sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Kun antaa pimeydelle periksi

On olemassa ihmisiä, joihin vuodenaikojen ja melatoniinin määrän vaihteluilla ei ole mitään vaikutusta. Minä en kuulu heihin. Kun maanantaina 2. syyskuuta 1968 avasin Munkkivuoren kansakoulun oven, en osannut edes aavistaa aloittaneeni vuosikymmeniä kestävän taistelun pimeyttä vastaan. Siihen päivään asti olin saanut noudattaa synnynnäistä ja luontaista vuorokausirytmiäni. Ensimmäiset kouluvuodet olivat vielä suhteellisen helppoja, sillä lapsen sallittiinkin mennä aikaisin illalla nukkumaan. Se oli jopa suotavaa.

Teini-iässä tilanne kuitenkin muuttui, sillä koulu, harrastukset ja sosiaalinen elämä veivät huomattavasti enemmän hereilläoloaikaa kuin kansakouluikäisenä. Vuorokaudessa oli edelleen samat 24 tuntia, mutta tehtäviä asioita oli paljon enemmän. Aikuistuminen ei muuttanut tilannetta yhtään paremmaksi, sillä omaan asuntoon muuton seurauksena tehtäväksi tuli kaikki kotityöt ja rahan tienaaminen. Koulun, harrastusten ja sosiaalisen elämän lisäksi. Ja kun hankki lapsia, tulivat lisäksi katkonaiset yöunet sekä monet huolet alkaen lasten terveydestä ja päättyen ihmissuhdeongelmiin. Edelleenkin vuorokaudessa oli 24 tuntia. Yöuneen käytettävä aika väheni, mutta koska joustoa ei voinut työelämän vuoksi tehdä aamuista, oli se tehtävä illoista. Mentävä myöhemmin nukkumaan ja nukuttava vähemmän.

Mahdoinko kuulla sanan tulosvastuullisuus ennen vai jälkeen 1990-luvun laman? Olin onnellisen tietämätön, miten suuresti se sana tuleekaan vaikuttamaan työelämään. Ajan myötä selvisi, miten työntekijöistä todellakin alettiin puristaa kaikki irti. Sairastuneiden tilalle ei palkattu sijaisia. Pian ei palkattu kesälomasijaisiakaan. Lopulta ei palkattu eläkkeelle lähteneidenkään tilalle ketään. Potilaiden määrä ei kuitenkaan vähentynyt, työt tehtiin vain nyt pienemmällä porukalla. Ja aina välillä kuului sana tulosvastuullisuus. Piti osoittaa, että on palkkansa arvoinen. Jos ei olisi, saisi mennä. Olihan oven takana jonossa ihmisiä, jotka ilomielin - tai mahdollisesti pakon edessä - raataisivat niska limassa pienellä palkalla.

Muistan erään talvisen aamun 1990-luvun puolivälistä. Yöllä oli satanut valtavasti lunta. Olin nukkunut huonosti, mutta töihin oli lähdettävä. Kuuden aikaan aamulla ei ollut vielä aurausauto käynyt ja poikani näytti kovin pieneltä puoliunessa, toppavaatteissa ja nivusiaan myöten lumihangessa. Taivas oli tähtikirkas, hengitys teki valkoisen kiekuran kasvojen eteen. Jostain kuului auton moottorin hurina ja nenään tuli pakokaasun katku. Nostin unisen lapsen syliini ja lähdin kahlaamaan lumessa kohti päiväkotia kuin jäätynyt zombi. Jossain vaiheessa matkaa huomasin, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Olin niin väsynyt, että olisin voinut käydä lumeen nukkumaan ja antaa elämäni päättyä siihen. Mutta oli vain purtava hammasta ja jatkettava matkaa. Koko päivä oli vielä edessä ja monta tuntia siihen, että saisi jälleen kallistaa päänsä tyynyyn.

Noista ajoista työelämä on muuttunut vain kireämmäksi. Pitää osata, oppia koko ajan uutta, olla jatkuvasti valmis muutoksiin. Lyhyemmässä ajassa pitää saada aikaan yhä enemmän. Pitää miettiä omaa tuottavuuttaan. Vaikka porukka vanhenee, projektien aikataulut ovat silti yhtä tiukkoja - ellei tiukempiakin - kuin ennenkin. Vapaa-ajalla - sillä vähällä, mitä on ollut - on pitänyt ehtiä tehdä vaikka mitä. Tekemättömien töiden lista on kilometrin pituinen. Jaksamiseen on kokeiltu kirkasvalolamput, e-epat, mivitotalit, kofeiinit, berocat... kaikki mahdollinen.

Vuosi sitten päätin, että annan pimeydelle periksi. Etten yritäkään olla pirteä ja jaksava. Että nukun auringonlaskusta auringonnousuun. Totuus oli kuitenkin toinen, sillä edessä oli ehkä koko työurani raskain syksy. Syksy, joka päättyi niin kuin päättyi.

Sairaalassa oli aikaa levätä. Maata, olla tekemättä mitään. Nukkua. Päivästä toiseen. Ja myös ajatella. Miettiä, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Onko elämä, jossa puolet vuodesta olet uuvuksissa, mielekästä elämää? Vai voisiko jotain tehdä toisin?

