Maailman coolein koira ja vähän muita juttuja

Julkisella paikalla valokuvaaminen on sallittua. On myös sallittua julkaista ottamansa kuva, jos kuva ei ole keskittynyt vain yhteen tunnistettavissa olevaan henkilöön. Laki koskee kuitenkin vain ihmisiä ja tämä vuosi sitten kohtaamani kaveri ei ole ihminen. Satuin siis viime kesänä istumaan paikallisen ravintolan terassilla, kun kadun varteen parkkeerasi auto, johon koira jäi kiltisti odottamaan omistajaansa. Edelleenkin tämä koira on mielestäni maailman coolein koira!

Eilen oli päivä, jolloin vihdoinkin uskaltauduin kotipihaa kauemmas. Kun lähdin taloyhtiön pihasta, viereeni tuli sauvojen kanssa liikkuva mies ja hän alkoi jutella kanssani. Kävelimme lähikaupalle asti samaa matkaa ja hän kertoi sairastavansa Parkinsonin tautia. Siinä me köpöttelimme keppiemme kanssa ja meillä riitti ihan vieraan ihmisen kanssa ällistyttävän paljon juteltavaa. Näin sitä vaan tutustuu uusiin ihmisiin, vaikka liikkuukin ensi kertaa kyynärsauvojensa kanssa kylillä.

Matka kaupalle onnistui varsin hyvin. Yllättäen mitään kipua ei tuntunut edes tuossa vielä leikkaamattomassa polvessanikaan. Kaupalle päästyäni näin tutun kaverin Vakiksen terassilla ja päätin istahtaa hetkeksi aikaa hänen seurakseen. En uskaltanut juoda kuin 12 cl valkoviiniä, jotta ei tarvitsisi tilata taksia lyhyelle paluumatkalle. Oli kuitenkin aivan ihanaa olla hetken aikaa nk ihmisten ilmoilla.

Terassilla istuessani huomasin viereisen fysikaalisen hoitolaitoksen oven olevan auki ja päätin käydä varaamassa ajan fysioterapeutille. Sairaslomani päättymiseen on enää 2,5 viikkoa ja sen jälkeen pitäisi jaksaa istua tietokoneen ääressä koko työpäivä. Polveni taipuu hyvin 90-asteen kulmaan, mutta vain vaivalla sitä enemmän. Tuntuu kuin polvitaipeessa olisi jokin pallo tai pohje ja reisilihakseni paksummat kuin vasemmassa jalassa. "Jokin" siis ottaa vastaan, kun yritän taivuttaa jalkaani enemmän. Lisäksi jalkani väsyy, jos olen pidemmän aikaa samassa asennossa. Sen vuoksi työn aloittaminen hieman huolestuttaa.

Jälkitarkastus on vasta reilun kuukauden päästä, vaikka tavallisimmin se kai on ennen sairasloman päättymistä. Tosin minullahan on vain 2 kk sairaslomaa ja normaalisti annetaan heti leikkauksen jälkeen 3 kk. Eipä tuo sinällään haittaa, koska teen etätöitä. Seisominen on kuitenkin jalkani kannalta paljon mukavampaa kuin istuminen, mutta en halua hakea lisää sairaslomaa sen vuoksi. Tarvitsenkin nyt vähän jumpparin neuvoja siihen, miten työpäivät istuen parhaiten onnistuisivat. Jalan suoristumisessakin on ollut pieniä ongelmia eli täysin suoraksi ei jalkani mene. Tätä olen koittanut jumpata joka aamu laittamalla pitkän kaulahuivin jalkapohjani alle ja joko istuen tai maaten vetänyt käsilläni kaulahuivista niin lujaa, että jalkani väkisinkin suoristuu. Polven mielestä ihan ok juttu, mutta reisilihakseni huutavat hoosiannaa.

Maanantaina tajusin, että omenat ovat kypsyneet. Omenapuuni on pienellä takapihallani ja latvuksiin ylettyy parhaiten varaston katolta, johon taas pääsee parhaiten työhuoneen ikkunasta. Minulla ei ole mitään asiaa moiseen kiipeilyyn, mutta poikani napsi minulle hieman valkeita kuulaita.

Osasta tein sosetta ilman sokeria ja  osasta perinteistä sokeroitua omenahilloa. Sokerittoman soseen pakastin. Ja osa omenoista meni sellaisenaan mehupuristimeen ja tuoremehuna suoraan kurkusta alas. Vastapuristettu omenamehu valkeista kuulaista on niin kirpeää, että kun sitä juo lasillisen aamiaiseksi, varmasti herää. Laitoin pakkaseen myös vastapuristettua tuoremehuakin.

