Leposäryt ovat poissa

Helmikuun ensimmäisenä päivänä menin jälleen Peijaksen sairaalaan. Tällä kertaa leikattiin vasen polvi. Olin tyytyväinen, kun leikkausta edeltävänä päivänä soitettin ja kerrottiin, että olen leikkausvuorossa vasta toisena ja riittäisi, että olen Peijaksessa seuraavana aamuna klo 9. Viime kesäisen taksilain muutoksen jälkeen olen luottanut enemmän busseihin kuin takseihin. Peijaksessa leikkaukseen tuleville on oma sisäänkäyntinsä ja ovet avataan vasta hieman ennen klo 7. Kesällä vielä istuisikin ulkona odottelemassa, mutta ei talvipakkasilla. Kovimmat pakkaset onneksi lauhtuivat perjantaiksi, kun aamulla pimeässä lähdin kyynärsauvojen kanssa jälleen bussilla kohti Peijasta.

Vaihdoin bussia Myyrmäen asemalla ja siitä pääsi suoraan yhdellä bussilla Peijaksen pihaan asti. Vasen polveni oli pitkään ollut erittäin kipeä ja sillä käveleminen tuskallista. Vielä, kun on talvi ja liukasta, piti olla tavallistakin varovaisempi.

Tällä kertaa en ollut läheskään niin jännittynyt kuin edellisellä kerralla. Tiesin jo kokemuksesta, mitä on tulossa. Esivelmistelujen jälkeen odottelin aikakauslehtiä lueskellen esilääkettä ja leikkaussaliin lähtöä. Esilääkettä ei kuitenkaan ehditty antaa, kun leikkaussalihoitaja tulikin jo hakemaan minua. Sain selkäydinpuudutuksen ja hetken aikaa ehdin kuulla leikkauksen ääniä ennenkuin vaivuin horrokseen ja siitä herättyäni minut vietiinkin jo heräämöön.

Tunto palasi jalkoihini nopeammin kuin edellisellä kerralla enkä ollut heräämössä varmaankaan kuin noin kaksi tuntia. Sieltä osastolle ja syömään. Osasto ja huone olivat samat kuin edelliselläkin kerralla, vain sänkypaikka oli eri. Henkilökuntakin oli tuttua. Tutut kivut ilmestyivät illan aikana ja nyt älysin pyytää riittävän usein ylimääräistä kipulääkettä.

Ortopedin kanssa olin sopinut, että mikäli vain vointini sallii, pääsen kotiin jo seuraavana päivänä. Ikävä kyllä ensimmäisenä päivänä sain mehevän iskias-kivun vasemmalle puolelle ja totesin, että on sittenkin parempi olla vielä toinenkin yö sairaalassa. Hermokipuun sain Lyricaa ja vaikka minulla onkin ollut varsin huonot ennakkokäsitykset Lyricasta, suostuin lopulta ottamaan sitä. Ja kas, iskias-kipu katosi.

Huonetovereinani oli kolme mukavaa naista ja juttua riitti. Kaikilla neljällä polven tekonivelleikkaus ja kaikki ymmärsivät toistensa kipuja ja liikkumisvaikeuksia. Lyhyenä ihmisenä sairaalassa oleminen on minulle hankalaa. Sänkyjä ei saa laskettua niin alas, että voisin istua sängyn reunalla siten, että jalkapohjat olisivat maassa. Vessassa oli vessanpöntöllä koroke, jonka tarkoitus on helpottaa pöntölle istumista ja siitä nousemista. Lyhyelle ihmiselle koroke tekee asioinnin vain entistä vaikeammaksi.

Kaipasin kovasti kotiin, jossa liikkuminen on helppoa ja kaikki kanantaluttajalle oikealla korkeudella. Heinäkuussa leikkaushaavani ei vuotanut lainkaan, mutta tällä kertaa vuoti niin paljon, että hetken pelkäsin kotiinpääsyn viivästyvän verenvuodon vuoksi. Onneksi ei kuitenkaan viivästynyt vaan sunnuntaina 3. helmikuuta pääsin kotiin.

