Divo

Lauantaina tuli kuluneeksi puoli vuotta uuden elämäni alusta. Tai siis siitä päivästä, jolloin ensimmäistä kertaa olin koko päivän niin tajuissani, että muistan selkeästi sen päivän tapahtumia. Päivä, josta kuntoutumiseni alkoi.

Lääkärini sanoi, että tulee kestämään puolesta vuodesta vuoteen ennen kuin olen jälleen ennallani. Nyt on se puoli vuotta kulunut. Tähän puoleen vuoteen on mahtunut paljon. Olen joutunut käymään läpi niin aiempaa elämääni, tapahtunutta kuin tulevaakin. Paljon on ollut vaikeita hetkiä, mutta on ollut myös iloakin tuovia hetkiä. Ja sitten on ollut Divo.

Kerroin 7.6. lyhyesti Divosta, mutta nyt kerron lisää. Kyseessä on siis ystäväni tyttären 3-vuotias dobermanniuros, tarkemmin sanottuna KRIEGERHOF DUC DIVO( Diragos Il Divo- Kriegerhof Sienna). Koira, jota en ole koskaan tavannut, mutta jolla on ollut varsin merkittävä asema minun toipumisessani. Tuosta varsin ilmeikkäästä ihanuudesta on ollut paljon valokuvia omistajansa Facebook -seinällä ja sieltä nämäkin kuvat (ihan omistajan luvalla) olen ottanut. Divon katseessa on jotain vanhaa, alkukantaista viisautta.

Vaikka elämä pääsääntöisesti onkin ihanaa, on toipumiseeni liittynyt myös aallonpohjia ja epätoivon hetkiä. Jostain syystä juuri niihin hetkiin on osunut myös ne hetket, jolloin  Divon emäntä on laittanut kaikista ihanimmat kuvat seinälleen. Vaikeimpinakin aikoina Divon nenä on nostanut suupieleni ylöspäin ja lämmin, hellyttävä tunne on vallannut koko sydämeni. Kuka voisikaan vastustaa tätä ihanuutta?

Nyt Divo on sairas. Krooninen munuaisten vajaatoiminta, joka alkoi varsin rajuin oirein eikä Divon selviytymisestä ollut mitään varmuutta. Ei voinut kuin rukoilla ja toivoa parasta. Kun näin valokuvan Divon turvonneesta kuonosta, tiesin, miltä Divosta tuntui. Olinhan kokenut saman turpoamisen itsekin.

Tietämättään Divo lähetti minulle parantavia voimia ja nyt minä haluan  lähettää parantavia voimia Divolle. Olen seurannut Divon kuulumisia Facebookin lisäksi Divon omasta blogista, johon sain luvan laittaa linkin omastani. Divolla tulee aina olemaan paikka sydämessäni ja toivon, että jonain päivänä saisin rapsuttaa tuota elämäni piristystä.

Ukon juhla

Tänään on yksi vuoden ihanimmista päivistä. Aamulla kiirehdin vielä viimeiselle kauppareissulle ja Myyrmannin Citymarketissa oli yllättävän paljon asiakkaita. Olin kuvitellut, että kaikki olisivat lähteneet maakuntiin jo eilen, mutta näköjään meitä kaupunkiin jääviäkin on. Kaupat sulkeutuivat klo 12 ja sen jälkeen ympäristö hiljeni nopeasti. Autot olivat poissa. Jossain joku ihminen ulkoilutti koiraansa, mutta pääsääntöisesti kadut olivat autioita. Hiljaista, rauhallista ja sanoin kuvaamattoman kaunista.

Kauppareissun jälkeen katsoin hetken aikaa digiboxilta ohjelmia ja odotin, että perunasalaattiin tarkoitetut pienet uudet perunat kypsyvät. Laittaessani perunat kiehumaan Finelin emalikattilaan tunsin muistojen nousevan vuosikymmenten takaa. Retroilu on oikeastaan aika hauskaa ihan jo sen vuoksi, että tulee niin monia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen.

Kun perunat olivat kypsiä, lähdin ruokkimaan tyttäreni kissat. Kissoilla oli kaikki hyvin eikä helteestä huolimatta asunnossakaan ollut liian kuuma. Toisaalta Meksikosta tuodut kissat eivät ehkä ihan heti Suomen kesästä kärsisikään.