Puussa on vielä aika paljon omenoita, joista pitäisi keksiä jotain. Kyseessä on nk perheomenapuu eli siinä kasvaa valkeiden kuulaiden lisäksi myös kaneliomenia. Niistä voisi leipoa omenapiirakan, koska jauhoisempana lajikkeena niistä ei oikein ole tuoremehuksi. Siinäpä onkin haastetta, koska olen Universumin surkein leipuri eli jauhopeukalo keskellä kämmentä. 

Eläinten vaisto

Ennen tekonivelleikkausta olin huolissani, millä tavoin koirani ja kaksi kissaani haittaavat toipumistani. Koirani on melko isokokoinen ja villi. Sillä on ollut tapana hyppiä minua vasten, kun on oikein innoissaan. Se ei myöskään väistä, vaan makoilee yläkerran käytävällä tukkien koko kulkuväylän. Edellinen koirani tiesi, mitä tarkoittaa "TÖÖT!!!", mutta Stellalle se on ollut täysin yhdentekevä äännähdys. Kissoillani taas on ollut tapana puikkelehtia jalkojeni välissä niin tasaisella lattialla kuin rappusissakin. Asunnossani on avorappuset ja erityisesti Tikrulla on ollut tapana luikahtaa alas tullessani olohuoneesta rappusten raosta juuri eteeni. Lukematomat kerrat olen ollut vähällä kompastua kissaan. Kun mietin, miten pääsen kyynärsauvojen kanssa asunnossani liikkumaan kolmen hömelön elukan keskellä, olin vakuuttunut, että vähintään yksi onnettomuus tapahtuu.

Olin yllättynyt, kun sairaalasta palattuani yksikään lemmikeistäni ei tullut tielleni. Olikohan kyynärsauvojen kanssa liikkuva Mamma niiden mielestä jokin mörkö? Eivät ne minua pelänneet,  mutta väistivät eivätkä puikkelehtineet jaloissani. Ikäänkuin olisivat vaistonneet, että nyt ei Mamma ole ihan kunnossa ja pitää varoa!

Viime yö oli ensimmäinen helppo yö. Polvessa tuntuva kireys alkaa helpottaa. Leikattu jalka ei oikein pidä siitä, jos on pitkän aikaa samassa asennossa. Olipa makuulla, käveli tai istui, asentoa on vaihdettava usein. Eilen olin aika paljon liikeellä - kotona tosin - ja tein kotitöitä. Silitin taas läjän lakanoita. Kun illalla menin nukkumaan, jalkani suorastaan huusi lepäämistä. Heräsin yöllä vain yhden kerran ja sellaista ei ole tapahtunut vuosiin vaan olen heräillyt kipuun useita keroja yössä jo ennen leikkaustakin. Elämä muuttuu päivä päivältä paremmaksi!

Ihanaa siivota!

Ihanaa siivota! Siis hetkinen....tuliko tuo minun näppikseltäni? Olen aina inhonnut siivoamista. Ja myös kaikkia muitakin kotitöitä ruuanlaittoa lukuunottamatta. Todennäköisesti siivousinhoni juontaa juurensa teinivuosiltani. Äidilläni oli nimittäin tapana joka lauantaiaamu klo 7 alkaa imuroida ja aloittaa imurointi  minun sänkyni alta. Teinille, joka olisi halunnut nukkua puolille päivin, tuo oli suorastaan sietämätön tapa herättää. Ja vieläpä vapaapäivänä!

Kuukausi kutakuinkin toimettomana on tehnyt tehtävänsä. Tekeminen - oli se mitä tahansa - tuntuu mukavalta. Siivoukseni ei todellakaan ole vielä kovin tehokasta, mutta mielekästä. Pieni vaaratilannekin sattui, kun pesin kylpyhuoneen lattiaa: pesuaineinen lattia oli liukas ja kyynärsauva lipesi altani. Onneksi seisoin pesukoneen vieressä ja sain otettua siitä tukea. Meille oli myös kertynyt ihan valtava määrä pahviroskaa. Erityisesti kissanruokapakkauksia ja maitotölkkejä. Keräsin niitä keittiöstä Prisman kestokassiin, laitoin kassin olalleni ja könysin raput alas olohuoneeseen. Istuin nojatuolissa, katselin Elisa Viihteeltä elokuvaa ja viikkasin pahvipakkauksia pienemmiksi toiseen kassiin. Sitten taas uusi reissu keittiöön ja taas olohuoneeseen. Aika monta reissua tuli tehtyä ennenkuin kaikki pahviroskat olivat siististi litistettyinä paperikassissa. Elokuva tosin jäi puoleenväliin, mutta jatkan sen katsomista huomenna, kun otan työnalle paperipinojen lajittelun.