Leikatussa jalassa ei ollut reidessä valtavaa mustelmaa eikä myöskään mielettömiä lihaskipuja kuten edellisellä kerralla. Sen sijaan jalka oli turvoksissa kuin tukki. Onneksi olin laittanut farkkujen sijasta college-housut jalkaani, koska farkut eivät todellakaan olisi mahtuneet jalkaani. 

 Kotona odottelin kovia kipuja, mutta niitä ei lopulta tullutkaan. Kipulääkitykseni oli tällä kertaa vahvempi kuin kesällä ja koska reisilihasten repivä kipu puuttui kokonaan, leikkauksen jälkeinen elämä tuntuikin paljon helpommalta kuin mihin olin varautunut. Verenvuotokin loppui kotiutuessani lähes kokonaan.

Ensimmäiset päivät menivät kuitenkin pääasiassa sängyssä maatessa ja telkkaria katsellessa. Vahvat kipulääkkeet aiheuttavat minulle aina alussa huimausta ja sen vuoksi en uskaltaudu kyynärsauvojen kanssa portaisiin ennenkuin tuo sivuvaikutus on ohi. Kissat ja koira pitivät minulle seuraa kuten edelliselläkin kerralla ja televisio viihdytti riittävästi.

 Viikkoa ennen leikkausta oli Peijaksessa nk preoperatiivinen käynti, jossa tapasin ortopedin, sairaanhoitajan ja fysioterapeutin. Kotimatkalla kävin Pasilassa toimistolla hakemassa alkuvuoden lounassetelit. Lähes päivittäin olen tilannut pizzeriasta salaatteja, pizzaa ja hampurilaisia. Useimmiten salaatteja, koska ruokahaluni on tälläkin kertaa olematon ja yhdestä salaattiannoksesta riittää hyvin kahdeksi tai jopa kolmeksi ateriaksi. Niihin kuitenkin kyllästyy aika nopeasti. Olen tilannu jo pidemmän aikaa päivittäistavarat K-Citymarketista ja Alepasta kotiinkuljetuksella ja nyt herkuttelin Saarioisten äitien eineksillä. Maksalaatikko ja kaalilaatikko eivät ole oikein olleet lasteni suosikkiruokia ja sen vuoksi niitä ei tullut syötyä vuosikymmeniin. Nyt oli hyvä tilaisuus pitkästä aikaa syödä niitäkin.

Hakaset poistin tälläkin kerralla itse. Muutama hakasista oli hieman vinossa ja sen vuoksi uponneet arpeen, että hetken taas mietin, onko sittenkin lähdettävä terveyskeskukseen vai saanko kaikki hakaset itse pois. Lopulta onnistuin. Haava oli siisti ja ainoastaan alimman hakasen kohdalta repsotti  hieman. Siitä kiristin haavan reunat yhteen tavallisella laastarilla.

Turvotuksen hävittyä liikkuminen alkoi olla jo helpompaa. Polven koukistamisessa on edelleen ongelmia, mutta täysin suoraksi se on mennyt heti leikkauksesta lähtien. Muistelin, että ei edelliselläkään kerralla polvi vielä tässä vaiheessa koukistunut kovin hyvin. Tuolilla istuminen on vielä hankalaa ja kivuliasta, joten en ole ollut kovin paljoa tietokoneella. Portaissa kulkeminen onnistuu jo varsin hyvin ja pari päivää sitten keittiössä ihmettelin, mihin olen jättänyt kyynärsauvani. Ne olivat yläkerrassa makuuhuoneessa ja olin siis lähtenyt ilman sauvoja alakertaan. 

