Valo tulee takaisin

Kun tarjoiluvadit tyhjenevät tapaninpäivän aamuna, tietää tehneensä sopivan määrän ruokaa. Niin herkullisia kuin jouluruuat ovatkin, kolmantena päivänä alan kaivata jo jotain muuta. Aamiaiseksi ne vielä tänään kuitenkin maistuivat.

Työhuoneremonttini jäi kuin jäikin kesken.  Iskias -tyyppinen selkäsärky ei ainakaan parantanut tilannetta ja tikkailla kiipeileminen sekä nosteleminen ja kantaminen aiheutti sietämättömiä sähköiskuja selästä reiteen. Aattoaamuna oli vain kiireesti kannettava tavaroita pois näkyviltä ja suljettava työhuoneen ovi. Ja jatkettava joskus toiste.

Niin kauan kuin jaksan muistaa, meillä lapset ovat koristelleet joulukuusen. Omassa lapsuudessani isä laittoi joulukuuseen tähden sekä ripusti ne koristeet, mihin me tyttäret emme ylettäneet. Samoin on ollut omien lasteni kanssa ja tänäkin vuonna kuopus koristeli kuusen Stellan, Lunan ja Tikrun innokkaalla avustuksella.

Perinne on meille niin tärkeä, että kuopus koristeli viime joulunakin itselleen kuusen, vaikka olikin yksin kotona minun maatessani joulun sairaalassa.

Aiempina vuosina olemme syöneet joulupäivällisen ja sen ajankohta on vaihdellut klo 15:n ja klo17:n välillä. Tänä vuonna viiden talouden aikatauluja oli vaikeampi sovittaa yhteen ja siksi söimme poikkeuksellisesti jouluillallisen eli aloitimme vasta klo 19. Siskoni ei erityisemmin pidä kalasta, joten meillä on melko selvä työnjako: siskoni on lihamestari ja minä olen kalamestari. Toki valmistin myös kinkun ja poropalatkin, mutta kalojen valmistaminen on aina minun tehtäväni. Olen tarkka kalojen tuoreudesta ja myöhäinen aterioimisajankohta aiheutti sen, etten voinut aloittaa valmisteluja aatonaattoiltana vaan kaikki ruuanlaitto oli hoidettava aattona.

Heräsin aattoaamuna jo klo 04:30 ja lähdin koiran kanssa ulos. Sen jälkeen söin pikaisen aamiaisen ja ryhdyin töihin. Rakastan ruuanlaittoa, joten päivä kului rattoisasti keittiössä. Tyttäreni puolisoineen saapui jo iltapäivällä joulusaunaan. Mukana oli myös heidän koiransa Mango ja koirien jälleennäkeminen oli riemukas.

Kaikki kokkailut eivät kuitenkaan menneet ihan niinkuin Strömsössä. Päätin nimittäin kokeilla lehtitaikinasta tehtyjä pieniä pyörylöitä, joihin päälle painoin pienen kuopan ja sinne Tannisen chilisen Punajuurihilloketta sekä vuohenjuustoa. Maku oli herkullinen, mutta ulkonäkö oli suorastaan räjähtänyt! Joulupöytään nämä herkkupalat eivät päätyneet.

Kun ilta saapui, saapuivat myös vanhempani, siskoni tyttärineen sekä siskoni poika puolisoineen. Ehdin napsia alkupaloista valokuvia ja kun pöytä oli saatu viimein katettua, aloimme syömään. Siinä vaiheessa unohtuikin jo blogi sekä valokuvien ottaminen ja keskityin oleelliseen eli nauttimaan rakkaiden ihmisten  seurasta ja hyvästä ruuasta.

Keskiyö lähestyi, kun viimein olimme saaneet syötyä, lahjat jaettua ja avattua. Täysi vatsa ja väsymys alkoivat painaa itse kutakin. Onneksi asumme siskoni ja vanhempieni kanssa naapureina, joten kävin vielä auttamassa vanhempieni lahjakassit naapuriin ja palasin sen jälkeen kotiin. Mangon lähdettyä Stella oli aivan uupunut ja koska kuopus oli käyttänyt Stellan jo iltalenkillä, saatoin vain painaa pääni tyynyyn ja nukahtaa.