Tänään sain viimein laitettua töihinkin sähköpostia. Piti skannata sairaslomatodistus ja samalla löysin sairaalasta saamieni papereiden joukosta tulostetun kuvan uudesta polvestani. On se vaan aika hieno, ainakin aiempaan verrattuna!

Ennen (vuosi sitten)

Ja nyt leikkauksen jälkeen

Luna-ilkiö oli käynyt pissaamassa olohuoneen toiseen nojatuoliin. Onneksi nojatuoleissani on irroitettavat istuintyynyt, jotka mahtuvat pesukoneeseen. Nyt nekin ovat puhtaina ja hyvälle tuoksuvina kuivumassa.

"En se minä ollut, se oli Pirkka!"

Ulkoilua, kyläilyä ja punaviiniä

Vihdoin koitti päivä, jolloin uskaltauduin ulos. Ulkoiluani on tähän asti estänyt pelko pihassani olevista rappusista, joissa ei ole kaidetta. Miten selvitä niistä? Tänään iltapäivällä halusin kokeilla, miten portaissa kulkeminen onnistuu. Ja hyvin onnistui. Kävin kääntymässä pihatiellä ja sitten takaisin sisälle.

Alkuillasta, kun olin syönyt ja käynyt suihkussa, päätin yllättää vanhempani vierailulla. He asuvat samassa rivitaloyhtiössä, mutta eri rakennuksessa. Poikani lähti viemään koiraa ulos samaan aikaan ja katsoi, että pääsen kyynärsauvoihini kompuroimatta vanhempieni pihaan. Ilokseni siellä oli myös siskoni sekä siskoni poika kahden lapsensa kanssa. Oli oikein ihanaa nähdä taas näitä lapsukaisia, jotka ovat aina olleet isotädilleen niin rakkaita murusia. Kun näytin lapsille polvessani olevaa haavaa, vanhempi (kohta 4 v) poika totesi "Voi ei!" ja nuorempi (kohta 3 v) tyttö "Oi voi!". Lapset olivat hyvin kiinnostuneita pitkästä leikkaushaavastani ja siitä, mitä polvelleni oli tehty. Kerrottuani isompi lapsista iloisesti sanoi "Nyt sulla on uudet luut!".

Istuin vanhemmillani tunnin verran ja sen jälkeen lähdin vielä käymään siskollani, joka niinikään asuu samassa rivitaloyhtiössä. Joimme siellä lasilliset punaviiniä ja voi miten se maistui hyvältä! Kotiin palattuani ei tarvinnutkaan tehdä muuta kuin tilata Pizzaonlinestä hampurilaiset ja mennä masunsa viereen makaamaan.

Kiristää, kiristää

Kuukausi sitten tähän aikaan jännitin hirveästi tulevaa leikkausta. Ja ihan turhaan. Kaikki on mennyt hyvin. Pari päivää sitten kävelin ilman sauvoja makuuhuoneesta poikani huoneeseen ja takaisin eli noin 10 metriä. Tosin koko matkalla oli kalusteita ja yläkerran käytävän kaide, josta pystyin ottamaan hieman tukea. Tällä hetkellä kaikista hankalinta on leikkaushaavan kireys. Tuntuu kuin lääkäri olisi ommellut leikkaushaavan todella tiukaksi. Vaikka miten rasvaan ihoa, se vain tuntuu kireältä. Niin kireältä, että polven koukistaminen tuntuu epämiellyttävältä. Ei se satu, mutta on jokseenkin ällöttävää, koska kuvittelen leikkaushaavan yks kaks repeävän auki paljastaen metallisen kyborgi-polveni.

Tänään päädyin taas suihkuun vessanpöntön kannelle. Ihan siksi, että polveni yksinkertaisesti rakastaa, kun sitä suihkuttelee lämpimällä vedellä. Siinä pöntönkannella istuessani pystyn liikuttamaan jalkaani ylös ja alas oikein hyvin eikä ihon kireys tuota ollenkaan ongelmia. Harmi, ettei suihkussa voi olla koko ajan.

