Sisäiset sabotoijat

Olin eilen tyttäreni kanssa Ilon ja valon markkinoilla Helsinkin Wanhassa satamassa. En ollut kuullut tällaisesta tapahtumasta aiemmin, mutta ystävämme Google seuraa kiinnostuksemme kohteita Internetissä ja niinpä sain mainoksen tapahtumasta Facebook -seinälleni. Katsoin sunnuntain ohjelmaa ja se sisälsi niin paljon mielenkiintoisia luentoja, että ehdotin markkinoille lähtöä tyttärelleni. Yleensä käyn hänen kanssaan Hengen ja tiedon messuilla sekä Minä olen -tapahtumassa, mutta nyt on muutaman kerran jäänyt nämäkin tapahtumat väliin.
Ensimmäisen luennon piti Laura Janger-Laitio ja aiheena oli Löydä taika omasta elämästäsi!. Hän kertoi mm sisäisistä sabotoijista eli niistä alitajunnassamme olevista "tyypeistä", jotka estävät meitä tekemästä asioita, joita haluaisimme tehdä. Laura mainitsi omista sabotoijistaan "Vertailijan" ja "Perfektionistin". 

Luennon jälkeen minusta tuntui samalta kuin Robinista Batmanin läimäyttäessä Robinia poskelle! Tunnistin heti ainakin yhden omista sabotoijistani eli "Vaatijan".  Minun "Vaatijani" vaatii minua tekemään asian A ennenkuin voin tehdä haluamani asiat B ja C. Kun A on edelleen tekemättä, siirtyvät  myös B ja C jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Ja minua harmittaa, kun en voi tehdä haluamiani asioita B ja C.

Laura kertoi myös, miten tärkeää on ottaa aikaa itselleen. Huomasin, miten olen viime aikoina lipunut jälleen samaan itse tekemääni kiireeseen, stressiin ja väsymykseen, josta pari vuotta sitten työllä ja vaivalla pyristelin eroon. Vielä vuosi sitten tapanani oli ottaa itselleni aikaa aamuisin. Aamuvirkkuna käytin koiran ulkona ja sen jälkeen valmistin aamiaisen, jonka kannoin joko sänkyyn tai olohuoneen sohvalle. Nautin aamiaiseni hitaasti ja rauhallisesti samalla katsoen aamuteeveetä tai edellisenä iltana tallenteelle laittamani tv-ohjelman ja tuon 30-60 minuutin oman ajan jälkeen aloitin työt. Mutta mitä on tapahtunut? Olen edelleen melkein aamuvirkku, vien koiran ulos ja valmistan aamiaisen, mutta kannankin sen tietokoneen ääreen ja syön aamiaista samalla kun vastailen työsähköposteihin. Lähes joka päivä huomaan, että puolet kahvistani jäähtyy mukiin ennenkuin ehdin juoda sen loppuun. "Vaatijani" haluaa, että käytän aiemman nautinnollisen aamuni työntekoon. Mutta sekään ei riitä. Kun aiemmin pidin huolen , että työpäiväni pituus oli 7,5 tuntia, enintään 8 tuntia, on se nyt lipsunut. Ensin 9:ään, sitten 10:een ja joskus jopa 11:een tuntiin. En lopetakaan töitä enää ajoissa, koska "Vaatijani" haluaa, että teen vielä tämän homman loppuun. Ja tämän. Ja tämän.

Toinen tunnistamani sabotoija on "Toppuuttelija". Tämä on aika uusi sabotoija elämässäni. Olen aina ollut innokas aloittamaan uusia projekteja, mutta projektien loppuun saattaminen onkin ollut työn ja tuskan takana. Sen vuoksi minulla onkin aina ollut liuta keskeneräisiä projekteja . Elämääni on kuitenkin tullut "Toppuuttelija", joka tyrmää lähes jokaisen idean, jonka saan päähäni. "Ei kannata edes aloittaa", se sanoo. "Muistathan, miten edellisen projektisi kävi?". "Ei sinulla ole aikaa".

Kolmas sabotoijani on vanha tuttu "Valvottaja". Kuka tämänkin meni herättämään Ruususen unestaan? "Valvottaja" muistuttaa minua, että kaikki parhaimmat televisio-ohjelmat tulevat iltaisin ja kaikki mielenkiintoisimmat nettikeskustelut käydään iltaisin ja öisin. "Valvottaja" muistuttaa myös, että oikeastaan voisi vielä syödäkin jotain. "Valvottajalla" on tapana huomauttaa, mitä kaikkea olen päivän aikana unohtanut tehdä. Varsin usein "Valvottaja" ja "Toppuuttelija" alkavat kinastella keskenään, kun minun pitäisi mennä jo nukkumaan.  Jos kuitenkin haluan herätä levänneenä ja virkeänä klo 5:30-6:00 ja tarvitsen sitä varten unta 9 tuntia, en todellakaan voi olla hereillä enää klo 23.

Olen tunnistanut itsessäni vanhan tutun väsymyksen. Sen uupumuksen, jonka vuoksi ei työpäivän jälkeen joko fyysisesti tai henkisesti jaksaisi tehdä enää mitään. Väsymyksen, jonka vuoksi odottaa viikonloppuja kuin kuuta nousevaa. Ja pettymyksen, kun viikonloppunakaan ei ehtinyt, jaksanut tai viitsinyt tehdä kaikkia niitä asioita, joita oli suunnitellut tekevänsä. Maanantai-Mörkö on palannut. Ajattelin voimattomuuden olevan kevätväsymystä, mutta syynä taitaakin olla se, että en enää ole kuunnellut kehoani ja mieltäni. Nyt on syytä alkaa tehdä asialle jotain!

"Kerää koko sarja..."

Olen kerännyt Anita Wangelin suunnittelemia peltipurkkeja, leipälaatikoita ja tarjottimia jo parin vuoden ajan. Lauantaina hain postista viimeisen viidestä korkeasta peltipurkista, turkoosin kaunottaren. Nyt minulla on ne kaikki: violetti, vihreä, turkoosi, keltainen ja oranssi. Keltainen purkkini on pahasti haalistunut, mutta tämä on ainoa kappale keltaisia, jonka olen koskaan nähnyt myynnissä. Keltainen purkki on Ruotsista, turkoosi saapui Hollannista ja muut kolme ovat Suomesta.

Samalla kuviolla olevia tarjottimia on valmistettu oranssina, violettina, vihreänä ja turkoosina. Myös ne olen saanut kerättyä kaikki.Vanhoissa tarjottimissa, jotka ovat olleet käytössä, on usein naarmuja ja niin on näissäkin. Toisissa enemmän ja toisissa vähemmän.

Leipälaatikoita löytyy myös neljää eri väriä: pinkki, turkoosi, vihreä ja violetti.

 Lasinalusiakin olen saanut hankittua koko sarjan.

Suorakaiteen muotoisista rasioista puuttuu vielä ainakin oranssi, pyöreistä violetti. Pienet maustepurkit ovat olleet silloin tällöin huutokaupattavana, mutta toistaiseksi en ole raaskinut niitä ostaa. Purkkisarjan hinta kun on kivunnut joka kerta yli 100 euron. Wangelin roskakoreja olen nähnyt vain kuvissa, samoin pannunalustoja. Haaveissani kuitenkin on, että jonain päivänä saisin myös ne.