Joulupäivänä edessä olikin tiskaus. "Mummoastioideni" huono puoli on, että ne eivät kestä konepesua. Jokainen lautanen, kulho ja tarjoiluvati on tiskattava käsin ja kuivattava pyyheliinalla. Kymmenen hengen illallisastioissa oli ihan mukavasti tekemistä.
Iltapäivään asti viihdyin lahjaksi saamassani uudessa yöpaidassa. Koiran ulkoilutuksen ajaksi vain villasukat jalkaan ja toppapuku yöpaidan päälle. Iltapäivällä oli kuitenkin lähdettävä viemään jouluruokia ja tänne edellisenä iltana jätettyjä tavaroita tyttärelleni. Samalla reissulla kävin apteekissa, sillä särkylääkevarastoni oli hupenemassa, mutta selkäsärky ei ollut hellittänyt hiukkaakaan. Hieman ärsyttävää, että aina pitää ollajotain kremppaa.

Joulupäivä kulki verkkaisesti ja samoin kului tapaninpäivä. Mukavaa nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta. Tänään kävin jopa saunassa silläkin uhalla, että huomenna on nivelet tuplaten kipeinä.

Ruuaksi tein tänään tuunattua paimenen paistosta. Koska sekoitin jauhelihan joukkoon porkkanalaatikon loput ja perunamuusin sekaan perunalaatikon loput, päätin nimetä ruuan itämaan tietäjien paistokseksi.

Paluu arkeen on edessä, mutta se ei harmita. Päivä pitenee koko ajan. Vaikka ulkona onkin nyt lumetonta, märkää ja pimeää, kevät on jo mielessä. Valo tulee takaisin.

Satumainen joulu

Istun keittiön pöydän ääressä ja kuuntelen kauniita joululauluja. Kissa kehrää sylissäni, koira nukkuu jalkojeni vieressä. Mausteinen tuoksu valtaa koko kodin, kynttilän liekki väpättäessään luo rauhallista tunnelmaa. Mausteiden takaa voi aistia puhtaan kodin tuoksun, vastapestyistä matoista mäntysuovan, lavuaareista sitruunan. Joululahjat on hankittu, pakattu ja kuusen alla. Kaikki on valmiina ja joulun odotus voi alkaa.

Ja sitten minä herään. Mikähän kumma siinä on, että kun alan jotain tekemään - niinkuin nyt joulusiivousta - niin homma joko räjähtää käsiin tai paisuu kuin pullataikina? Tai molempia?  Sehän nyt on fakiirin selvä juttu, että joulusiivoukseen kuuluu työhuoneen seinien maalaus. Ja koska - yllättäen - kohelsin maalia myös kattoon, niin työhuoneen katon maalaus. Ja tietenkin pitää työpöytään saada uusi maalipinta, jotta se sopii uuteen työhuoneeseen. Ja.. ja.. ja...

Kalustetun huoneen maalaamisessa ei ole järjen häivääkään. Ei varsinkaan paria päivää ennen joulua, kun lähisuku on tulossa joulua viettämään. Eikä silloin, kun huone on tavallista korkeampi ja maalari on 159 senttinen tappi. Nivelvaivainen tappi.

En ratkea riemusta huomatessani hoilottavani "enää neljä yötä jouluun, enää neljä yötä jouluun.." Alitajunta, omatunto vai mikä riiviö siellä nyt sitten vielä muistuttaa asiasta koko ajan?

Joululahjoja sentään olen ehtinyt hankkia ja jopa paketoida. Nyt ne tosin odottavat olohuoneen ruokapöydällä, että saan työhuoneeni maalattua ja kalustettua. Mihinkään lattialle en voi paketteja jättää, vaan ne on saatava suljetun oven taakse. Muutoin Stella saattaa järjestää meille pienen jouluyllätyksen.