Toinen - ja hieman mielenkiintoisempi ongelma - onkin pääni. Kun on toista vuotta tottunut kävelemään äärettömän varovasti peläten jokaisella askeleella polvinivelen menevän taas kerran lukkoon ja jalan pettävän alta, aivot eivät tajua, että jalassa on nyt uusi polvinivel, joka on ruuvattu kiinni. Polvinivel, joka ei mene lukkoon eikä jalka petä alta. Tämä on asia, jota en tullut ennen leikkausta edes ajatelleeksi. Miten oppia luottamaan uuteen polveensa? Kun vielä yhdistää tähän rapakuntoiset reisi- ja pohjelihakset, tilanne on sekä omituinen että haastava. Vanha varovaisuus tulee esille jatkuvasti ja vähän luulen, että tällä hetkellä turvaudun kyynärsauvoihini enemmän kuin oikeasti olisi tarpeenkaan.

Päänuppini hoitamiseksi olen viime päivinä laittanut ruokaa. Siis mennyt alas keittiöön ja kokkaillut. Olen pyrkinyt liikkumaan pienessä keittiössäni joko yhden kyynärsauvan varassa tai kokonaan ilman sauvoja. Se on ollut sekä pelottavaa että riemastuttavaa. Yhtään "läheltä piti" -tilannetta ei ole ollut, mutta sitäkin useampia onnistumisen hetkiä. Eilen kokkailin Mifu-suikaleista nugetteja ja niiden kaveriksi pakastealtaan ristikkoperunoita, guacamolea ja salaattia. Kaiken muun onnistuin tekemään ihan itse ja omin avuin, mutta en uskaltanut nostaa kuumia astioita uunista. Todennäköisesti sekin olisi onnistunut, mutta jänishousu mikä jänishousu.

Kipulääkkeitä olen vähentänyt ensimmäisen kahden viikon jälkeen tasaiseen tahtiin. Tramalia otan enää aamuisin. Iltapäivällä olen ottanut Panadolia sekä joko Arcoxian tai Buranan. Illalla ennen nukkumaanmenoa joko pelkkä Panadol tai Panadol ja Burana sen mukaan, olenko ottanut Arcoxiaa vai en. Yöt eivät kuitenkaan ole olleet helppoja. Asentoa on vaihdettava usein eikä niinkään leikatun jalan vuoksi vaan leikkaamattoman. Siinä kun on yhtä paha nivelrikko kuin oli leikatussa polvessakin ennen leikkausta. On silti hyvä, ettei molempia polvia leikattu samalla kertaa. Vanha risa on kuitenkin tutumpi kuin uusi ehjä ja siihen luottaa sen mitä luottaa. Onneksi minulla on nuo karvakorvat, joiden läheisyys lämmittää.

Jos huomenna ei sada, aion lähteä ulos. Johan täällä mökissä on tullut kuukausi majailtuakin!

Rapakunto ei ole hyvä asia

Tasan neljä viikkoa sitten tähän aikaan olin Peijaksen sairaalassa heräämössä. En ole kuntoutunut niin hyvin kuin olisin toivonut. Kaksi suurinta tekijää siihen ovat olleet luokattoman huono peruskuntoni sekä helteiset ilmat. Kun olin viimein saanut leikkaushaavasta niitit pois, oli liikkuminen jonkin verran mukavampaa. Valitettavasti kyynärsauvojen kädensijat ovat muovia ja helteisessä säässä kädet hikosivat jo kolmen metrin matkalla niin paljon, että kämmeniini - erityisesti oikeaan - alkoi muodostua hiertymä ja sittemmin kovettuma. Vaikka miten laitoin käsiini talkkia, kyynärsauvat tuntuivat aina liukkailta. Ja liukas kyynärsauva taas ei tunnu tukevalta. Löysin jostain kaappien kätköistä parittoman valkoisen puuvillasormikkaan ja sitä olen käyttänyt aina silloin, kun olen mennyt portaita alakertaan. Tämän kesän muodikas Michael Jackson -hanska!

Talkki - ihan sellainen tavallinen Natusan vauvatalkki - on ollut kuitenkin tosi tärkeä asia näin kuumilla ilmoilla. Kun vasen polveni leikataan, aion hankkia myös tarkoitukseen sopivat sormikkaat. Sekä kuumuutta että lihaskipuja on helpottanut luottotuotteeni hevoslinimentti, jota olen käyttänyt jo vuosia erilaisiin lihas- ja nivelkipuihin. Geeli on siis hevosille tarkoitettu, mutta sopii kylmägeeliksi ihmisillekin. Ja on huomattavasti halvempaa kuin apteekin kylmägeelit.

