja ne sähköpostit toivat paljon iloa kotona oloni ensimmäisiin päiviin.

Perjantaina sain Sankariltani sähköpostia, jossa hän pyysi käymään. Sankarini pyynnöstä olen valmis tekemään mitä tahansa. No en ihan mitä tahansa. Tällä hetkellä käyn vielä niin herkillä, että voisin vaikka rakastua Sankariin, joka ilmestyi pimeydestä pelastamaan minut pahisten kynsistä. Realisti minussa kuitenkin kertoo, että tuo taistelu "pahiksia" vastaan oli kaikkea muuta kuin romanttinen ja sadun "neitokin" tilanteessa varsin epäesteettinen. Eikä Sankarillakaan ollut viittaa ja sukkahousuja vaan läjä epämiellyttäviä instrumentteja. Mutta tarinalla on onnellinen loppu eli "pahikset" tuli nujerrettua.

Ensi viikolla menen tapaamaan Sankariani. On mukavaa voida tehdä työhön liittyvä vastapalvelus ihmiselle, joka teki elämäni merkittävimmän asian minulle.

Kaunis maailma

Viime aikoina olen miettinyt paljon elämääni. Millaista se on ja millaista haluaisin sen olevan? Olenko tyytyväinen itseeni ja asioihin, joita ympärilläni on? Elänkö sellaisessa maailmassa, jossa haluan elää?

Sairastumiseni jälkeen olen tullut yliherkäksi rumille ja pahoille asioille. Ja myös sisäisesti rumille, ajatuksiltaan pahoille ihmisille. Haluan ympärilleni kauneutta ja hyvyyttä sekä vilpittömiä ja ystävällisiä ihmisiä. Koitan pysytellä erossa tilanteista, joissa joutuisin kokemaan jotakin ikävää, joten en juurikaan seuraa edes uutisia. Ainakaan televisiosta, josta ei voi ennakoida seuraavan uutisen laatua. Olen myös varovainen sen suhteen, mitä luen ja kuulen.

En ole vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Elän edelleenkin jonkinlaisessa hurmostilassa, jossa elämän minulle antama jatkoaika tuntuu arvokkaalta lahjalta. Vähän luulen, että haluan nähdä sen jatkossakin  sellaisena. Samanlaisena kuin näin sen katsellessani sängynpohjalta Meilahden sairaalan tornia ensimmäisenä päivänä mayojen maailmanlopun jälkeen. Ihminen on kummallinen olento, kun maatessaan sairaalasängyssä turvonneena, kivuliaana, lukemattomiin letkuihin kiinnitettynä,  liikuntakyvyttömänä ja täysin muiden autettavana riemuitsee siitä, että näkee ikkunasta taivaan ja sille piirtyvän sairaalan tornin. Kaiken kurjuuden keskellä tietää - ja ennen kaikkea tuntee - olevansa elossa!

Elämä on lahja ja maailma on kaunis. Näin olen päättänyt. Perjantaina sanoin siskolleni Sellossa, että ihmiset näyttävät nykyisin paljon ystävällisemmiltä kuin ennen. Suurin osa sanoo kiitos, kun pitää ovea auki. Olenpa kuullut ostoskärryjen kanssa törmäilevien suusta anteeksipyyntöjäkin. Ihmiset hymyilevät, kun heille hymyilee. Lajitoverini heittäytyvät suorastaan hövelin tuttavallisiksi, kun kuljen ulkona koiranpennun kanssa.

Kaipuuni kauniisiin asioihin on saanut aikaiseksi sen, että aiempi lempivärini on lentänyt romukoppaan. Vuosia käyttämäni ja jo vähän repsottava harmaa, susikuvioinen keinoturkkini päätyi kissojen pediksi ja eilen ostin kirpputorilta kolme uutta takkia.

Perjantaina Sellossa käydessäni ostin pitkästä aikaa kaupoista uusia vaatteita. Halusin värikkäitä ja naisellisia vaatteita, vaikka pinkki punkerolla ei välttämättä näytä hyvältä. Haluan kuitenkin nauttia väreistä ja vastaantulijat voivat sulkea silmänsä, jos näky kauhistuttaa.