Optimistina aloitin myös piparkakkutalon tekemisen, mutta - kuinkas kävikään? - sekin on pahasti kesken. Ehkä illalla telkkaria katsoessa? Hieman alkaa jo huolestuttaa, saanko kaiken ajoissa valmiiksi. Vaan ei pidä lannistua vaan hetken huilaamisen jälkeen jatkaa hommia. Nyt päivällinen uuniin ja takaisin työhuoneeseen.

Elämänpäivä

Tänään tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun henkiinjäämiseni alkoi näyttää todennäköiseltä. Vaikka monia riskejä oli vielä olemassa: CRP päälle 460, turvotusta ja nestettä keuhkoissa, olin kuitenkin jo voittanut pahimman. Juhlistaakseni tätä uuden elämäni vuosipäivää leivoin eilen kuppikakkuja - ensimmäistä kertaa - ja aamulla pursotin niiden päälle kreemin ja lisäsin koristeet.  Minulla on jauhopeukalo keskellä kämmentä ja surkean ruipeloita tuli kuppikakuistanikin, mutta juhlan tunnelmaa niiden ulkonäkö ei pilannut.

Viime tiistaina kävin Meilahden sairaalassa CT-angiossa ja tänään oli tapaaminen verisuonikirurgin kanssa. Kävellessäni kohti tuttua rakennusta tunsin kouraisun vatsanpohjassa. Ikävä tunne meni kuitenkin nopeasti ohi.

Viikko sitten odottaessani CT-angioon samassa odotustilassa istui mukava rouvashenkilö, jonka kanssa aloimme jutella. Hänellä oli todettu valtimopullistuma vatsassa ja sitä oli muutaman kerran jo leikattu. Hän oli seurantatutkimuksessa, joita hänelle tehdään puolivuosittain. Tämä rouva oli kovin kiinnostunut - ymmärrettävistä syistä - minun tapauksestani ja kerroin hänelle sen, mitä tapahtumasta muistin ja mitä olin muilta tahoilta kuullut.

Tänään samainen rouva istui Kirurgian poliklinikan odotustilassa ja tällä kertaa vaihdoimme yhteystietomme. On mukavaa saada vertaistukea ja olla vertaistukena ihmiselle, jonka tilanne on näinkin samanlainen kuin omani.

Lääkäri oli sama tuttu nuorimies kuin edelliselläkin kerralla ja niin monesti osastolla. Kaikki on niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden voi olla ja vasemmassa munuaisessa on vielä toimintaa, vaikka se onkin oikeaan verrattuna kutistunut. Yhdelläkin munuaisella kuitenkin pärjää. Tapaukseni ei kuitenkaan ole vielä loppuunkäsitelty vaan alkuvuodesta tulee aika Sisätautien poliklinikalle näiden verenpaineiden vuoksi.

Vastaanoton jälkeen kävin vielä röntgenissä noutamassa dvd-levyn, jossa on kaikki vuoden aikana minulle tehdyt röntgentutkimukset. On ollut mielenkiintoista katsella näitä kuvia, joista suurin osa on otettu käytännössä tietämättäni.

Kotiin päästyäni kävin vielä Stellan kanssa koirapuistossa ja jatkoin hieman maalausurakkaani. Olen lomalla, joten huomenna alkaa viimein työhuoneen seinien maalaus.

Kun antaa pimeydelle periksi

On olemassa ihmisiä, joihin vuodenaikojen ja melatoniinin määrän vaihteluilla ei ole mitään vaikutusta. Minä en kuulu heihin. Kun maanantaina 2. syyskuuta 1968 avasin Munkkivuoren kansakoulun oven, en osannut edes aavistaa aloittaneeni vuosikymmeniä kestävän taistelun pimeyttä vastaan. Siihen päivään asti olin saanut noudattaa synnynnäistä ja luontaista vuorokausirytmiäni. Ensimmäiset kouluvuodet olivat vielä suhteellisen helppoja, sillä lapsen sallittiinkin mennä aikaisin illalla nukkumaan. Se oli jopa suotavaa.