Palatessani takaisin kiersin Lammaslammen kautta ja keräsin matkalla luonnonvaraisia kukkia maljakkoon. Liimasin eilen pikaliimalla lasisen vesikannun painavaan lasilautaseen ja tätä viritystä Luna ei saakaan nurin.

Juhannusaaton ruuaksi grillasi Stockmanin Herkusta ostamiani bratwursteja ja niiden kanssa kaalihöystöä sekä perunasalaattia. Jälkiruuaksi vielä hillottua raparperia, tuttifruttirahkaa, mansikoita ja suklaakeksejä.

Huomenna vanhempani tulevat syömään, joten vielä pitäisi mennä tekemään juustokakku. Sen jälkeen iltakävelylle ja tekemään vähän juhannustaikojakin.

Kipua ja kyyneleitä

Aina ei mene ihan niin kuin Strömsössä. Varsinkaan silloin, kun kipu hiipii kehoon kuin käärme. Kaikki kunnia käärmeille, minulla ei ole mitään niitä vastaan. Mutta tämä kipu tavoittaa jo kyyneleet. Puren hammasta ja hengitän kuten kauan sitten synnytysvalmennuksessa opetettiin. Hetkeksi helpottaa ja sitten tuska palaa taas takaisin.

Koitan tappaa kipua kuuntelemalla musiikkia. Youtube on taivaan lahja. Vieläkö on villihevosia? Voi miten kaipaankaan serkkuani Aria. Tuota tummaa serkkuani, jolla hartiat ovat kuin ladon ovet. Jonka lauluääni pärjäisi mennen tullen Seinäjoen Tangomarkkinoilla. Juuri nyt kaipaan sitä kesäiltaa neljännesvuosisadan takaa, kun serkkuni istui keittiöni pöydän ääressä ja lauloi. Tummilla on tummien ääni. Ja sielu.

Tein sulle kotiviinin... ihan kamalan kauan on siitä, kun menetin parhaan ystäväni Tuijan. Helmikuussa 1993. On aivan hirvittävän väärin, että kahden lapsen äiti lähtee tästä elämästä vain 34-vuotiaana. Syöpä ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa. Se vie silloin, kun on viedäkseen. Minulla on vieläkin ystävääni ikävä. Huomenna voisin laittaa käymään kotiviinin. Annan sen nimeksi Tuija.

Sä oot mun Romeo, mä oon sun Julia... Juha. Mitähän Juhalle kuuluu? Minä ja naapurikylän poika. Emme koskaan kohdanneet silloin, kun molemmat olisivat olleet vapaina. Toivoton rakkaus taitaakin olla kaikista kauneinta. Tanssilattialla kämmenen hipaisu poskella. Kaihoisa katse syvälle silmiin. Vartalo toisen vartaloa vasten. Suuret tunteet tietäen, että tämä ihminen tässä, lähelläni, ei tule koskaan olemaan minun. Ja tunne oli molemminpuolinen. Olisiko meistä voinut tulla jotain? Ehkä.

I never can say goodbye... En koskaan unohda sitä iltaa, kun puhelimeni soi. Siis se kerman värinen lankapuhelin. Ja asuin vielä Martinlaaksossa. Elettiin 1980-lukua. Kun vastasin puhelimeen, langan toisesta päästä kuului "Sari tässä moi". Meinasin pudota lattialle. Enkä voinut änkyttää muuta kuin "mistä sinä soitat?". Minulle oli joitakin vuosia sitten kerrottu, että lapsuudenystäväni oli kuollut. Ja koska ystävästäni ei mitään kuulunutkaan, ajattelin uutisen pitäneen paikkansa. Kunnes sitten eräänä iltana...

Trying to look like Gary Cooper... Tuire. Esikoiseni toinen kummitäti ja yksi tärkeimmistä ihmisistä edellisessä elämässäni. Oltiin aikoinaan melkoinen parivaljakko Helsingin yöelämässä. Voi hyvänen aika!

Dada dii dada daa... Tiina. Siinä vasta oli bilemimmi! Aivan mielettömän hauskaa seuraa tuo tyttö jostain mistä lie lakeuksilta. Silloinen työkaverini. Mikrotuen hiljainen nörttipoikakin sai huutia, kun Tiinalla oli jäänyt rakennekynnen koru näppiksen väliin. Uusi näppis kun oli halvempi kuin uusi rakennekynsi koruineen.

Un, dos, tres... Arja. Ystävä ylitse muiden. Olé!

