Tautivuoteella

Syksyn saapumisen tietää siitä, että virukset viettävät villejä venetsialaisia nenänielussasi, keuhkoputkissasi ja välikorvassasi. Lihakset kipeytyvät, palelee ja väsyttää. Tämä päivä onkin mennyt sohvalla ruusutäkin alla maaten. Karvaisten kavereiden ympäröimänä.

Viikonloppuna oli tarkoitus siivota ja vaihtaa keittiöön uudet verhot sekä pöytäliina, mutta taitaa jäädä haaveeksi. Niinpä ilahdutan itseäni vain katselemalla aiemmin ottamiani kuvia peltipurkeista ja kankaista.

Vähän aikaa sitten pakkasin vanhan arkiastiastoni pahvilaatikkoon ja hankin retrohenkeen sopivia Sarviksen ja Ortexin astioita.

Uupumus

Jostain syystä tänään muistui mieleeni eräällä keskustelupalstalla aikoinaan lähes legendaksi muodostunut lausahdus "Elämä ei ole vaaleanpunainen pilvi, jolla Barbie ratsastaa Muumilaaksoon!". Tämä viikko on ollut varsin kamala eikä vaaleanpunaisista pilvistä ole ollut tietoakaan. Kaikista ikävin asia on ollut pomppivat verenpaineet sekä sen seurauksena tullut päänsärky ja rytmihäiriöt.

Töissä aikataulut on mitoitettu niin kireiksi, että heikkohermoisemmalla jo aivoverisuonetkin pullistelee. Minun on myönnettävä, että en oikein enää pystyisi tähän. Hieman kauhistuen mietin, miten viime vuonna tähän aikaan tulin joka arki-ilta puolijuoksua painavan tietokonelaukun sekä ruokakassien kanssa kotiin ehtiäkseni edes hetken aikaa tehdä kotitöitä ennen kuin kaatuisin kuolemanväsyneenä sänkyyn. Muistan sen päänsäryn, huonovointisuuden, oikean silmän takana sykkivän kivun kuin eilisen. Mutta oli pakko jaksaa, koska projektin deadline oli lähempänä kuin halusi ajatellakaan.

Kun katson verenpainemittarini näyttöä en voi muuta kuin ihmetellä, miten olen jälleen tässä tilanteessa. Tänään on hieman parempi päivä kuin eilen, mutta tänäänkin olen joutunut ottamaan ensiavuksi tarkoitettuja ylimääräisiä verenpainelääkkeitä. Ja olen taas kuolemanväsynyt. Tuttu särky oikean silmän takana on 9 kuukauden tauon jälkeen tullut takaisin. Ei tässä näin pitänyt käydä!

Nyt koira iltakävelylle ja sen jälkeen pää tyynyyn. Ehkä huomenna on parempi päivä, kuka ties.

Projekti

Kesä on armotta ohi ja paluu arkeen koittanut. Työ vie oman aikansa ja koira on tuonut elämääni uudenlaisen rytmin. Syksyn tullen elämääni on tullut myös uusia ihmisiä ja viikot kuluvat kuin siivillä. Aikaa on vienyt myös kaappiprojektini, jonka viikonloppuna sain viimein valmiiksi.

Hankin vanhan, 50-60 -luvuilta peräisin olevan keittiön kaapin jo jonkin aikaa sitten, mutta vasta nyt minulla oli aikaa alkaa sitä kunnostamaan.

Ensin puhdistin kaapin ja sen jälkeen hioin tasohiomakoneella niin hyvin kuin kaapista kohtuudella aiemmat maalit irtosivat.

Hiomisen jälkeen pohjustin kaapin Futura Tartuntapohjamaalilla.

Tartuntamaalin kuivuttua maalasin valkoiset osat Empirellä.

Tarkoitukseni oli kiinnittää kaappi keittiön seinään, mutta päätinkin laittaa siihen jalat. Ja mistäpä muualta jalat kuin vanhasta jakkarasta.