Teini-iässä tilanne kuitenkin muuttui, sillä koulu, harrastukset ja sosiaalinen elämä veivät huomattavasti enemmän hereilläoloaikaa kuin kansakouluikäisenä. Vuorokaudessa oli edelleen samat 24 tuntia, mutta tehtäviä asioita oli paljon enemmän. Aikuistuminen ei muuttanut tilannetta yhtään paremmaksi, sillä omaan asuntoon muuton seurauksena tehtäväksi tuli kaikki kotityöt ja rahan tienaaminen. Koulun, harrastusten ja sosiaalisen elämän lisäksi. Ja kun hankki lapsia, tulivat lisäksi katkonaiset yöunet sekä monet huolet alkaen lasten terveydestä ja päättyen ihmissuhdeongelmiin. Edelleenkin vuorokaudessa oli 24 tuntia. Yöuneen käytettävä aika väheni, mutta koska joustoa ei voinut työelämän vuoksi tehdä aamuista, oli se tehtävä illoista. Mentävä myöhemmin nukkumaan ja nukuttava vähemmän.

Mahdoinko kuulla sanan tulosvastuullisuus ennen vai jälkeen 1990-luvun laman? Olin onnellisen tietämätön, miten suuresti se sana tuleekaan vaikuttamaan työelämään. Ajan myötä selvisi, miten työntekijöistä todellakin alettiin puristaa kaikki irti. Sairastuneiden tilalle ei palkattu sijaisia. Pian ei palkattu kesälomasijaisiakaan. Lopulta ei palkattu eläkkeelle lähteneidenkään tilalle ketään. Potilaiden määrä ei kuitenkaan vähentynyt, työt tehtiin vain nyt pienemmällä porukalla. Ja aina välillä kuului sana tulosvastuullisuus. Piti osoittaa, että on palkkansa arvoinen. Jos ei olisi, saisi mennä. Olihan oven takana jonossa ihmisiä, jotka ilomielin - tai mahdollisesti pakon edessä - raataisivat niska limassa pienellä palkalla.

Muistan erään talvisen aamun 1990-luvun puolivälistä. Yöllä oli satanut valtavasti lunta. Olin nukkunut huonosti, mutta töihin oli lähdettävä. Kuuden aikaan aamulla ei ollut vielä aurausauto käynyt ja poikani näytti kovin pieneltä puoliunessa, toppavaatteissa ja nivusiaan myöten lumihangessa. Taivas oli tähtikirkas, hengitys teki valkoisen kiekuran kasvojen eteen. Jostain kuului auton moottorin hurina ja nenään tuli pakokaasun katku. Nostin unisen lapsen syliini ja lähdin kahlaamaan lumessa kohti päiväkotia kuin jäätynyt zombi. Jossain vaiheessa matkaa huomasin, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Olin niin väsynyt, että olisin voinut käydä lumeen nukkumaan ja antaa elämäni päättyä siihen. Mutta oli vain purtava hammasta ja jatkettava matkaa. Koko päivä oli vielä edessä ja monta tuntia siihen, että saisi jälleen kallistaa päänsä tyynyyn.

Noista ajoista työelämä on muuttunut vain kireämmäksi. Pitää osata, oppia koko ajan uutta, olla jatkuvasti valmis muutoksiin. Lyhyemmässä ajassa pitää saada aikaan yhä enemmän. Pitää miettiä omaa tuottavuuttaan. Vaikka porukka vanhenee, projektien aikataulut ovat silti yhtä tiukkoja - ellei tiukempiakin - kuin ennenkin. Vapaa-ajalla - sillä vähällä, mitä on ollut - on pitänyt ehtiä tehdä vaikka mitä. Tekemättömien töiden lista on kilometrin pituinen. Jaksamiseen on kokeiltu kirkasvalolamput, e-epat, mivitotalit, kofeiinit, berocat... kaikki mahdollinen.