Illalla katselin Liisa Ihmemaassa -elokuvaa. Samalla myös seurasin, voitanko muutaman huutoni. "Mummoastiat" nyt kerta kaikkiaan vain kuuluvat niihin kauniisiin asioihin, joita mielelläni näen ympärilläni. Nyt en malttaisi odottaa, milloin huutamani teekuppi sekä kaksi kahviastiastoa saapuvat.

Kissa nukkuu sylissäni ja suitsuke tuo huoneeseen rentouttavaa tuoksuaan. Elokuvakin alkaa olla loppumetreillään. Tähän on hyvä päättää viikko, sammuttaa valot ja mennä nukkumaan.

Työpäivä

Ensimmäinen sairasloman jälkeinen työpäivä alkoi varsin hyvissä merkeissä. Käynnistin tietokoneen ja sytytin kirkasvalolampun. Kannoin aamiaisen työhuoneeseen ja aloin käymään sähköposteja läpi.

Ylläpitopyyntöjä, palaverimuistioita, palaverikutsuja jne. Aamupäivä melkein menikin siinä ja sen jälkeen aloin katsoa, miten viimeisin projektimme oli sairaslomani aikana edennyt. Pari Skype-palaveria ja siinäpä lyhyt työpäiväni sitten olikin. Ja olin yllättävän väsynyt. Ajattelin katsoa digiboxilta eilisen Hiljaisen todistajan, mutta näin vain alkumetrit. Heräsin sohvalta hieman ennen ohjelman loppua eli olin nukkunut yli tunnin.

Kun kävelin lähikaupasta kotiin, vatsassani alkoi tuntua inhottavia kipuja. Kivut olivat melko voimakkaita ja pakottivat pysähtymään välillä. Askelten aiheuttamat tärähdykset saivat kivun tuntumaan entistäkin kovemmalta ja kotiin päästyäni olin tyytyväinen ostamiini valmisruokiin. Lisäaineiden välttäminen saa odottaa aikaa parempaa ja ruuan suhteen menen nyt siitä, missä aita on matalin.

Ruokapäiväkirjan päivittäminen nettiin on jäänyt vähemmälle, koska inspiroivia kuvia on hyvin vähän. Viime viikolla söin varsin usein kodin ulkopuolella tai sitten tilasin ruokaa kotiin. Exceliin asti olen arvioidut kalorimäärät saanut laitettua, mutta nettiin en vielä. Nyt töiden alettua pitäisi laatia suunnitelma, miten päivän ateriat saa hoidettua ilman ruuanlaittoa tai ainakin mahdollisimman vähällä vaivalla.

Salaattiaterian jälkeen odotti keittiökaaos siivoamista. En millään olisi jaksanut, mutta kokemuksesta tiedän vihaavani aamiaisen laittamista tavallistakin enemmän, jos keittiössä on aamulla kaaos.

Tiskit koneeseen ja tiskipöydän pesu. Soodaa ja etikkaa viemäriin tukosten ehkäisemiseksi. Olisin tarvinnut muutamia ripustuskoukkuja ja hetken aikaa harkitsin Myyrmanniin lähtemistä, mutta luovuin suunnitelmasta. Joku toinen päivä sitten. Viikonloppuna saamani maustetilauskin pitää purkittaa jonain toisena päivänä.

Huomenna on uusi päivä uusine haasteineen. Ainakin pitää käydä Myyrmäessä verikokeissa. Verenpaineetkaan eivät ole laskeneet toivotulla tavalla, joten täytynee hakea apteekista myös nesteenpoistolääkkeet.

Sairasloman loppu

Sairaslomani loppua kohden olen nukkunut aamuisin yhä pidempään ja sen vuoksi ei väsytä, vaikka aamulla pitäisi aloittaa taas työt. Viikonlopun aikana olen tehnyt kaikenlaista - mukaan lukien työhuoneen lattian pesu - ja tunnen oloni raihnaisemmaksi kuin kertaakaan sairaslomani aikana.

Perjantaina sain yökylään lempivieraani eli Mangon. Kissoilla oli jälleen totuttelemista, mutta vuorokausi sujui oikein hyvin. Mango osasi jo mennä portaat ylös olohuoneesta keittiöön, mutta portaiden kulkeminen alaspäin oli pelottavaa. Lopulta keksin laittaa portaille kylpyhuoneen maton estämään tassujen liukumista ja niin Mango pääsi liikkumaan olohuoneesta keittiöön ja takaisin.