Eilen kävin ensimmäistä kertaa suihkualtaassa suihkussa. Rehellisesti sanottuna melkoista räpiköimistä keppien kanssa altaaseen ja sieltä pois, mutta onnistuin enkä edes liukastunut. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että tilavampi kylpyhuone ja suihkutuoli olisivat olleet oikein hyvä ratkaisu ensimmäisten viikkojen peseytymiseen. Niille, jotka ovat vasta menossa polven tekonivelleikkaukseen, suosittelen ehdottomasti suihkutuolin lainaamista terveyskeskuksesta. Siis samasta paikasta, mistä lainataan kyynärsauvatkin. Leikkauksen jälkeen olo voi olla yllättävän pitkäänkin hutera ja koska siinä vaiheessa kaatumista pelkää enemmän kuin mitään muuta, on hyvä juttu, jos pystyy istumaan suihkussa käydessään.

Talkin, hevoslinimentin ja hanskan lisäksi yksi elämää helpottava väline oli tarttumapihdit. Niitäkin saa lainattua terveyskeskuksen apuvälinelainaamosta. Minä ostin kahdet tarttumapihdit - pitkät ja lyhyet - jo ennenkuin sain edes kuulla pääseväni tekonivelleikkaukseen. Kun polveni eivät enää kestäneet tuolille tai keittiötikkaille kiipeämistä, oli pakko keksiä jokin keino, millä saan tavaroita kaappien ylemmiltä hyllyiltä.

Minulle on ollut helpotus, että poikani asuu vielä kotona. Ensinnäkin minulla on koira, jonka ulkoilutus ei kyllä onnistu minulta vielä pitkään aikaan. En ole uskaltautunut vielä edes ulos ja koska tuo "paviaani" on sekä iso että omapäinen, en mitenkään pärjäisi sen kanssa ulkona. Aamuisin herätessäni leikattu jalkani on kuin pätkä lyhtypylvästä ja menee pari tuntia ennenkuin sen kanssa uskaltautuu alakertaan. Niinpä minulla on ollut ilo saada aamiaista sänkyyni kaikkina näinä aamuina.

Päivittäistavaraostokset hoituvat pääasiassa Alepan kauppakassin avulla. Mitä on tilauksesta unohtunut,  poikani on hakenut lähikaupasta. Olen käyttänyt myös paljon Pizzaonilne-palvelua. Ihan siksi, että keittiöni on matala ja asunnon kaikista kuumin huone. Ei ole juurikaan tehnyt mieli laittaa siellä mitään lämmintä ruokaa. Salaatteja olen kasaillut ja yhden kerran häärinyt hellan ääressäkin, mutta vaikka keittiössä onkin pöytätuuletin, olen ollut joka kerta hiestä märkä, kun ruoka on ollut valmis. Siivouksesta, pyykinpesusta yms on poikani huolehtinut.

Olen miettinyt ihmisiä, jotka asuvat yksin. Ennen leikkausta kannattaa varautua aika moneen asiaan. Itse olin jotenkin kuvitellut olevani leikkauksen jälkeen lähinnä jalaton, mutta todellisuudessa olenkin ollut kädetön. Pääsen kyynärsauvojen kanssa liikkumaan paikasta toiseen, mutta en voi kantaa yhtään mitään, koska "kädet loppuvat kesken". Harvoin olen käyttänyt esiliinaa, mutta nyt leikkauksen jälkeen taskullinen esiliina on ollut mitä mainioin. Taskussa kulkee keittiössä niin valkosipulinkynnet kuin salaatinkastikepullokin. Yksin asuvalle suosittelen ruokien valmistusta etukäteen pakkaseen. Keittiössä kannattaa varmistaa, että jääkaapin ja hellan/mikron välissä on jokin sellainen laskutila, johon ylettyy siirtämään tavaroita ilman, että tarvitsee ottaa askeltakaan. Jos mahdollista, kannattaa hakea kyynärsauvat jo muutamaa päivää ennen leikkaukseen menoa ja kokeilla omassa keittiössään, miten mikäkin asia onnistuu, kun jalkoja ja käsiä ei voi käyttää samaan aikaan.

Polvessani ollut kipu, joka piinasi minua vuosikausia, jäi kuin jäikin leikkauspöydälle. Siitä olen erittäin iloinen. Nyt kärsinkin lähinnä lihaskivuista, jotka ovat pohkeessa, reidessä ja polvitaipeessa. Jos voisin tehdä jotain toisin, olisin hyvissä ajoin ennen leikkausta alkanut käyttää vahvempia kipulääkkeitä ja yrittänyt saada reisilihakseni parempaan kuntoon. En kuitenkaan tehnyt niin, koska Panacod laittoi pääni niin sekaisin, että en olisi voinut tehdä töitä. Rapakuntoni vuoksi kuntoutumiseni ei ole edennyt niin hyvin kuin olisin toivonut. Toisaalta polveni kyllä koukistuu 90 asteen kulmaan ja ehkä vielä hieman enemmänkin sekä menee lähes täysin suoraksi - ainakin, jos autan kädellä - joten uskon, ettei peli ole vielä mitenkään menetetty. Kaikista parhaimmat lääkkeet lihaskipuihin on yllättäen olleet karvaiset kaverini, jotka omalla ruumiinlämmöllään ovat mitä parhaimpia rentouttamaan särkeviä lihaksiani.

