keskiviikko 1. toukokuuta 2024

Vappu 2024

 Kevät on taas tullut. Ei olisi uskonut viikko sitten, kun tuli takatalvi. Lumet olivat lähes kokonaan sulaneet ja olin silloin jo aikeissa ryhtyä laittamaan pihojani kesäkuntoon, kun aamulla herättyäni ikkunasta näkyi talvinen maisema. 

Onneksi lumet kuitenkin sulivat varsin nopeasti ja eilen sekä tänään on ollut aivan  kesäinen sää. Aurinko paistanut ja lämpötila ulkonakin lähes 20 °C. Tämä viikko on päivystysviikkoni, mutta sain sovittua töissä niin, että pidän maanantain ja tiistain normaaliin tapaan vapaata ja päivystän sitten vasta torstaina ja perjantaina. Vastineeksi päivystän sitten kesäkuussa yhden ylimääräisen viikon. Jotenkin on ajatukset olleet ihan muualla. Ensin ajattelin, että en vietä vappua mitenkään, mutta siivotessani löysin laatikosta ilmapalloja ja serpentiiniä, joten päätin sittenkin laittaa keittiön lampusta kaksi ilmapalloa ja vähän serpentiiniä roikkumaan. 
Olen käynyt päivittäin äitiä katsomassa. Monesti äiti ei ole edes hereillä, kun olen siellä käynyt. On täysin vuodepotilaana. Eilen kaikkien yllätykseksi saavuttuani hänen sänkynsä viereen hän hymyili ja ojensi kätensä halatakseen. Kerroin äidille, että on vappuaatto ja millainen aurinkoinen sää ulkona on. Kysyin häneltä, haluaisiko hän vähän simaa ja yllätyksekseni hän vastasi haluavansa. Nostin äidin sängyssään istumaan ja istuin itse hänen selkänsä taakse, jotta voi nojata minuun samalla kuin juo simaa. Olin myös kastanut pari pientä palaa donitsista simaan ja äiti sekä joi noin desilitran simaa että söi teelusikallisen pehmentynyttä donitsia. 

Illala kävin siskoni kanssa lasillisella viiniä ja sen jälkeen kävin vielä viemässä Stellan ulos. Koska Tikru on hyvin usein vallannut Stellan koiranpedin, ensimmäistä kertaa Stella hyppäsi eilen sohvalle. Onneksi siinä oli lakana alla, koska muuten olisi sohva ollut ihan koirankarvoissa. Stellalla nimittäin on juuri nyt karvanlähtöaika. 

Katsoin koiran kanssa hetken aikaa true crime -sarjoja televisiosta ja sen jälkeen päätin kuitenkin tehdä itselleni jotain ruokaa. Koko päivänä ei ollut lainkaan nälkä, mutta paistoin lihapullia ja niiden lisäksi laitoin nakkeja, porkkanaa, kurkkua, leipäjuustoa ja dippikastikkeita. Lisäksi kaupan valmista perunasalaattia ja punajuurisalaattia sekä perunalastuja. 
Kahtena yönä olen herännyt lintujen lauluun. On ihan normaalia, että tähän aikaan vuodesta linnut pitävät meteliä, mutta koskaan aikaisemmin niiden viserrys ei ole kuulunut niin kovaa, että heräisin ääneen. Ensimmäisenä yönä kiersin koko asunnon läpi tarkastaen, onko minulla jossain ikkuna auki. Ei ollut. Uudet ikkunat ovat periaatteessa ihan kivat, mutta äänieristys näissä on huomattavasti huonompi kuin mitä vanhoissa ikkunoissa oli. Eilen juttelin naapurin kanssa pihalla ja hän oli todennut saman. Hänen asuntonsa on kadun varressa olevassa rakennuksessa ja kuulemma liikenteen ääni kuuluu aivan eri tavalla kuin ennen ikkunaremonttia. Tarkoittaa siis sitä, että kun ihmiset kevään ja kesän tullen alkavat viettää enemmän aikaa ulkona, pitää nukkumaan mennessä laittaa korvatulpat. 

Täksi päiväksi olin varannut itselleni palan pihvilihaa. Tein alkuruuaksi avocado-katkarapu -salaatin. Pääruuaksi naudan ulkofilepihvi ja punaviinikastiketta, aurajuustoperunoita, höyrytettyä kukkakaalia ja parsakaalia ja niiden päälle valkosipulivoita. 