Oli mukavaa ulkoilla lyhyitä lenkkejä useamman kerran päivässä aivan kuten lääkäri suositteli. Koiran kanssa tulee lähdettyä toisella tavalla kuin yksin.

Lauantaina olikin enemmän ohjelmaa kuin pitkiin aikoihin. Kun Mango iltapäivällä oli haettu kotiin, lähdin nettiporukan tapaamiseen. Oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa ihmisiä, joiden kanssa lähes päivittäin netissä kirjoittelee. Tarjolla oli intialaista ruokaa, hyviä juomia ja aterian päälle vielä intialaista päähierontaa. Hyvässä seurassa tietenkin!

Viime aikoina olen yllättänyt itseni useammankin kerran kauppojen kosmetiikkaosastolta. Vuosikausia olin sitä mieltä, että vesi riittää ihonhoitoon eikä meikkejä tarvita. Nyt olen kuitenkin hankkinut erilaisia ihonhoitotuotteita, kynsilakkoja, huulipunia yms. Ja mieleni tekisi hankkia kesäksi joitakin oikein naisellisia vaatteita. Tämä saattaa olla hetkellinen mielenhäiriö ja menee ajan myötä ohi, mutta oli mukavaa saada lehtipinon lisäksi vielä tupsuhuivi sekä värikäs rannekoru.

Lauantai-iltana oli vielä siskoni pojan bändin debyyttiesiintyminen ja olin luvannut lähteä keikalle. Väsymys painoi jo jäseniä, kun kymmenen aikaan illalla saavuimme paikalliseen ravintolaan. Keikka oli hyvä, mutta sanoin paikalla olleelle tyttärelleni, että tuossa ravintolassa ei oikein tuntenut olevansa omiensa joukossa. Kotiin päästyäni olin fyysisesti aivan uupunut ja nukuinkin yli kymmenen tunnin yöunet.

Sunnuntaina aamupäivä meni siis aivan harakoille tai tarkemmin ottaen Nukkumatille. Kun puolen päivän aikaa söin aamiaista, siskoni soitti ja kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan Kodin Ykköseen. Olin ajatellut käyttää sunnuntain työhuoneeni siivoamiseen, mutta autokyydit kauppoihin on yleensä syytä käyttää hyödyksi. Päädyimme vielä Ikeaankin ja siellä muistin, että työtuolinani on edelleen vanha korituoli. Sinänsä oikein hyvä tuoli, mutta siitä puuttuu pehmusteet eikä minulla ole tarvittavia materiaaleja uusien ompelemiseen. Päätin siis päästä helpolla ja ostin Ikeasta työtuolin sekä jalkatuen. Jaksaapahan paremmin aloittaa huomenna työt, kun on selälle hyvä tuoli.

Kauppareissun jälkeen olin jälleen uuvuksissa ja jo pari päivää vaivannut kylkikipu paheni entisestään. Mietin, olenko viikonlopun aikana levännyt liian vähän. Kipu yltyi sen verran kovaksi, että päätin ottaa yhden vahvemmista kipulääkkeistä. Kolmiolääke, joten arvata saattaa, että nukahdin. Päiväunet päivänä, jolloin on muutekin herännyt vasta puoliltapäivin, ei ole kovin hyvä juttu. Varsinkaan, jos aamulla on tarkoitus aloittaa työt. Onneksi ei ole mitään tarkkaa kellonaikaa töiden aloittamiseen.

Kipulääke auttoi niin hyvin, että jatkoin hieman joulukuussa kesken jäänyttä työhuoneen suursiivousta. Pesin myös lattiat ja laitoin puhtaan maton lattiaan. Lähipäivinä täytyy käydä paperipinoja läpi ja hävittää tarpeettomat. Olen ollut puolitoista kuukautta kotona ilman, että olen saanut juuri mitään aikaiseksi. Kieltämättä vähän ärsyttää, että ei ole pystynyt käyttämään tätä aikaa millään tavalla hyödyksi. Mutta kun ei pysty, niin ei pysty.

Illalla keitin mansikka-shamppanjateetä ja söin palan päivällä ostamaani kakkua. Löysin teekannun Tarjoustalosta ja vaikka se ei kierrätystavaraa ollutkaan, ihastuin siihen silti. Teetä, telkkaria ja työpäivän odotusta.