Kaikenkaikkiaan - näiden kolmen viikon aikana - olen kokenut leikkauksesta toipumiseni huomattavasti helpommaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Toipuminen on yksilöllistä, mutta näköjään myös polvikohtaistakin. Kaikista parasta on, että vuosia piinanneet leposäryt ovat poissa. Saan yöni nukuttua hyvin. On ihmeellinen tunne herätä aamulla virkeänä eikä zombina. Voin maata sängyssä televisiota katsellen täysin ilman kipuja. Välillä pitää nipistää itseään varmistaakseen, että en näe unta vaan kivuttomuus on täyttä totta. Helmikuinen aurinko paistaa ja paljastaa likaisten ikkunoiden lisäksi kevään saapumisen. En malta odottaa kesää, kun pääsen jälleen kaupungille, lenkkeilemään koiran kanssa, tapaamaan ystäviäni ja tekemään kaikkea kivaa!

Juhlat on juhlittu

Loppuvuosi 2018 meni yhdessä hurauksessa. Juhliminen alkaa aina kekristä, sen jälkeen on itsenäisyyspäivä, joulu ja lopuksi uusi vuosi. Monesti vielä viimeisenä loppiainen, mutta tällä kertaa jätin sen väliin. Mitä paremmaksi leikattu polveni tuli, sitä huonommaksi meni leikkaamaton polveni. Kipujen vuoksi huonosti nukuttuja öitä, välillä öitä, jolloin en nukkunut lainkaan. Väsymystä ja uupumusta.

Mutta palataan juhlien alkuun. En ole koskaan elämässäni viettänyt Halloweenia. Osittain siksi, että perinne on minulle vieras ja sattuu osumaan samaan aikaan, jolloin meidän suvussa on aina vietetty kekriä. Tällä kertaa kekriä viettämässä oli poikkeuksellisen vähän porukkaa. Olin kutsunut mukaan serkkuni vaimon, joka asui tilapäisesti pääkaupunkiseudulla, sekä miniäni. Miniä oli kuitenkin muistanut, että kekri on sunnuntai ja sopinut lauantaiksi jotain muuta. Tämä ei oikeastaan edes haitannut, koska olin pohtinut Halloweenin ja kekrin yhdistelmää ja serkkuni vaimo taas viettää Halloweenia. Niinpä vietin lauantaina Halloweenia serkkuni vaimon kanssa ja sunnuntaina kekriä miniäni kanssa.

Halloween alkaa tietenkin kurpitsasta. Tarkoitukseni oli tehdä alkuruuaksi kurpitsasosekeitto ja kovertaa kurpitsoista sisältö siten, että niistä saisi myös pihalle kurpitsalyhdyn. Hyvä suunnitelma, tunari toteuttaja. Käsissäni ei yksinkertaisesti riittänyt voimat kurpitsan kovertamiseen ja aikani yritettyäni luovutin, paloittelin kurpitsat ja kuorin.

Keittoon laitoin kurpitsan lisäksi bataattia, tuoretta inkivääriä, sipulia, valkosipulia, chiliä, suolaa ja kookosmaitoa. Keitin kaikki kasvikset kypsiksi ja sen jälkeen soseutin keiton. Keitto onnistui oikein hyvin, vaikka askartelut menivätkin täysin plörinäksi.

Liikkumiseni on ollut syksystä lähtien hankalaa, joten sopivien koristeiden hankkiminen jäi serkkuni vaimon tehtäväksi. Hän on minua huomattavasti nuorempi ja koska Halloween on erityisesti hänelle mieleinen, oli luonnollista antaa hänen valita koristelutkin. Laitettuani koristeet paikoilleen ajattelin, että onneksi en tällä kertaa ollut kutsunut vanhempiani mukaan: 91-vuotias äitini olisi varmaankin saanut sydäninfarktin, jos kekri-pöydässä olisi ollut tällaiset koristeet!