Anna minulle armahduksesi, ole minulle Rafaelin enkeli... Kimmo. Mistähän Kimmokin tähän nyt putkahti? Ehkä siitä, että on yö ja minuun sattuu. Sinne munuaiseen. Kimmo tulee aina olemaan kaikkien hyvien ajatusteni suojeluksessa. Ilman Kimmoa minä en enää päivittäisi tätä blogia. I don´t know how but I know why I´m gonna love you till I die...

Aamu valkenee ja kipu hellittää. Minua väsyttää.

Äiti

Eilen kävimme äitini kanssa Myyrmäen terveyskeskuksen apuvälinelainaamossa. Olin soittanut sinne jo viime viikolla ja kysellyt mahdollisuutta saada äidille lainaksi pyörätuoli. Minulla kun ei ole autoa eikä ajokorttiakaan ja 86-vuotiaalla äidilläni taas lonkka kipeytyy kävellessä, ei minulla ole juurikaan ollut mahdollisuutta viedä äitiäni kodin seinien sisäpuolelta ulos.

Tammikuussa kuitenkin huomasin, miten tärkeää on päästä välillä kotoa pois. Ihmisten ilmoille. Jos ei jaksa itse kävellä, pitää keksiä jokin muu ratkaisu. Siskoni pojan avovaimo keksi minulle pyörätuolin ja silloin sain tuon "valaistuksen" eli pyörätuoli äidillenikin heti, kun lumet ovat sulaneet ja minä niin hyvässä kunnossa, että jaksan äitiäni pyörätuolissa työntää. Eilen siis tuoli tuli taloon ja äitini ällistykseksi vieläpä ihan ilmaiseksi.

Tänään iltapäivällä kävin hakemassa äitini pyörätuoleineen. Äitini pystyy kyllä lyhyitä matkoja kävelemään, joten bussiin nouseminen oli helppoa. Huristimme Elielin aukiolle ja siellä bussikuski ystävällisesti tuli vielä auttamaan meidät bussista ulos. Minulla on sairaanhoitajavuosistani jo niin kauan, että kesti hetken aikaa palauttaa mieleen, miten pyörätuolin kanssa liikutaan.

Kävimme katsomassa palan kauneinta Helsinkiä, shoppailemassa ja kahvilla. Kauppatorillakin kiertelimme. Äitini oli vilpittömän iloinen siitä, että hankin hänelle pyörätuolin ja lähdin hänen kanssaan kaupungille. Juhannuksen jälkeen menemme katsomaan Kampin kauppakeskuksesta kenkiä.

Olen tänään maksanut takaisin pienen palan sitä kiitollisuudenvelkaani, mitä olen vuosikymmeniä tuntenut. Tuntenut siitä, että sain elää rauhallisen ja kiireettömän lapsuuden. Minua ei koskaan laitettu vieraalle hoitoon. Isoon lapsilaumaan oppimaan kyynärpäätaktiikkaa.

Olen aina arvostanut hyvin paljon sitä, että taiteellisesti lahjakas äitini tarjosi minulle yllin kyllin virikkeitä kotonakin. Ja myös omat lapseni saivat nauttia lapsuudestaan kotona täsmälleen niin kauan kuin yhteiskunta (= oikeus hoitovapaaseen) sen salli.

Messukirppis

Mikä on pieni, pyöreä ja sunnuntaiaamuna klo 8:30 Elielin aukiolla? No se olen tietysti minä matkalla ensimmäistä kertaa järjestettävälle Messukirppikselle. Toistaiseksi Suomen suurin kirpputoritapahtuma, myyjiä yli 500.

Elielin aukio oli aamulla hiljainen. Ja sotkuinen. Tapasin ystäväni Sokoksen edessä ja siitä menimme raitiovaunulla Pasilaan Messukeskukseen. Olin kuvitellut, että kirpputori olisi sillä alueelle, jossa on pankkiautomaatitkin, mutta toisin kävi. Jouduin siis ensimmäisenä kipittämään Pasilan asemalle pankkiautomaatille ja sieltä takaisin Messukeskukseen.

Väkeä kirpputorilla oli valtavasti. Olemme ystäväni kanssa kiinnostuneita retrosta ja sen vuoksi kummallakin silmät toimivat kuin tutkat pyyhkien katseella niin myyntipöydät kuin lattiatkin pöytien ympärillä. Ja heti, kun toinen huomasi jotain, huikkasi myös toisen katsomaan.