Kaapin ovet sekä kaappien sisähyllyt maalasin oranssilla Futura Kalustemaalilla. Lopulta kaikki osat oli maalattu ja kuivuneet.

Kiinnitin jakkaran jalat kaapin pohjaan sekä ovet ja hyllyt takaisin paikoilleen. Lasilaatikoista puuttuu yksi, joten on pidettävä silmät auki kirpputoreilla ja huutokaupoissa.

Kiitollisuus

Parin viikon blogitauon jälkeen minun oli tarkoitus kirjoittaa tänään keltaisesta, oranssista ja punaisesta muovista, mutta päätinkin kirjoittaa kiitollisuudesta.

Heräsin hyvin varhain aamulla siihen, että kissat riehuivat ja ottivat koiran mukaan leikkeihinsä. Olin tapani mukaan nukahtanut jälleen olohuoneen sohvalle ja herätessäni tuntui, että kissoja ja koiria suorastaan lenteli ilmassa. Kun kerran olin siis jo hereillä eikä minua varsinaisesti enää väsyttänyt, menin Facebookiin katsomaan, olisiko joku kavereistani jo hereillä.

Yllätyin melkoisesti, koska olin saanut kaveripyynnön Trevor Hensleyltä. Hän on Uriah Heep -yhtyeen keulahahmon Ken Hensleyn veli, joka tammikuussa Suomessa käydessään sai sydäninfarktin Helsinki-Vantaan lentokentällä ja joutui Meilahden sairaalaan hoidettavaksi. Kahdeksan suonen ohitusleikkauksen jälkeen hän toipui ja kiitollisuudesta Meilahden sairaalaa kohtaan hän on järjestämässä Helsinkiin hyväntekeväisyyskonserttia ensi keskiviikoksi. Arvata saattaa, että minulla on liput tuohon konserttiin.

En ole juurikaan puhunut kenellekään kiitollisuudesta, jota tunnen henkeni pelastaneita ja minua hoitaneita ihmisiä kohtaan. Paitsi keväällä työterveyspsykologille, joka osasikin nimetä itkuherkkyyteni ja pakahduttavan tunteen sydämessäni kiitollisuudeksi. On vaikea löytää sanoja, jolla sitä tunnetta kuvailisi. Tuota mahtavaa, kyynelten ja naurun läpi ulos pyrkivää tunnetta.  Tulivuoren purkausta syvältä sielusta ja sydämestä.

Näin suuresta kiitollisuudesta on vaikea puhua ääneen, koska se väkisinkin nostaa tunteet pintaan ja saa kyyneleet virtaamaan poskia pitkin. Meidän kulttuurissamme ei ole tapana itkeä ilosta, joskaan ei aina surustakaan. Niin tai näin, itku on asia, joka saa läheiset ja ystävät lähinnä hätääntymään. Ja heitä säästääkseni olen pitänyt kiitollisuuteni lähinnä omana tietonani.

Tänään olen antanut itkun tulla. Olen antanut ilon kyynelten virrata. Minun ei tarvitse kertoa uudelle Facebook-kaverilleni, miltä minusta tuntuu. Hän tietää sen kertomattakin, koska hän jakaa saman kiitollisuuden kanssani.  Trevorin lapset tietävät, miltä minun lapsistani tuntuu. En voi myöskään olla ajattelematta, että vain pari viikkoa isosiskoni jälkeen Ken Hensley, jonka kasvot Suosikki -lehden julisteista kerättynä aikoinaan katselivat siskoni huoneen seinältä, istui pikkuveljensä vuoteen äärellä Meilahden sairaalassa aivan kuten siskoni oli istunut pikkusiskonsa vuoteen ääressä.

Tunnen suurta kiitollisuutta myös läheisiäni ja ystäviäni kohtaan. Niitä vuoteeni vierellä istuneita. Ja niitä, jotka olivat hengessä mukana.