Pahuksen paineet

Koko viikon olen ollut taas tavallista väsyneempi. Tiistaina kävin terveyskeskuksessa terveydenhoitajan vastaanotolla. Verenpaineeni ovat taas noususuunnassa ja niinpä sain kiireellisen ajan lääkärille. Eilen lääkäri olisi kirjoittanut minulle lisää sairaslomaa, mutta pääni ei enää kestä tyhjänpanttina olemista. Olen ollut pois töistä jo 2 kuukautta ja ajatuskin siitä, että olisin oloneuvoksena vielä kuukauden, saa pääni halkeamaan. Mikäpä tässä olisi kotona lomaillessa, jos voisin tehdä jotain järkevää. Mutta kun ei saa nostella eikä ponnistella, niin lukeminen, television katselu ja netissä notkuminen alkaa puuduttaa. Mieluummin sitten teen töitä kuin yritän tylsistyneenä tappaa aikaani.

Kerroin siis lääkärille, että teen töitä kotoa käsin ja kollegoiden kanssa on jo sovittu, että teen töitä vointini mukaan. Seuraan verenpainettani ja menen lepäämään, jos arvot nousevat korkeiksi. Jos lepääminenkään ei auta vaan paineet jatkavat nousuaan, lähden päivystykseen.

Lääkitystä muutettiin ja sen pitäisi alkaa vaikuttamaan viikon sisällä. Jos ei vaikuta, aloitan uudelleen nesteenpoistolääkkeiden käytön. Ensi viikolla verikokeisiin sitä silmällä pitäen, että joudutaan muuttamaan myös munuaisten toimintaan vaikuttavan verenpainelääkkeen annostusta. Lääkäri siis haluaa saada lähtöarvon kreatiniinille, johon voidaan verrata tulevia arvoja, mikäli tuohon lääkemuutokseen päädytään.

En ole tällä vuosituhannella asioinut terveyskeskuksessa, koska olen ollut sellaisissa työpaikoissa, joissa työterveyshuolto on ollut yksityisillä lääkäriasemilla. Paljon olen kuullut tarinoita "arvauskeskuksista" ja siitä, miten huonosti niissä potilaita hoidetaan. Olisin voinut hoitaa verenpaineen seurannan työterveyshuollossakin, mutta päädyin terveyskeskukseen, koska heillä on käytössään kaikki potilastietoni myös HUSista eikä minun tarvinnut alkaa kertomaan, mitä minulle oli tapahtunut ja tehty. Vastaavasti myös HUSissa on käytettävissä terveyskeskustietoni, kun seuraavan kerran siellä asioin.

Täytyy sanoa, että terveyskeskuksessa sekä asiantuntemus että palvelu olivat aivan yhtä korkeatasoista kuin yksityiselläkin. Ehkä minulle osui sitten poikkeuksellisen hyvä terveydenhoitaja ja lääkäri, mutta ainakaan minulla ei ole mitään valittamista saamani hoidon suhteen. Pidin myös siitä, että lääkäri ei keskittynyt pelkästään verenpaineeseen vaan myös toipumiseeni embolisaatiosta ja laparotomiasta. Lääkärin mukaan minun on turha kuvitella toipuneeni kahdessa kuukaudessa tapahtuneesta. Kuulemma menee vähintään puoli vuotta, todennäköisemmin vuosi, ennen kuin olen taas siinä kunnossa kuin olin ennen valtimon repeämistä. Pitää siis vain hyväksyä tämän hetkiset rajoitteet ja elää sen mukaan.

Exceliini olen jaksanut päivittää kaloreita ja kuviakin olen räpsinyt aterioista. Äsken siirsin kuvia kamerasta tietokoneelle. Pitäisi vielä jaksaa koostaa ne kaikki ruokapäiväkirjaani, mutta ehkä illemmalla.

Tänään saan siskoltani autokyydin Citymarkettiin. Ihanaa! Olen liikkunut jo julkisilla, mutta en edelleenkään saa raahata mukanani esimerkiksi kissanhiekkasäkkejä. On aika rasittavaa olla riippuvainen muista ihmisistä kantamisen suhteen, mutta sitäkin iloisemmaksi aina tulen, kun saan autokyydin. Toissapäivänä terveyskeskuksesta tullessani ostin siemeniä. Multaa en tietenkään saanut kannettua, joten tänään onnistuu myös multasäkkien hankkiminen. Huomenna taidan alkaa kylvöpuuhiin.