Myynnissä oli aika paljonkin retroa, mutta hinnatkin olivat korkeat. Eräällä myyjällä oli varsinainen "lumppujen taivas", mutta kovin montaa esinettä ei tainnut mennä kaupaksi. Kävimme vielä kirpputorin viimeisillä hetkillä katsomassa ja suurin osa oli edelleen myymättä. Jossain on ehkä raja, paljonko ollaan valmiita maksamaan kirpputorilla.

Aika kului kuin siivillä. Ostoskassit muuttuivat yhä painavammiksi ja lompakko yhä kevyemmäksi. Lopulta oli istahdettava kahvilaan lepuuttamaan niin jalkoja kuin kantamisesta väsyneitä käsiäkin.

Kotimatkalla poikkesin emalit ja pellit kolisten Myyrmanniin ja kävin kiinalaisessa ravintolassa syömässä.

Minun ei pitänyt hurahtaa Finellin punaiseen emaliin, mutta ei minun pitänyt hurahtaa mummoastioihin, ruusupurkkeihin eikä Anita Wangelin purkkeihinkaan. Nyt kuitenkin kävi juuri niin eli kirpputorilta lähti mukaan paistokasari ja kasari Finellin punaista emalia. Lisäksi löysin keltaisen leivänpaahtimen, Mars-purkin, kerroskattilan, posliinikulhon, vanhan suklaarasian sekä kolme muovimuottia.

Purjeita ja Pikebonesia

Ensimmäinen lomaviikko alkaa olla lopuillaan. Jokaiselle päivälle on ollut jotain ohjelmaa. Tiistaina kävin sijoitusneuvojalla ja tarkoitukseni oli käydä sen jälkeen Kauppatorilla kahvilla, mutta ilma oli melko viileä enkä ollut ottanut päällystakkia mukaan.

Kotimatkalla poikkesin kuitenkin Stockan Herkussa ja ilokseni sieltä löytyi sekä ilmakuivattua kinkkua että chorizomakkaraa luomuna. Niinpä ostin itselleni tapaksia ja kävin hakemassa vielä Alkosta luomupunaviininkin.

Keskiviikkona menin lomasta huolimatta töihin. Jo toukokuussa oli sovittu palaverista ja sen päälle tehtävästä pienestä purjehdusmatkasta. Olen ollut kerran aikaisemminkin vanhalla purjelaivalla enkä halunnut jättää matkaa nytkään väliin.

Muutaman tunnin risteily hyvässä seurassa Helsingin edustalla oli oikein miellyttävä tapa viettää lomapäivää. Tarjolla oli myös erinomainen saaristolaisateria, josta ottamani valokuva valitettavasti epäonnistui täysin.

Eilen kävin kampaajani kanssa Helsingin vanhalla Teurastamolla maalaismarkkinoilla. Markkinoille mennessämme olimme hieman pettyneitä siihen, että myyntikojuja oli niin vähän. Olimme odottaneet suurempaa tapahtumaa. Lähtiessämme ostoskassit notkuen totesimme, että markkinoilla oli aivan riittävästi myyjiä.

Jo muutamana päivänä nilkkani ovat olleet iltaisin turvoksissa ja olen jo vähän ärtyneenä miettinyt, että mikä himputti nyt on iskenyt. Mutta katsottuani toisen verenpainelääkkeeni sivuvaikutuksia totesin, että syy on melko varmasti käyttämässäni kalsiuminestäjässä. Ei siis syytä huoleen.

Illalla laitoin vielä ruuaksi luomupossun sisäfileetä, avocadoa, rakuunalla maustettuja pikkuporkkanoita, ruusukaalia sekä salaattia.

Tänään olin sopinut ystäväni kanssa kierroksen Hakaniemen etnisissä kaupoissa. Koska ystävälläni ei vielä ole lomaa, kävin iltapäivällä Senaatintorilla katsomassa Pohjois-Karjalan esittäytymistä. Erityisesti halusin nähdä ja kuulla Pikebonesia. Kyseessä duo, joka soittaa sähkökanteletta. En ollut koskaan aiemmin kuullut kyseistä yhtyettä enkä edes sähkökannelta, mutta olin ensimmäisistä minuuteista lähtien täysin myyty. Melodista heviä kanteleella, ihanaa! Musiikkia kuunnellessani join lasillisen koivunmahlakuohuviiniä, joka oli erittäin hyvää.