 Alkukeiton kanssa tarjosin chilillä, limellä ja tuoreella korianterilla maustettuja katkarapuja. Siihen kuvien ottaminen sitten jäikin, koska kännykästäni loppui akku ja halusimme syödä pääruuan heti. Kekri-Halloween muuttui pelkäksi Halloweeniksi niin lyhyellä varoitusajalla, että en ehtinyt perehtyä millään tavalla Halloweenina tarjoiltaviin ruokiin - vai onko ruualla tässä juhlassa edes väliä? - vaan hain mitä lähikaupasta löytyi. Pääruuaksi tein porsaanpaistin, punaviinikastiketta, perunoita sekä keltaisesta ja oranssista paprikasta tehdyn salaatin, jonka koristelin mustilla oliiveilla. Jälkiruuaksi oli mandariini-lakritsi-salmiakki-rahka.

Täytyy tunnustaa, että tietämykseni Halloweenista perustuu amerikkalaisiin elokuviin ja tv-sarjoihin. En tiedä juhlasta muuta kuin kurpitsalyhdyt sekä lapset, jotka kiertelevät ovelta ovelle "Karkki vai kepponen?" -juttuineen. Niinpä päivällisen jälkeen katselimmekin vielä vain yhden kauhuleffan Netflixistä ja sen jälkeen olikin jo ilta pitkällä.

Seuraavana päivänä vietin miniäni kanssa perinteistä kekriä. Kekri-perinteisiini kuuluu pääasiassa kotimaisista raaka-aineista valmistettu syksyinen ateria. Koska miniäni on kotoisin Meksikosta ja samoihin aikoihin kekrin kanssa heillä vietetään Dia de Muertosia eli kuolleiden päivää, laitoin alkuruokaan ripauksen meksikolaista twistiä.

Alkuruuaksi tarjosin valkosipulivoissa paistettuja jättikatkaravun pyrstöjä, avocado-salaattia sekä Meksikosta tuliaisiksi saamaani heinäsirkkasalsaa. Juu-uh, heinäsirkoista tehtyä. Maku on varsin tulinen enkä edelleenkään osaa sanoa, miltä heinäsirkat maistuvat. Hyvää kuitenkin oli.

Pääruuassa palattiinkin takaisin Suomeen. Pitkään uunissa haudutettua hirvipataa, keitettyjä perunoita, lanttukuutioita sekä metsäsienisalaattia. Päinvastoin kuin voisi kuvitella, meksikolainen miniäni pitää suomalaisesta ruuasta, kunhan se on hyvin valmistettu.

Jälkiruuaksi omena-piparkakku-rahkaa sekä glögiä. Omenat oli oman pihani menapuusta ja syksyllä keitetty nopeasti ja soseutettu pakastamista varten. Glögi oli kaupan valmista vaaleaa glögiä, jonka terästin Fireball-liköörillä. Tarjoiluastian valinta ei osunut ihan nappiin, mutta ei haitannut.

Myös itsenäisyyspäivä meni pienellä porukalla ja ennenkaikkea helpoimmalla mahdollisella tavalla: tilasimme pizzataxin. Tyttäreni, miniäni ja minä. Linnanjuhlat katsottiin myös tai pikemminkin minä ja tyttäreni katsoimme, miniää vain nauratti perisuomalainen tapa tuijottaa televisiosta ohjelmaa, missä vakavanaamaiset ihmiset kättelevät presidenttiparia.

Sitten tulikin jo joulu. Minulla ja siskollani on jo vuosia ollut tapana järjestää joulu yhdessä. Vuorotellen kummankin luona. Nyt kuitenkin oli ensimmäinen joulu, jolloin meitä on jo niin monta, että olohuoneessani olevan pöydän ääreen ei enää mahduta. Pöytä on tarkoitettu kahdeksalle hengelle, mutta kun sen kumpaankin päätyyn laittaa kaksi jakkaraa, pöydän ääreen mahtuu kaksitoista ruokailijaa. Siskoni lapsenlapset ovat jo sen ikäisiä, että eivät enää istu syödessään kenenkään sylissä vaan tarvitsevat omat istumapaikat. Ja meitä on nyt - neljässä sukupolvessa - jo kolmetoista.