Minä olen

Viime syksyisen Hengen ja tiedon messuilla koetun lievän pettymyksen jälkeen olin alkanut odottaa Minä Olen -messuja aiempia vuosia enemmän. Loskainen helmikuun päivä ei kuitenkaan ollut kovin inspiroiva lähteä yhtään mihinkään, mutta koska olin sopinut tyttäreni kanssa  messuista, en halunnut kieltäytyäkään. Joten puolen päivän aikaan lähdin bussipysäkille ja kohti Espoon Otaniemeä ja Dipolia.

Käytännöllisesti katsoen heti messuille saavuttuamme tunsin saman "hurahduksen", minkä niin usein aiemmin olin tuntenut Hengen ja tiedon messuilla. Ympärillä tuntui voimakas positiivisuus, ihmiset olivat ystävällisiä ja sekä hymyilivät että puhuivat toisilleen. Tunsin jälleen kerran olevani "omieni joukossa".

Kiersimme messualueen molemmat kerrokset useampaan kertaan katsellen, haistellen ja maistellen. Messut ovat yleensä ihanteellisia paikkoja kirjaostoksille eivätkä nämäkään messut olleet poikkeus. Löysin aivan ihastuttavan Marjut Hjeltin kirjoittaman ja Christer Nuutisen kuvittaman  lasten kirjan Veden valtiaat, jonka halusin ostaa. Ongelmana oli vain se, että lähipiirin nuorin lapsi täyttää parin kuukauden päästä 20 vuotta. Onneksi tyttäreni ystävällä on alle kouluikäinen tytär, joten tekijöiden omistuskirjoituksella varustettu kirja tuli ostettua.

Kuten arvata saattaa, itselleni ostin keittokirjan. Jere Niemisen Vegaanin kotiruokakirjan kuvat nostivat veden kielelle ja messutarjouskin oli varsin hyvä. Heidi Kuusiston Uusi päivä herätti myös mielenkiintoni ja koska kiinnostukseni ruokaan on lähes pohjaton, päätyi tämäkin kirja mukaani. Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä mukaani lähti myös Hannu Piekkolan Kalevala, Matkaopas tähtiin.

Kirjojen lisäksi messuilla on monenlaista ostettavaa aina enkelikoristeista kiviin ja shamaanirumpuihin. Ilahduin, kun löysin kierrätysmateriaalista tehtyjä käsilaukkuja. Nykyiset käsilaukkuni ovatkin molemmat jo rikki. En osannut valita kahden laukun väliltä, joten päätin ostaa molemmat. Tyttäreni totesi, että laukut ovat aivan minun näköisiäni.

Koruja, suitsukkeita, tuoksuöljyjä ja teetä. Spelttiruokia ja Hare Krishna -keskuksen valmistamia kasvispasteijoita sekä fudge-tyyppisiä makeisia. Eräällä tiskillä oli esittelyssä keraaminen raastin, joka näytti huomattavasti näppärämmältä kuin nykyinen metallinen raastimeni.

Päivä tyttäreni kanssa messuilla vierähti nopeasti. Nyt voikin jäädä odottelemaan Maailma kylässä -festivaaleja, jotka tänä vuonna ajoittuvat 25. - 26.5. Perinteisesti olemme käyneet tässäkin tapahtumassa yhdessä eikä tämä vuosi varmastikaan tule olemaan poikkeus.

On kulunut varsin pitkä aika siitä, kun olen viimeksi hiljentynyt, tehnyt henkimatkaa tai muillakaan tavoin antanut mielenrauhan laskeutua sisimpääni. Poikkeuksellisen runsaasta shoppailustani huolimatta messuilla oli minuun jälleen oikeaan suuntaan ohjaava vaikutus. Joulukuussa päättyi aiempi elämäni ja alkoi uusi aika, jonka tapahtumia ja mahdollisuuksia odotan innolla. Kotiin palattuani oli nautinnollista sytyttää suitsuke, keittää uutta mansikka-shamppanja-teetä sekä syödä Hare Krishnojen kasvispiirakkaa (jossa siskoni epäilyistä huolimatta ei ollut käytetty mitään tietoisuutta laajentavia kasveja). Ruokapäiväkirjaani päivitän viikonlopun osaltakin vasta huomenna.