Olimme sopineet ystäväni kanssa tapaamisen rautatieasemalle ja koska minulla oli hyvin aikaa, kävin ravintola Elielissä syömässä lounaaksi katkarapuvoileivän.

Hakaniemessä kävimme ensin kangaskaupassa. Ostin sieltä puuvillakankaan, josta ompelen äidilleni nimipäivälahjaksi esiliinan. Huomenna on siis tiedossa käsitöitä.

Sen jälkeen kävimme "somalikaupassa" - en koskaan muista kyseisen kaupan oikeaa nimeä - ja sieltä ostin sähkökäyttöisen suitsukeastian.

Muista kaupoista vielä kirsikkanektaria, tuoreita härkäpapuja, kokonaisia muskottipähkinöitä, baklavaa sekä luomubroileria. Olin aivan innoissani broilerista, sillä tähän asti olen nähnyt kaupoissa vain kokonaisia luomukanoja, mutta nyt Reinin lihasta löytyi - tosin ruotsalaista - luomubroilerin fileetä.

Huomenna olisi tarkoitus pitää siivouspäivä sekä ommella äidilleni esiliina. Helsingissä olisi kuitenkin Taste of -tapahtuma, joka kovasti houkuttelisi. Ehkä katson aamulla, mikä on fiilis ja mitä lämpömittari näyttää. Sunnuntaina joka tapauksessa Messuhalliin kirpputorille.

Tukkapöllytrauma

Kuten suurin osa 60-luvun lapsista, minäkin olen saanut tukkapöllyä. Siihen aikaan se oli aivan tavallinen kasvatuskeino ja tukkapöllyä sai, jos teki pahojaan, kiukutteli turhasta, käyttäytyi huonosti tai muuten vain kävi vanhempiensa hermoille.

Minun lapsuudessani ei vielä ollut lapsille sopivia hiustenhoitoaineitakaan, joten hiusten pesu ja ennen kaikkea takkutukan selvittäminen - tiheäpiikkisellä kammalla tietenkin - jätti päänahkaani ikuiset muistijäljet. Asiaa ei parantanut kireälle vedetyt saparot. Saparot, jotka illalla pois otettaessa saivat päänahan kihelmöimään.

En ole koskaan pitänyt siitä, että hiuksiini kosketaan. Minulla on ollut pahanlaatuinen tukkapöllytrauma. Sen vuoksi minulla onkin ollut lähes aina pitkät hiukset. Värjäämisestä olen huolehtinut itse, samoin otsatukan saksimisesta. Olen käynyt kampaajalla korkeintaan kerran viidessä vuodessa, en ehkä niinkään usein.

Tänä vuonna olen käynyt jo toistamiseen kampaajalla. Kampaajani on kaverini teinivuosilta. Riittävän tuttu, jotta voisin sanoa, mikäli kokisin käsittelyn epämiellyttäväksi. Yllätyksekseni kokemus on ollut suorastaan rentouttava. Hiusteni vaalennusprojekti siis jatkui tänään ja olen erittäin tyytyväinen uuteen väriini. Onneksi en edes yrittänyt aloittaa vaalennusta itse vaan noudatin kampaajani neuvoa ja annoin ammattilaisen huolehtia siitä.

Kampaajalta lähdettyäni kävin Kampin Memphisissä syömässä hedelmäisen kalasalaatin ja sen kanssa lasillinen kuivaa valkoviiniä.

Kotiin palattuani aloin katsoa Ylen Areenasta dokumenttia ja kuinka ollakaan, nukahdin. Lomalaisena voi itselleen pienet päiväunet salliakin, vaikka normaalisti pyrin välttämään päivällä nukkumista. Ihan vain sen vuoksi, että silloin vuorokausirytmi kääntyy täysin päälaelleen. Nyt se ei haittaa, sillä huomenna täytyy olla kaupungilla vasta klo 14. Voin siis rauhassa nukkua vaikka puolille päiville.

Illalla tein vielä ison kattilallisen kalaseljankaa. Vaikka tänään onkin ollut edellisiä päiviä viileämpää, on salaatti ja keitto riittäneet oikein hyvin ruuaksi. Huomenna sijoitusneuvojalle ja sen jälkeen - jos sää sallii - Kauppatorille munkkikahville.