Vuosi sitten päätin, että annan pimeydelle periksi. Etten yritäkään olla pirteä ja jaksava. Että nukun auringonlaskusta auringonnousuun. Totuus oli kuitenkin toinen, sillä edessä oli ehkä koko työurani raskain syksy. Syksy, joka päättyi niin kuin päättyi.

Sairaalassa oli aikaa levätä. Maata, olla tekemättä mitään. Nukkua. Päivästä toiseen. Ja myös ajatella. Miettiä, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Onko elämä, jossa puolet vuodesta olet uuvuksissa, mielekästä elämää? Vai voisiko jotain tehdä toisin?

Tänä vuonna moni asia elämässäni on muuttunut. Olen antanut itselleni luvan palata synnynnäiseen ja luonnolliseen vuorokausirytmiini. Olin jo ehtinyt unohtaa, että olen luonnostani aamuvirkku enkä suinkaan yökyöpeli, kuten vuosikymmeniä kuvittelin. Valvoin öisin, koska minulla ei ollut aikaa nukkua.

Enää ei aamulenkille lähde jäätynyt zombi vaan hyväntuulinen koiranomistaja. Päivän lyhentyessä myös minun päiväni lyhenee ja yöni pitenee. Kesän 7-8 tunnin yöunet ovat vaihtuneet 9-10 tunnin yöuniin. En tarvitse herätyskelloa, sillä herään viiden ja kuuden välillä ilman kellojakin. Saatan maata vielä varttin, mutta sitten nousen ylös, puen päälleni ja lähden koiran kanssa ulos. Työpäivä on hyvä aloittaa aamiaisen jälkeen. Joskus jo vähän ennen seitsemää olen kirjoittamassa ensimmäisiä työsähköpostejani.

Kun työt aloittaa varhain, voi ne myös lopettaa valoisaan aikaan. Iltapäivällä koiran kanssa ulos eikä siinä vaiheessa ole vielä edes väsähtänyt kuten olisi, jos olisi jo pimeää.

Tove Janssonin Muumi -tarinoissa oli totuuden siemen: viisas Nuuskamuikkunen lähti talveksi etelään ja Muumilaaksoon jäävä väki meni talviunille. Pimeydestä selviää parhaiten, kun ei yritäkään taistella sitä vastaan vaan nukkuu mahdollisimman paljon ja hereillä antaa itselleen luvan toimia säästöliekillä.

Kahvihammasta kolottaa

Melkein kuukausi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Aika tuntuu kuluvan kuin siivillä ja tähän aikaan vuodesta päiväkin on lyhyempi, joten blogin kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa. Varsinkin, kun tämä viritelmä on vanhalla läppärilläni enkä silkkaa saamattomuuttani ole saanut otetuksi tiedostoja muistitikulle tai ulkoiselle kovalevylle. Koko läppärikin oli ehtinyt hautautua makuuhuoneessa puhtaiden pyykkien alle. Nyt kone on siis kaivettu esiin ja aika päivittää blogia.

Pari viikkoa sitten huomasin, että keittämäni kahvi ei maistu enää hyvälle. Ensin ajattelin, että aisteissani on jotain vikaa. Kun kuopus huomautti samasta asiasta, ryhdyin selvittämään ongelmaa.

Olen huoltanut kahvinkeitintäni ohjeiden mukaan, mutta päätin silti puhdistaa jälleen koko keittimen etikalla ja ruokasoodalla. Puhdistuksella ei ollut vaikutusta, kahvi maistui edelleen kitkerältä. Niinpä uusi, puhdas kahvinkeitin käyttöön varmana siitä, että saisin taas nauttia hyvästä kahvista. Pettymys: ei vieläkään hyvää kahvia.

Vian siis täytyi olla kahvissa. Olin ostanut Juhla Mokkaa ja kaatanut kahviporot säilytyspurkkiin, joten pakkausta ei ollut enää tallella. Heräsi epäilys, että olisin ostanut tummaa paahtoa. Varmuuden vuoksi ostamaan uusi paketti tavallista Juhla Mokkaa. Ja jälleen pettymys.