Turvotusta leikatussa jalassani on ollut yllättävän vähän. Muutenkin haava on parantunut vauhdilla. Iho tuntuu kuitenkin jatkuvasti kireältä ja sen vuoksi rasvaan jalkaani monta kertaa päivässä. Kyllä tästä vielä hyvä koipi tulee, kun vertaa parin viikon takaiseen!

Toipumista ja kuntoutumista

Polveni tekonivelleikkauksesta tulee siis huomenna neljä viikkoa. Kaksi yötä sairaalassa ja sitten kotiin. Vähän toista kuin yli 30 vuotta sitten, kun valmistuin sairaanhoitajaksi. Lääketiede kehittyy, samoin hoitotiede.

Ensimmäiset päivät kotona olivat aika tuskaisia. Otin alusta lähtien kipulääkkeitä enimmäismäärän kuten sairaalassa oli suositeltu. Polvi itsessään ei tuntunut kovin kipeältä, oudolta ja tönköltä vain, mutta voi taivas, millaiset kivut olivat reidessä!

Onneksi en ollut heittänyt roskikseen ikivanhaa hieromakonetta ja sillä hieroin reittäni monta kertaa päivässä. Kylmäpussi tuntui vain pahentavan kipua, mutta ikivanha lämpötyyny rentoutti lihaksia. Muutaman tuskaisimman päivän jälkeen löysin yöpöytäni laatikosta kaksi tablettia Sirdaludia ja tämä lihasrelaksantti helpotti kipua varsin hyvin.

Ensimmäisellä viikolla en päässyt edes yläkerrasta alakertaan, joten päätin kokeilla Sirdalud-reseptin uusimista Myyrmäen terveysaseman uudella nettilääkäripalvelulla. Kuvasin tehdyn toimenpiteen, oireet ja käyttämäni lääkkeet mahdollisimman hyvin ja laitoin myös Omakannan kautta kaikki Peijaksen tiedot näkymään myös Myyrmäen terveysasemalla, mutta enpä saanut sitä kautta reseptiä uusittua. Tuli vastaus, että pitäsi tulla vastaanotolle, koska vaiva on eri kuin mihin olen aiemmin saanut Sirdaludia (joskus viime vuonna niska-hartia-särkyyn) ja sen vuoksi lääkäri pitäisi arvioida uusi vaivani. Jippii! Teleporttaisinko itseni Myyrmäkeen vai miten saisin itseni vastaanotolle? Koska tiesin, että särky häviää ajan kanssakin, päätin kärvistellä kipuineni sen sijaan, että olisin yrittänyt saada itseni alakertaan, ulos, taksiin ja sillä terveysasemalle.

Helteet, oi nuo helteet! Leikkaushaavan päällä oli pidettävä taitosta hakasten poistoon asti eli kaksi viikkoa leikkauksesta. Ympäri vuorokauden tulikuumat muurahaiset vilistivät leikkaushaavassani, kun hiki kirveli taitoksen alla tuoreessa haavassa. Olin varannut kotiin aivan liian vähän taitoksia ja sen vuoksi en päässyt suihkuunkaan joka päivä vaan jouduin säännöstelemään suihkussakäyntiä taitosten mukaan, kunnes tyttäreni toi minulle apteekista ison kasan lisää.

Koska alakertaan ei ollut toistaiseksi pääsyä, jouduin käymään yläkerrassa suihkussa. Ja sielläpä onkin suihkuallas, johon en pystynyt kiipeämään. En olisi edes uskaltanut seistä altaan liukkaalla pohjalla ilman kyynärsauvoja, joten jouduin peseytymään vessanpöntön kannella istuen ja lähes koko kylpyhuoneen kastellen. 

Kymmenen ensimmäistä päivää kotona oli pistettävä myös "napapiikki". Kyseessä siis Klexane-niminen lääke, joka ehkäisee laskimoveritulppien syntymistä. Sairaalassa jo heti ensimmäisenä päivänä napapiikki pistettiin itse sairaanhoitajan ohjauksessa. Napapiikin pistäminen on ihan helppoa ilman sairaanhoitajan koulutustakin, mutta se kirvelee ikävästi. Ja nimitys napapiikki tulee siis siitä, että piikki pistetään vatsanahkaan. 