Tänä vuonna moni asia elämässäni on muuttunut. Olen antanut itselleni luvan palata synnynnäiseen ja luonnolliseen vuorokausirytmiini. Olin jo ehtinyt unohtaa, että olen luonnostani aamuvirkku enkä suinkaan yökyöpeli, kuten vuosikymmeniä kuvittelin. Valvoin öisin, koska minulla ei ollut aikaa nukkua.
Enää ei aamulenkille lähde jäätynyt zombi vaan hyväntuulinen koiranomistaja. Päivän lyhentyessä myös minun päiväni lyhenee ja yöni pitenee. Kesän 7-8 tunnin yöunet ovat vaihtuneet 9-10 tunnin yöuniin. En tarvitse herätyskelloa, sillä herään viiden ja kuuden välillä ilman kellojakin. Saatan maata vielä varttin, mutta sitten nousen ylös, puen päälleni ja lähden koiran kanssa ulos. Työpäivä on hyvä aloittaa aamiaisen jälkeen. Joskus jo vähän ennen seitsemää olen kirjoittamassa ensimmäisiä työsähköpostejani.

Kun työt aloittaa varhain, voi ne myös lopettaa valoisaan aikaan. Iltapäivällä koiran kanssa ulos eikä siinä vaiheessa ole vielä edes väsähtänyt kuten olisi, jos olisi jo pimeää.

Tove Janssonin Muumi -tarinoissa oli totuuden siemen: viisas Nuuskamuikkunen lähti talveksi etelään ja Muumilaaksoon jäävä väki meni talviunille. Pimeydestä selviää parhaiten, kun ei yritäkään taistella sitä vastaan vaan nukkuu mahdollisimman paljon ja hereillä antaa itselleen luvan toimia säästöliekillä.

Kahvihammasta kolottaa

Melkein kuukausi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Aika tuntuu kuluvan kuin siivillä ja tähän aikaan vuodesta päiväkin on lyhyempi, joten blogin kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa. Varsinkin, kun tämä viritelmä on vanhalla läppärilläni enkä silkkaa saamattomuuttani ole saanut otetuksi tiedostoja muistitikulle tai ulkoiselle kovalevylle. Koko läppärikin oli ehtinyt hautautua makuuhuoneessa puhtaiden pyykkien alle. Nyt kone on siis kaivettu esiin ja aika päivittää blogia.

Pari viikkoa sitten huomasin, että keittämäni kahvi ei maistu enää hyvälle. Ensin ajattelin, että aisteissani on jotain vikaa. Kun kuopus huomautti samasta asiasta, ryhdyin selvittämään ongelmaa.

Olen huoltanut kahvinkeitintäni ohjeiden mukaan, mutta päätin silti puhdistaa jälleen koko keittimen etikalla ja ruokasoodalla. Puhdistuksella ei ollut vaikutusta, kahvi maistui edelleen kitkerältä. Niinpä uusi, puhdas kahvinkeitin käyttöön varmana siitä, että saisin taas nauttia hyvästä kahvista. Pettymys: ei vieläkään hyvää kahvia.

Vian siis täytyi olla kahvissa. Olin ostanut Juhla Mokkaa ja kaatanut kahviporot säilytyspurkkiin, joten pakkausta ei ollut enää tallella. Heräsi epäilys, että olisin ostanut tummaa paahtoa. Varmuuden vuoksi ostamaan uusi paketti tavallista Juhla Mokkaa. Ja jälleen pettymys.

Siinä vaiheessa alkoi olla selvää, että yli 30 vuotta kestänyt yhteinen taipaleeni Juhla Mokan kanssa oli auttamattomasti ohi. Kävin ostamassa paketin Presidenttiä. Mutta mitä ihmettä: ei edelleenkään hyvää kahvia!!!!

Kuopus oli jo aikoja sitten hylännyt suodatinkahvin juomisen ja siirtynyt Nescafen Espresso -pikakahvin, maidon, ruokosokerin ja jääkuutioiden avustuksella jääkahviin. Minä edelleen toiveikkaana keittelin suodatinkahvia. Kyllähän sitä joi ennemmin kuin selkäänsä olisi ottanut, mutta hyvältä se ei maistunut. Ei, vaikka miten päin olisi suussaan pyöritellyt.

Kun kahvia ei enää juo litrakaupalla pysyäkseen hereillä, olisi suotavaa, että päivän pari kupillista olisivat makunautinto. Mitä järkeä juoda koko kahvia, jos se maistuu pahalle? Kahviaddiktiosta olen päässyt jo eroon eikä kahvittomuus enää aiheuta päänsärkyä. Verenpaineellekin kahvittomuus on vain hyvästä.

Mutta kun minä haluan kahvia!!!! Haluan hyvää kahvia!!! Niinpä tänään hain Sellon Anttilasta itselleni Pauligin Cupsolon. Olin aina aiemmin ajatellut, että ei mitään valmiskahveja. Mutta olin jo kokeillut kaikki muut vaihtoehdot (Moccamasterinkin toimistolla).


Olen nyt kokeillut vasta yhtä Pauligin kapselikahvia ja sekin  oli latte. Ei siis suoraan vastaa hyvää suodatinkahvia. Mutta hyvää tämä on!!  Seuraavalla kauppareissullani aion ostaa myös Pauligin Juhla Mokka kapseleita ja kokeilla, joko nyt olisi tuttu, hyvä maku kahvissa.



Jälkisanat: Tämä kapselikahvinkeitin on oikeastaan kätevä taloudessa, jossa  yleensä yksi henkilö kerrallaan haluaa kahvia. Ei mene kahvia hukkaan.