Pimeänpelko

Olen jälleen pimeässä, violetissa huoneessa, jossa on keltainen ilmanvaihtoluukku. Kuulen ihmisten puheensorinan. He puhuvat minusta menneessä aikamuodossa. En pysty puhumaan enkä kertomaan, että olen vielä täällä.

Sitten Se tulee. Olen oppinut tunnistamaan Sen, vaikka Se alussa onkin kuin kalan hyppy tyynessä järvessä. Pieni aalto lähtee liikkeelle, kasvaen ja kasvaen kunnes Se hyökyy tsunamin voimalla ylitseni. Hirvittävä kipu riepottelee väsynyttä kehoani pitkin huonetta, paiskoen seiniä päin ja heittäen ylös ja alas. Yritän huitoa itselleni apua, mutta käteni ovat sidotut ja puheensorina siirtyy kauemmaksi häviten kokonaan.

Näen Kuoleman kurkistavan jälleen keltaisesta ilmanvaihtoluukusta. Sen ääni on lempeä houkutellessaan minua luovuttamaan, päästämään irti elämästä. Se kysyy, eikö jo riitä. Lupaa vapauttaa minut tuskistani. Ikuisiksi ajoiksi. Lopulta olen niin uupunut, että olen valmis lähtemään Kuoleman mukaan. Yritän ojentaa sille käteni, mutta minut on sidottu kiinni. Näen Kuoleman poistuvan ilmanvaihtokanavaan ja kuulen ihmisten puheensorinan palaavan. Joku tulee viereeni, koskettaa minua ja lähtee sitten pois. Jään odottamaan seuraavaa kalan hyppyä.

Herään hätkähtäen. Pomppaan istumaan ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Valot palavat huoneessa kuten ne nukkumaan mennessäni jätinkin palamaan. Katson kelloa ja se on vasta neljä. Käyn keittiössä juomassa ja mietin, mitä näin varhain aamulla voisin tehdä. En halua mennä takaisin nukkumaan. En halua sulkea silmiäni enkä palata takaisin pimeään violettiin huoneeseen, jossa on keltainen ilmanvaihtoluukku.

Virttyneet alusvaatteet

En varmaankaan ole ainoa nainen, joka on joskus kiireessä päälleen pukiessaan miettinyt tilannetta, jossa yllättäen joutuisi sairaalaan. Sattuisi jokin onnettomuus ja ambulanssi veisi sairaalaan ennen kuin ehtisi kissaa sanoa. Puhumattakaan, että ehtisi vaihtaa virttyneiden alusvaatteiden tilalle siistimmät ja tarkistaa, ettei sukkahousuissa ole silmäpakoja.

Olen ostanut itselleni alusvaatteita viimeksi 3 vuotta sitten Orlandosta. Yhdysvalloissa on aivan loistavat valikoimat alusvaatteita pienille ja pyöreille. Koska tuolla reissulla menomatkalla matkalaukkumme eivät saapuneet ajallaan, jouduimme vaateostoksille. Olen usein harmitellut, että en ostanut enempää alusvaatteita. Ja ajatellut, että uusi työmatka Orlandoon voisi olla paikallaan.

Vaikka vaate olisi miten hyvä tahansa, kolmessa vuodessa käyttövaate kulahtaa. Aina ei ole aikaa pestä alusvaatteita käsin ja jossain vaiheessa vaatteet ajautuvat pesukoneeseen väriä päästävien vaatteiden kanssa. Lopputuloksena vuosien käytön jälkeen on siniharmaat virttyneet alusvaatteet.

Olen nyt kokeillut, millaista on joutua äkillisesti sairaalaan. Virttyneissä alusvaatteissa. Ja tosiasia on, ettei ajatus alusvaatteista käynyt edes mielessä. En tiedä, mitä hoitohenkilökunta vaatteistani ajatteli, mutta luultavasti hekään eivät ehtineet asiaa pahemmin pohtimaan. Osa verisistä vaatteistani meni joka tapauksessa jo sairaalassa roskikseen ja sairaalasta kotiin päästessäni minulla ei ollutkaan kuin t-paita ja rintaliivit. Kotiväki joutui siis tuomaan minulle vaatteet, joilla kotiutua.