Siinä vaiheessa alkoi olla selvää, että yli 30 vuotta kestänyt yhteinen taipaleeni Juhla Mokan kanssa oli auttamattomasti ohi. Kävin ostamassa paketin Presidenttiä. Mutta mitä ihmettä: ei edelleenkään hyvää kahvia!!!!

Kuopus oli jo aikoja sitten hylännyt suodatinkahvin juomisen ja siirtynyt Nescafen Espresso -pikakahvin, maidon, ruokosokerin ja jääkuutioiden avustuksella jääkahviin. Minä edelleen toiveikkaana keittelin suodatinkahvia. Kyllähän sitä joi ennemmin kuin selkäänsä olisi ottanut, mutta hyvältä se ei maistunut. Ei, vaikka miten päin olisi suussaan pyöritellyt.

Kun kahvia ei enää juo litrakaupalla pysyäkseen hereillä, olisi suotavaa, että päivän pari kupillista olisivat makunautinto. Mitä järkeä juoda koko kahvia, jos se maistuu pahalle? Kahviaddiktiosta olen päässyt jo eroon eikä kahvittomuus enää aiheuta päänsärkyä. Verenpaineellekin kahvittomuus on vain hyvästä.

Mutta kun minä haluan kahvia!!!! Haluan hyvää kahvia!!! Niinpä tänään hain Sellon Anttilasta itselleni Pauligin Cupsolon. Olin aina aiemmin ajatellut, että ei mitään valmiskahveja. Mutta olin jo kokeillut kaikki muut vaihtoehdot (Moccamasterinkin toimistolla).

Olen nyt kokeillut vasta yhtä Pauligin kapselikahvia ja sekin  oli latte. Ei siis suoraan vastaa hyvää suodatinkahvia. Mutta hyvää tämä on!!  Seuraavalla kauppareissullani aion ostaa myös Pauligin Juhla Mokka kapseleita ja kokeilla, joko nyt olisi tuttu, hyvä maku kahvissa.

Jälkisanat: Tämä kapselikahvinkeitin on oikeastaan kätevä taloudessa, jossa  yleensä yksi henkilö kerrallaan haluaa kahvia. Ei mene kahvia hukkaan.

Arabia

Kirjamessut vaihtuivatkin tänään kirpputoriksi. Syy yksinkertaisesti se, että kirjamessut ovatkin vasta ensi viikonloppuna. Siskoni soitettua aamupäivällä ja ihmeteltyä, mille messuille oikein olin menossa, päätimme lähteä käymään Myyrmannissa. Ja poiketa matkan varrella Myyrmäkihallin kirpputorilla.

En oikeastaan ollut aikeissa ostaa kirpputorilta mitään. Lähinnä halusin vain katsella. Eräässä myyntipöydässä silmäni osuivat kuitenkin vanhoihin Arabian astioihin. Ja koska myyjän hintapyyntökin - vain 60 € - keittokulhosta sekä neljästä tarjoiluvadista oli mitä kohtuullisin, en malttanut olla ostamatta.

Olin saanut eilen entiseltä työkaveriltani vinkin herkulliselta vaikuttavasta annoksesta kampasimpukoita. En ole koskaan aiemmin valmistanut niitä, joten kerta se olisi ensimmäinenkin.

 

Ohje kampasimpukoihin löytyy täältä.

Pääruuaksi paistoin lohta ja sen kanssa tarjosin nuudeleita, teriyaki-kastiketta, säilöttyä inkivääriä sekä salaattia.

Kesällä keskiviikkona

On monta asiaa, jotka pitäisi tehdä. Tai jotka haluaisin tehdä. Asioita, joilla ei ole mikään kiire, mutta jotka roikkuvat tekemättömien töiden alati pitenevällä listalla. Työkaverini tällaisten asioiden ilmaantuessa sanoo, että tehdään ne sitten kesällä keskiviikkona. Tarkoittaa epämääräisenä ajankohtana joskus hamassa tulevaisuudessa. Tai jätetään tekemättä.