Noin viikkoa ennen joulua istumme siskoni kanssa iltaa punaviinin ja tapasten äärellä. Kirjoitamme ylös ruuat, joita jouluksi teemme ja sen jälkeen jaamme tehtävät suurinpiirtein puoliksi. Vaikka miten olemme yrittäneet vähentää tarjottavien valikoimaa, joka vuosi alkupalapöytä tuntuu lähes räjähtävän käsiin. Kuten siskollani ja minulla on tapana sanoa: lähtee lapasesta. Rakastamme kumpikin ruuanlaittoa eikä näistä näperryksistä sen vuoksi tunnu olevan kummallekaan vaivaa. Pääruuaksi perinteisesti kinkku, uunilohi sekä laatikot. Jälkiruuaksi oli luumukiisseli kermavaahdon ja pähkinärouheen kera, mutta jälkiruuasta en onnistunut ottamaan yhtään kuvaa, jossa ei olisi näkynyt ihmisiä. Ja kuten blogini ensimmäisissä päivityksissä kerroin, en julkaise läheisteni kuvia blogissani. En edes heidän luvallaan.

Ruokaa on jouluisin aina valtavasti, mutta mitään ei oikeastaan mene hukkaan. Jokainen ottaa kotiin lähtiessään mukaansa mitä haluaa, jotta ei tarvitse laittaa joulupäivänä ja Tapaninpäivänä kotona ruokaa. Kun talouksia on kuusi, jokaisessa viimeiset jouluruuan rippeet syödään tapanina. Sen jälkeen maistuukin jo jokin muu kuin jouluruoka.

Uusi vuosi meni ihan vain kotosalla. Ilman juhlintaa. Stella-koirani on paukkuarka, mutta tällä kertaa vuodenvaihde sujui kotona turvassa ihan kuten mikä tahansa muukin yö. Kävimme lenkillä hyvissä ajoin ennen klo 18:aa ja seuraavan kerran vasta aamuyöllä noin klo 04.

Juhlat on siis juhlittu ja paluu arkeen koitti vuodenvaihteen jälkeen. Sain myös tietää vasemman polveni leikkausajan eli se on 1.2. Hyvänen aika: ei ensi vaan seuraavalla viikolla!!!!

Uudestaan, uudestaan!

Pari viikkoa sitten kävin Peijaksen sairaalassa jälkitarkastuksessa. Polvi ojentuu täysin suoraksi ja koukistuu 100 astetta. Ihan hyvä tulos, mutta vielä pitää jatkaa kuntouttamista. Kaikki oli muutenkin kuten pitääkin. Niin tuskallista kuin leikkauksen jälkeiset kaksi ensimmäistä viikkoa olivatkin, halusin heti uudelleen leikkausjonoon vasemman polven tekonivelleikkausta varten. Ortopedin mukaan ei ole kovin tavallista, että potilas jo jälkitarkastuksessa kertoo haluavansa moisen operaation uudestaan. Kotimatkalla poikkesin Myyrmannissa kaupassa ja tein juhlan kunniaksi itsellen surf&turfin.

Huomenna siis työterveyshuoltoon tarkistuttamaan, että verenpaineet lääkityksineen on kunnossa, ja tiistaina hammaslääkärille tarkistuttamaan, että ei ole estettä leikkaukselle. Edellisestä käynnistä on jo yli puoli vuotta ja hammaslääkärin todistuksen pitää olla uudempi. Eipä tässä kuitenkaan ole syytä olettaa, etteikö purukalusto olisi leikkauksen edellyttämässä kunnossa, kun vastahan se kevättalvella varmistettiin.