Tikrun lempipuuhaa on varastaa ruokaa lautaseltani. Erityisesti, jos tarjolla on katkarapuja. Yleensä en syö ruokapöydän ääressä, joten kissa on tottunut siihen, että lautaseni on sen ulottuvilla. Olohuoneen uusi ruokapöytä on kuitenkin kissalle no go -aluetta ja Tikru-parka joutui olemaan lounasseuranani ja odottamaan kiltisti tuolilla istuen, että annan sillekin jotain. 

Huomenna on siis taas työpäivä. Poikkeuksellisesti en menekään huomenna katsomaan äitiä, koska sinne on menossa muita lähisukulaisia. Lauantaina olisi taloyhtiön pihatalkoot ja toivon mukaan olisi kaunis ilma. Oli tarkoitus jo tänään siivoilla pihoja, kun taloyhtiön päätyyn on tullut puutarhajätteelle jätelava, mutta olisi pitänyt tehdä pihatöitä ennenkuin söin. Jälkiruuaksi söin vielä tippaleivän ja join simaa, joten kiinnostus haravanvarteen tarttumiseen on pyöreä nolla. 

lauantai 27. huhtikuuta 2024

Rakastan elämää - Uusi päivä koittaa vielä!

 On taas aikaa siitä, kun olen edellisen kerran päivittänyt blogiani. Monta kertaa on ollut mielessä, mutta sitten en ole vain jaksanut. Olen ollut sairas, väsynyt, uupunut ja niin tuhansin tavoin huolestunut. Sanat, jotka olisin halunnut kirjoittaa, eivät yrityksistä huolimatta ole tulleet pääni sisältä ulos. 

Viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen hyvin. Niin hyvin, että nukuin pommiin, vaikka oli työpäivä. Äitini, joka kesäkuussa täyttäisi 97 vuotta, tuli eilen sairaalasta kotiin. Viimeisen kerran. Koko tämän vuoden 2024 äitini on ollut laitoskierteessä. Päivystyksessä, hoivakodissa, taas päivystyksessä, kotona, taas päivystyksessä, sairaalassa, toisessa sairaalassa, kotona, taas päivystyksessä ja taas osastolla sairaalassa. 

On ollut äärettömän raskasta seurata kaikkea tätä. Tyttärenä, jolle äiti jo vuosikymmeniä sitten sanoi, että tällainen loppu olisi hänen pahin painajaisensa. Ei ole ollut helppoa katsoa vierestä, miten äiti kärsii. Ja miten hän pelkää vieraissa paikoissa alati vaihtuvien vieraiden ihmisten kanssa. Kun itselläni ei ole ollut päätäntävaltaa toteuttaa äidin toiveita. Ja sitten juosta vanhempieni luona päivin ja öin tekemässä asioita, jotka oikeasti kuuluisivat ammattilaisille. Jättäen omat sairauteni hoitamatta ja olemalla 24/7 valmiina juoksemaan paikalle, jos tarvitaan. 

Kävin eilen illalla katsomassa äitiäni. Pieni kuihtunut vanhus omassa sängyssään peiton alla. Katse harhaillen. Ei tuntenut minua enää. Hetken aikaa juteltuamme äiti taivasteli vaan, että voinko olla hänen tyttärensä. Enhän minä tietenkään harmaahiuksisena 62-vuotiaana kenenkään lapselta näytä. Äiti oli kuitenkin kivuton, rauhallinen ja mitä ilmeisimmin tyytyväinen päästyään viimein kotiin. Isän kertoman  mukaan muistisairaan äitini kasvoille oli levinnyt aurinkoinen hymy, kun isä oli avannut ulko-oven äidin palatessa Kela-taksin avustamana takaisin kotiin. 

Äidilläni on nyt vihdoin hyvinvointialueen järjestämät kotisairaalan palvelut. Äitiä ei enää kiikuteta ambulanssilla päivystykseen. Kotisairaalasta saa tarvittaessa lääkärinkin paikalle, vaikka olisi yö. Äiti saa nyt olla loppuun asti kotona - kuten hän oli aina toivonutkin - ja minäkin voin vihdoin varata itselleni ajan reumalääkityksen uudelleen aloittamista varten. 