Kaksi viikkoa leikkauksesta pääsin viimein eroon ikävästi nipistelevistä hakasista. Koska olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja tottunut poistamaan lähipiirin ompeleita ja hakasia vielä it-alalle siirtymiseni jälkeenkin, sain sairaalasta mukaani myös työkalun hakasten poistoon. Suurin osa lähti oikein helposti, mutta viisi hakasta olivat hieman hankalammin kiinni. Tai ainakin niin, että jouduin hieman vetämään henkeä ja pitämään taukoa ennenkuin sain nekin vihdoin irti. Toiselta ihmiseltä on muuten paljon miellyttävämpää poistaa hakasia kuin itseltään! Hakasten poiston jälkeen haava oli kuitenkin ihan siisti eikä tarvinnut enää laittaa hiostavaa ja kutiavaa taitostakaan. 

Tässä vaiheessa toipumista pahimmat mustelmat ja turvotuksetkin olivat jo poissa, joten uusi elämä sai alkaa. Siitä lisää seuraavalla kerralla. 

Anteeksipyyntöni helteistä

Kun keväällä sain tietää polveni tekonivelleikkauksen ajankohdan, sanoin monille, että siitä päivästä alkaa ennennäkemättömät helteet. Tällaista ei koskaan pitäisi sanoa henkilön, jonka suvussa on noituudesta tuomittuja. Pyydän anteeksi kaikilta kuumuudesta kärsineiltä ja muistan olla jatkossa varovaisempi mitä suustani päästän.

Olin jännittänyt leikkaukseen menoa aika paljon. En pelkästään itse leikkauksen vuoksi vaan monista muistakin syistä. Yksi niistä oli, että ihon piti olla täysin ehjä, jotta leikkaus tehtäisiin. Olen kuitenkin aika kömpelö ja lisäksi minulla on kaksi kissaa ja koira ja viimeiset päivät ennen leikkausta tuntui, että kissat suorastaan intoutuivat työntämään kyntensä reisiini.

Leikkausta edeltävänä päivänä sain Peijaksesta soiton, ettei minun tarvitsekaan tulla aamulla jo klo 7:ksi sairaalaan vaan riittää, että olen siellä klo 10. Tämä helpotti stressaamistani siitä, ettei herätyskello soitakaan, ettei taksi tulekaan tai että sattuisi jotain sellaista, että en olisi aamulla ajoissa sairaalassa. Koska nyt sitten aikaa olikin, päätin mennä taksin sijasta bussilla.  Olin varmistanut moneen kertaan, että kaikki tarvittava on mukana ... myös kyynärsauvat.

 Aamu oli aurinkoinen, mutta ei vielä helteinen. Matkustin ensin bussilla Martinlaaksoon ja siellä vaihdoin toiseen bussiin, jolla pääsi suoraan Peijaksen sairaalan pihalle. Kirurgian poliklinikka 4:lle mentiin sairaalan takaa omasta sisäänkäynnistä ja pian ilmoittautumiseni jälkeen pääsin leikkaavan lääkärin juttusille sekä sen jälkeen lähihoitaja tarkisti ihoni kunnon ja antoi leikkauspaidan sekä muut sairaalavaatteet. Kännykät ja muut tavarat lähtivät tässä vaiheessa jonnekin ja jäin odottelemaan esilääkitystä pelkästään sairaalavaattein ja silmälasein varustettuna. Tulipahan odotellessa luettua jokunen naistenlehti ja - koska olin ollut ravinnotta edellisestä illasta lähtien - minusta niissä lehdissä oli pääasiassa ruokaohjeita.

Esilääkkeen saatuani odottelin vielä jonkin aikaa polkilinikalla, kunnes sairaanhoitaja tuli hakemaan minut leikkaukseen. Kävelimme heräämön läpi leikkaussaliin, jossa oli yllättävän paljon henkilökuntaa. Minut aseteltiin leikkauspöydälle, kiinnitettiin verenpainemittari ja muut laitteet sekä laitettiin tippa. Anestesialääkäri kysyi, haluanko seurata leikkausta vai torkkua. Olin jo aiemmin kauhistellut ajatusta, että olen leikkauksen ajan hereillä ja ilmoitin, että olen mieluummin tokkurassa. Jossain vaiheessa havahduin kuulemaan, miten nuori leikkaava ortopedi kokeneemman assistenttina toimivan ortopedin kanssa jutteli sekarotuisista koirista, mutta muuten minulla ei kyllä ole mitään havaintoa koko leikkauksesta. Tyhmä kun olin, olin jo kotona katsonut Youtubesta polven tekonivelleikkauksia ja olin pelännyt, että alan voida huonosti kesken leikkauksen. Turha pelko, koska olin torkkunut lähes koko leikkauksen ajan.