Viime aikoina olen kärsinyt univaikeuksista. Leikkaamattoman polven kivut pitävät hereillä ja kun nukahdankin, asennon vaihtamisesta aiheutuu sen verran kova kipu, että herään siihen. Aina ei saa kovin nopeasti unta uudelleen ja yöuni on sen vuoksi katkonaista. Toinen univaikeuksia aiheuttava tekijä on, että en juuri koskaan mene nukkumaan silloin, kun minua väsyttää. Olen luonnostani aamuvirkku, mutta elämä on vuosi vuodelta iltapainotteisempaa. On vaikeaa olla ihmisten kanssa tekemisissä, jos menee nukkumaan ennenkuin normaalit ihmiset ovat työpäivän ja harrastusten jälkeen tulleet edes kotiin. Tapaamisten pitäisi olla iltaisin, tekstiviestejä tulee vielä myöhään ja saattaapa puhelin soidakin vielä klo 22 jälkeen. Nyt olenkin päättänyt, että vielä ensi viikon kitkuttelen näin ja sen jälkeen ajoissa nukkumaan. Kännykkä äänettömälle, niin ei tule turhia herätyksiä. Onhan nyt muutenkin se aika vuodesta, jolloin on hyvä mennä talviunille...edes sosiaalisista suhteistaan! Perjantaina hain apteekista vielä erilaisia melatoniineja sekä kipugeelejä ja reseptivapaita särkylääkkeitä.

Tassuterapia, kehräysterapia, lämpöterapia...ne ovat edelleenkin kaikista parasta hoitoa niin nivelille kuin mielellekin. Mukavasti sängyllä ja televisiosta jotain viihdyttävää. En ole mikään reality-sarjojen suuri fani, mutta jäin kerrasta koukkuun Love Island UK -sarjan kolmanteen tuotantokauteen ja samantien kotimaisen version ensimmäiseen kauteen.

Muutama päivä sitten makoilin illalla sängyn päällä ja huomasin leikatussa jalassani omituisen kuopan. Jalassa ei ole tuntopuutosta eikä kipuakaan, vain outo kuoppa polvinivelen vasemmalla puolella. En ole ollut säihkysääri ennenkään eikä arven vuoksi minusta sellaista koskaan tulekaan, joten kuopastakaan ei ole kuin kosmeettista haittaa.

Tällä viikolla tapahtui aika hauska juttu. Eräällä anonyymillä keskustelupalstalla nuori mieshenkilö kyseli, olisiko kenelläkään mitään tekemätöntä työtä. Työttömyys oli alkanut kyllästyttää ja kaipasi jotain tekemistä. Minulla on työhuoneen remontti seissyt jo iät ja ajat, kun ei näillä polvilla pysty kiipeilemään tikkailla. Sovittiin, että hän tulee maalaamaan. Torstaina kävi maalaamassa ensimmäisen kerroksen ja juuri nyt on maalaamassa toista kerrosta. Nyt alkaa tuntua, että taidan sittenkin saada steampunk -henkisen työhuoneeni joskus valmiiksi!

Mitä tekisin toisin?

Kaksi kuukautta kului hurahtaen. Osittain siksi, että muutama viikko sitten lähipiirissäni tapahtui asia, jonka vuoksi jouduin siirtämään oman toipumiseni ja kuntoutumiseni toissijaiseksi ja laittamaan muiden hyvinvoinnin etusijalle. En ole tällä hetkellä kovin tyytyväinen kuntoutumiseeni, mutta asiat eivät aina mene kuten on suunnitellut. Eipä sillä, olen aina uskonut Murphyn lakiin. "Jos jokin asia voi mennä pieleen, se menee." Ja "Jos kahdesta asiasta toinen voi mennä pieleen, pieleen menee se, josta aiheutuu enemmän vahinkoa."