Äiti on tullut kotiin kuolemaan ja minun varmaankin pitäisi olla nyt hyvin surullinen. Mutta tein oman surutyöni jo vuosi sitten. Entisenä sairaanhoitajana toivon vain, että äitini loppu on rauhallinen, kivuton ja mahdollisimman onnellinen. Kotona omassa sängyssään, kuten hän aina oli toivonut. Nyt näyttää siltä, että äidin toive toteutuu. 

Oma mielialani on nyt helpottunut ja luottavainen. Huomenna menen taas näyttämään äidille hauskoja kissavideoita ja juttelemaan mukavia. Kerron taas Facebookin Paskat luontokuvat -ryhmän kuvista ja kommenteista, joita kuviin tulee. Saan äidin nauramaan ääneen niille ihan kuten eilenkin. Vaikka äiti suurimmaksi osaksi onkin jo jossain muussa maailmassa, hetkittäin hän on kuitenkin läsnä. Pitää ottaa näinä viimeisinä aikoina kaikki irti niistä hetkistä, kun vielä ollaan yhdessä. Äiti ei enää syö, juo eikä kykene ottamaan lääkkeitäänkään, joten aikaa ei ole enää kovin montaa päivää. Jos ei ihmeitä tapahdu. 

Äidin yksi lempilauluista on Petrus Schroderuksen esittämä Rakastan elämää ja sitä kuuntelin tänäänkin kännykästä käydessäni koiran kanssa iltalenkillä. Lähetän voimia, lämpöä ja toivoa paremmasta  kaikille niille, joilla on huolta omista ikääntyvistä vanhemmistaan. 


torstai 15. helmikuuta 2024

Elämäni kamalin vuosi

 Viime vuosi oli elämäni kamalin vuosi. Niin itselleni kuin monelle läheisellenikin. Eikä tämäkään vuosi alkanut yhtään sen paremmin. Monta kertaa on ollut mielessä kirjoittaa blogia, mutta aina on tullut jotain muuta tekemistä tai sitten en vain väsymykseltäni ole jaksanut. 

Olen tiennyt jo pitkään, että terveydentilani ei ole kunnossa. Samat oireet kuin loppuvuodesta 2012, joka sitten päättyikin munuaisvaltimon repeämän aiheuttamaan massiiviseen sisäiseen verenvuotoon. Eilen päätin, että tapahtukoon mitä tahansa, nyt käyn lääkärissä. Ja - yllätys, yllätys - verenpaineet 218/127. Eli aivan samoissa lukemissa, kuin joulukuussa 2012. Valtava määrä verikokeita ja huomenna on aika sisätautilääkärille. Ohjeistuksena siihen asti, että jos verenpaineeni nousee 220/120 tai alkaa särkeä päätä tai huimata, on lähdettävä välittömästi päivystykseen. Eilen illalla, kun olin koko päivän vain lepäillyt, paineet olivat edelleen vielä varsin koholla. 

Loppuvikko nyt sairaslomalla ja mahdollisesti jatkuukin vielä, mutta nyt vain olen ja lorvailen. Mitään ei saa nostaa eikä tehdä mitään fyysisesti rasittavaa. Ja mikähän siinä onkin, että niin kaikkea siivoamista inhoava kuin aina olen ollutkin, juuri nyt olisi inspiraatio siivota? Kun ei kuitenkaan saa tehdä mitään. 

Iltapäivällä soitti eilinen lääkäri verikokeiden tuloksista. Pääsääntöisesti kaikki arvot ovat normaalit. Paitsi leukosyytit ja trombosyytit, mutta ne eivät ole olleet minulla aikuisiällä koskaan normaalit vaan aina koholla. Edelleen minulla on myös D-vitamiinin puutos, vaikka otan - olen ottanut jo muutaman vuoden ajan - aamuisin 55 µg D-vitamiinia purkista. Annos pitää siis kaksinkertaistaa ja uusi kontrolli kuukauden päästä. 

Väsyttää, mutta Stella pitää käyttää vielä illalla ulkona. Onneksi jo huomenna aamulla on aika sisätautien erikoislääkärille.