Siitä huolimatta, että alusvaatteiden kunto on kriisitilanteessa epäoleellinen asia, päätin heittää kaikki virttyneet alusvaatteeni roskikseen. Ja ostaa uudet. Piristää kummasti mieltä!

Jälkipuintia

Sairaslomani siis jatkuu vielä, mutta tänään tuli aamusta tehtyä jo 3,5 tuntia töitä. Työnteko tuntui oikein mukavalta ja virkistävältä, mutta yhtään pidempään en olisi jaksanut. On siis hyvä, että minulla on vielä aikaa kerätä voimia.

Perjantainen jälkitarkastuskäynti selvensi monia asioita, mutta jotain vielä puuttuu. Minulta puuttuu se yksi vuorokausi. Vuorokausi, jonka kadotin. Kaipaan edelleen vastausta kysymykseen, mitä tuon vuorokauden aikana tapahtui? Ja erityisesti vastausta kysymykseen, miksi minua ei lähetetty aikaisemmin Meilahteen?

En ole - ainakaan näillä näkymin - tekemässä kantelua hoitovirheestä, mutta haluaisin silti tietää, miksi Peijaksen sairaalassa olivat sitä mieltä, että kyse ei ole mistään vakavasta. Tyttäreni kertoman mukaan verisiä katetripusseja oli ollut sänkyni vieressä lattialla hoitohenkilökunnan rupatellessa pikkujouluista. Hätääntynyt omainen toki voi kokea asiat toisin kuin rutinoitunut hoitohenkilökunta, joten en nyt alkaisi hoitohenkilöstöäkään suoraan syyttelemään. Vielä.

Minua kiinnostaa, missä vaiheessa ja kuka keksi, että olen vakavasti sairas. Minä tajusin sen jo maatessani tuskissani kylpyhuoneen lattialla, vaikka sairaanhoitajavuosistani olikin jo toistakymmentä vuotta aikaa. Sellainen määrä verta ei nyt vaan yksinkertaisesti ole normaalia eikä parane odottamalla, että vuoto loppuisi itsestään. Minua kiinnostaa tietää, mitä toimenpiteitä verenvuodon tyrehdyttämiseksi Peijaksen sairaalassa tehtiin? Vai tehtiinkö mitään? Jos ei tehty, kenen kehotuksesta vain odotettiin? Mitä odottamisella tavoiteltiin?

Onko minulla 20 cm pitkä arpi vatsassa ja toinen munuainen osittain kuoliossa osaamattomuuden, huolimattomuuden vai välinpitämättömyyden vuoksi? Osaamattomuus on helpoin hyväksyä, koska tällaiset verenvuodot ovat varsin harvinaisia. Toisaalta hoitavan tahon ei olisi ollut tarpeen tietää, että juuri munuaisvaltimossa ollut pullistuma on vuodon syynä. Tiedon sisäisestä verenvuodosta olisi pitänyt riittää jatkohoitoon lähettämiseksi. Huolimattomuudenkin pystyn jotenkin hyväksymään. Ihmisiä hoitohenkilökuntakin vain on ja ainakin ensimmäisessä ambulanssissa oli ollut harjoittelija. Jäikö jokin oleellinen asia merkitsemättä sairaskertomukseen vai tapahtuiko muu katkos tiedonkulussa?  Välinpitämättömyys...hmm, niin se. En millään haluaisi liittyä niiden potilaiden joukkoon, jotka omakohtaisten kokemustensa jälkeen vitsailevat, että jos potilas on Peijaksen päivystyksessä jostain kumman syystä vielä seuraavanakin aamuna hengissä, passittavat potilaan kotiin.

Asiathan selviävät kysymällä eli nyt kirjoittamaan potilastietojen tarkistuspyyntöä sekä Peijakseen että varmuuden vuoksi terveyskeskukseen. En nimittäin tiedä, kumpaan yhteispäivystyksessä minut ensin vietiin. Tarvitsen kuitenkin vastaukset kysymyksiini, koska ilman niitä en saa käsiteltyä tapahtunutta loppuun. Haluan tämän prosessin päätökseen ja tuon joulukuisen viikonlopun möröt pois unistani.