Tänään töiden jälkeen aloin etsiä internetistä maailman kauneimpia lautasia eli Arabian erästä nimetöntä sarjaa, josta olen onnistunut hankkimaan muutaman lautasen. Voidakseni laittaa etsintäilmoituksen Facebookiin minun täytyi ottaa muutamia valokuvia astioista. Samalla muistin, että olin jossain vaiheessa aloittanut kotisivujeni päivittämisen mummoastioiden keräilyn osalta, mutta työ oli jäänyt - kuten tavallista - kesken. Vuoden aikana olen alkanut keräilemään myös emalia, peltipurkkeja, kattiloita ja muovia. Näistäkin olisi tarkoitus tehdä omat osionsa sivuilleni.

Tosiasia on, että mikään ei valmistu, jos ei edes aloita. Joten tuumasta toimeen ja kamera käteen. Räps, räps, räps. Ja sitten hiljaisuus. Kameran akku loppui. Kertakaikkiaan minun tuuriani!!! Kuvaamisen sijasta siirryn siis suunnittelemaan uusien osioiden rakennetta.

Korvasärky

Viikon piinannut flunssavirus ei ota taintuakseen. Tänään söin päivällä viimeiset särkylääkkeet. Onneksi on tämä etätyömahdollisuus, koska muutoin olisin ollut enemmän kuin pulassa. Olen juonut litroittain erilaisia liemiä: chili-sipuli-valkosipuli, inkivääri-valkosipuli-hunaja, hunaja-sitruuna-kaneli-neilikka ja ties mitä kaikkea muuta. Sammakonkutu-lepakonsiipiliemi on vielä kokeilematta. Sen sijaan päivän mittaan söin läjäpäin xylitolilla makeutettuja kurkkupastilleja ja se ei ollut vatsan kannalta kovinkaan järkevä juttu... apteekkiin lähtemisestä oli turha haaveillakaan.

Korvasärky on viheliäinen, varsinkin kun yö alkaa lähestyä. Googlesta löysin kotikonstin korvasäryn hoitoon. Kaivoin esiin kaksi kuopuksen vanhaa froteesukkaa, silppusin 2 sipulia sekä 2 isoa valkosipulinkynttä ja laitoin silpun sukkiin. Sukat kiinnitin joustositeellä korvieni päälle. Ja niin hullulta kuin ehkä kuullostaakin, konsti todellakin auttaa korvasärkyyn.

Postiin olisi saapunut paketti ja Koivukylän Citymarketin Smartiin toinen, mutta niitäkään en päässyt tänään hakemaan. Ilokseni sain kuitenkin kotiovelle toimitettuna paketin Hollannista.

Olin huutanut jälleen rakastamiani peltipurkkeja sekä Seppo Mallatin oranssin soikean padan. Yllätyksekseni niiden mukana tuli myyjältä myös hollantilainen kakku, pikkuleipiä ja suklaata.

Nyt kirvelee sipuli silmissä niin paljon, että on parempi mennä nukkumaan.

Tautivuoteella

Syksyn saapumisen tietää siitä, että virukset viettävät villejä venetsialaisia nenänielussasi, keuhkoputkissasi ja välikorvassasi. Lihakset kipeytyvät, palelee ja väsyttää. Tämä päivä onkin mennyt sohvalla ruusutäkin alla maaten. Karvaisten kavereiden ympäröimänä.

Viikonloppuna oli tarkoitus siivota ja vaihtaa keittiöön uudet verhot sekä pöytäliina, mutta taitaa jäädä haaveeksi. Niinpä ilahdutan itseäni vain katselemalla aiemmin ottamiani kuvia peltipurkeista ja kankaista.

Vähän aikaa sitten pakkasin vanhan arkiastiastoni pahvilaatikkoon ja hankin retrohenkeen sopivia Sarviksen ja Ortexin astioita.