Sairaslomani siis loppui eilen ja ensimmäinen työpäivä oli aika kamala. Leikattu polvi ei pidä istumisesta ja leikkaamaton ei pidä seisomisesta. Töitä pitäisi varmaankin tehdä kuin flamingo eli yhdellä jalalla seisten. Eilen oli vielä kaksi palaveria peräkkäin eli en päässyt jaloittelemaan palaverien välillä. Kun työpäivä oli ohi, heittäydyin vain itkua pidätellen sänkyni päälle ja mietin, miten ihmeessä saan vietyä koiran ulos ja hoidettua muut velvollisuuteni. Olen kuitenkin nyt kolme kertaa käyttänyt koiran ulkona ilman kyynärsauvoja. Se on tässä tilanteessa aika saavutus, kun tuo hömelö ei ole mikään kiltisti hihnassa kulkija vaan sinkkoilee niin oravien kuin lintujenkin perään. Ja voimaa siinä on kuin pienessä kylässä.

Kaikenkaikkiaan voisin mennä toisen polveni tekonivelleikkaukseen vaikka heti huomenna. Sen verran hyvä juttu tämä leikkaus on ollut. Mielenkiinnolla odotan jälkitarkastusta, joka on tämän kuun lopussa. Jospa pääsisi samalla leikkausjonoon vasemman polven vuoksi. Kokemuksesta viisastuneena tiedän jo asioita, joita ensi kerralla teen toisin.

Ensimmäinen ja tärkein on lihasvoiman kasvattaminen. Mulla olisi ollut kotona stepperi, mutta olinko liian laiska, kivulias vai saamaton, kun en sitä missään vaiheessa käyttänyt? Ennen seuraavaa leikkausta aion käyttää.

Toinen asia on sänky. Tai siis pitää saada jokin viritelmä, jolla jalan saa nostettua ylös. Tavalliset pehmeät tyynyt eivät ole kovin hyviä tähän, koska ne eivät pysy paikoillaan. Ennen leikkausta harkitsin ostavani ihan tätä tarkoitusta varten olevan jalkatuen, mutta jätin ostamatta. Sairaalassa oli hyviä, tukevia kohotyynyjä, mutta kotona ei. Ensi kerralla siis sellainen.

Kolmas asia - josta aiemmissa postauksissani olen maininnutkin - on Sirdalud-resepti. Lihasrelaksantti, joka lievittää lihasjännitystä. Kipu, joka oli sinisenkirjavassa reidessä pari viikkoa leikkauksen jälkeen, oli sietämätön. Tramal, Arcoxia ja Panadol eivät todellakaan vieneet sellaista kipua pois. Minulla oli muutama Sirdalud-tabletti lääkekaapissa ja ne kaksi päivää, kun sitä käytin, olivat huomattavasti helpompia kuin muut.

Neljäs asia on leikkausarven pehmentäminen ja venyttäminen. Olen kyllä rasvannut jalkaani heti siitä lähtien, kun otin hakaset pois. Monta kertaa päivässä ja monenlaisilla rasvoilla. Arpikudos kuitenkin kasvaa mahdollisimman tiukaksi ja vasta nyt olen ymmärtänyt, että samalla kun rasvaan jalkaani, ihoa olisi pitänyt hieroa ja venyttää, jotta ihosta ei tulisi liian kireä. En usko, että vieläkään on liian myöhäistä, mutta homman olisi voinut aloittaa jo paljon aikaisemmin.

Viides asia on sitten se, että leikkaukseen olisi syytä mennä vasta sitten, kun voi olla varma, että sairaslomansa saa käyttää kokonaisuudessaan omaan toipumiseen ja kuntoutumiseen. Ettei tule sellaista tilannetta, jossa voimavaransa joutuukin käyttämään johonkin muuhun.

Kuudes asia on Omronin tens-laite. Tosin kuulin juuri, että tätä ei saisi käyttää kehonosassa, jossa on metallia. Minulla on tämä laite ollut koko ajan, mutta vasta viikko sitten muistin koko härvelin olemassaolon. En ole laittanut antureita suoraan polven päälle, mutta sivuille kylläkin. Ja tämä olisi takuulla ollut aivan ihana leikkauksen jälkeiseen reisikipuun.