Kamalan ihana elämä

Tänään kävin Meilahden sairaalassa jälkitarkastuksessa. Lääkäri muisti minut, vaikka minä en muistanutkaan lääkäriä. Harvemmin kai näin päin, ellei ole tavallista mielenkiintoisempi potilas. Mutta minä taisin olla, olinhan "SE ruptuura" ja "SE aneurysma". Muistankin joulunpyhien aikaan erään aamukierron, kun päivystävä lääkäri hyvin hämmästyneenä totesi "Ai, TE olette TÄÄLLÄ!!!". Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että minun oletettava sijoituspaikkani olisi ollut ruumishuone eikä suinkaan vuodeosasto.

Poliklinikalla oli siis oikein mukava lääkäri, joka seikkaperäisesti kertoi minulle, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea minulle oli tehty. Näin myös kaikki röntgenkuvani, jotka näyttivät varsin hurjilta. Painajaiseni tukehtumis- ja hukkumiskuolemasta saivat uuden selityksen nähtyäni, mikä määrä myös keuhkoissani oli ollut nestettä. Oli mielenkiintoista saada tietää, että olin sittenkin ollut myös pleurapunktiossa, vaikka pontevasti osastolla väitin, että en ole ollut. Ei voi muuta sanoa kuin että aika huonossa hapessa olen ollut.

Sairaslomani jatkuu vielä kahdella viikolla ja hyvä niin. Väsyn edelleen herkästi ja se kuuluu lääkärin mielestä asiaan. Elimistöni on "kuiviin vuotaessaan" kokenut kovia eikä toipuminen tapahdu hetkessä. Verenpainetta joudun seuraamaan päivittäin, sillä edelleen on olemassa hypertensiivisen kriisin vaara. Siis tilanteen, jossa verenpaine nousee hälyttävän korkeaksi ja jolloin on lähdettävä kipin kapin päivystykseen. Selkäsärkykin kuuluu asiaan osan munuaisesta mentyä kuolioon ja aiheuttaessa kipua. Asialle ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään vaan särkylääkkeet riittävät oireita helpottamaan. Vuoden päästä saan ajan CT-angiografiaan ja jos kaikki on hyvin, elämä jatkuu kuten ennenkin.

Paluumatkalla katselin taksin ikkunasta helmikuista maisemaa, joka tällä säällä näytti varsin masentavalta sulavine lumineen ja harmaine taivaineen. Tunsin kuitenkin suunnatonta iloa ja onnea. Olisi tehnyt mieleni moiskauttaa pusu taksikuskin poskelle, mutta en minä nyt sentään niin sekaisin ole.

Vatsassani asuvat "koppakuoriaiset" ovat tähän asti vain laskeneet mäkeä ja harrastaneet zumbaa, mutta nyt ne ovat alkaneet puremaan. "Kiinnikkeitä", sanoi lääkäri. Inhottavia, yllättäviä nipistyksiä juuri silloin, kun niitä vähiten osaa odottaa. Toivottavasti näitä ei tarvitse kestää kovin montaa kuukautta.

Hetken huilattuani lähdin käymään lähikaupassa ja päätin hakea kuopukselle paikallisesta aterian. Samalla voisin lukea iltapäivälehden ja juoda yhden oluen ruokaa odottaessani. Voi rakas Vakis!!! Lähiöbaari, josta saa oikein maukasta intialaista ruokaa. Edellinen kerta tuntuu olevan ikuisuuden päässä, joten nautin iltapäivälehdestäni ja oluestani oikein viimeisen päälle. Mistäpä sitä koskaan tietää, vaikka kerta olisikin viimeinen? Ja jopas jotakin, miten olut nousi päähän!! Mahtaisiko osuutta asiaan olla sillä, että en ole syönyt tänään vielä mitään ja iltapäivää jo mentiin?

Niveliä särkee, koska reumalääke on tauolla. Ehkä pitäisi varata aika reumalääkärille ja katsoa, miten hoitoa jatketaan. Taidan odottaa epikriisin saapumiseen asti, koska siinä on varmasti kerrottu munuaisteni tämän hetkinen tilanne. Saa sitten reumalääkäri päättää, jatketaanko sytostaatteja vai olisiko jokin toinen lääke parempi vaihtoehto.

Särkee, kolottaa, nipistää, väsyttää. Mutta mitä väliä? Mieluummin niin kuin ettei olisi tätä elämää ollenkaan!!!