Leikkaus kesti hieman yli tunnin ja sen jälkeen minut siirrettiin heräämöön. Siellä oli oikein mukava sairaanhoitaja, joka kävi välillä tarkistamassa, joko spinaalipuudutukseni vaikutus olisi alkanut hävitä niin, että kykenen liikuttamaan varpaitani. Myös anestesialääkäri kävi katsomassa minua ja sovimme, että hän vaihtaa kipulääkkeistä Panacodin Tramaliin. Minulla on aiemmin ollut ison leikkauksen jälkeen kipulääkkeenä Tramal ja se sopi silloin oikein hyvin.

Hieman ennen klo 17 minut siirrettiin heräämöstä vuodeosastolle. Huoneessa oli kolme muuta naispotilasta, joista kahdella leikattu lonkka ja yhdellä polvi. Kaksi oli leikattu edellisenä päivänä ja yhden olinkin nähnyt jo aamupäivällä poliklinikalla leikkaussaliin pääsyä odottelemassa. Juttu naisten kanssa luisti oikein hyvin ja kipujen kanssa kärvistellessä vertaistuki oli lähellä. Yllätyksekseni leikattu polvi ei ollut juurikaan kipeä vaan koko reisi polven yläpuolelta. Aivan mieletön lihassärky.

Ensimmäinen yö meni miten kuten. Huoneessa oli kuuma kuin pätsissä, vaikka pieni pöytätuuletin pyörikin koko yön. Asiaa ei helpottanut tippaakaan se, että olin epäonnekseni saanut sängyn, jossa oli liikuntakyvyttömille tarkoitettu patja. Tuntui kuin olisin nukkunut pallomeressä. Patja oli hiostava eikä asennon vaihtaminen ollut mahdollista. Kellahdin joka yrityksellä aina takaisin selälleni. Aamu kuitenkin koitti ja aamiaisen jälkeen tuli fysioterapeutti tapaamaan ja auttamaan minut sängystä ylös ja kävelemään.

Ensimmäinen kävely tehtiin rollaattorilla. Sellaisella, johon voi kyynärvarsiensa avulla nojata. Sauvojen kanssa en varmasti olisi kävelemään päässytäkään, mutta jo illalla kuljin sauvojenkin kanssa vessaan ja takaisin sänkyyn. Kipulääkettä sai hyvin aina pyytäessä, piti vain muistaa pyytää. Toki sitä meni myös säännöllisenä lääkityksenä,  mutta ylimääräistä kyllä sai aina, kun koki tarvitsevansa. Leikannut lääkärikin kävi aamulla katsomassa ja koska kaikki oli mennyt kuten pitikin, sain luvan lähteä jo toisena päivänä leikkauksesta kotiin, mikäli haava olisi silloin siisti.

Aamupäivällä pyysin myös parempaa patjaa ja sainkin toisen sängyn tilalle. Hyvä niin, koska uudessa sängyssä pääsin itse istumaan ja siten myös itse siitä jalkeille. Hyvästi pallomeri! Tyttäreni ja miniäni kävivät katsomassa minua ja sovittiin, että he käyvät hakemassa apteekista valmiiksi lääkärin määräämät kipulääkkeet sekä "napapiikit" eli veritulpan estoon tarkoitetut Klexane -pistokset. Näin ei tarvitsisi seuraavana päivänä pysähtyä kotimatkalla apteekkiin.

Lauantaiaamuna pääsin viimeinkin suihkuun ja se oli aivan ihanaa kahden hikisen vuorokauden jälkeen. Haavan päältä poistettiin taitokset ennen suihkuun menoa ja haava näytti aivan siistiltä.

Fysioterapeutin kanssa kävin vielä harjoittelemassa portaissa kulkemista ja lounaan jälkeen tyttäreni tulikin jo hakemaan. Sain matkaani vielä nipun papereita (sairaslomaa 12.9. asti) sekä niittien poistovälineet. Eipä tarvitse lähteä terveyskeskukseen niitä poistattamaan, kun osaa poistaa itsekin.

Tarkoitukseni oli pitää blogissani päiväkirjaa leikkauksesta ja siitä kuntoutumisesta, mutta helteet yllättivät minutkin. Nyt olen ollut jo kolme viikkoa kotona, mutta vasta nyt sen verran viileää, että jaksoin istahtaa tietokoneen ääreen. Kirjoitan lisää kokemuksiani polven tekonivelleikkauksesta lähipäivinä. Ja siis sori tosiaan helteet.