Elämäni kamalin vuosi

 Viime vuosi oli elämäni kamalin vuosi. Niin itselleni kuin monelle läheisellenikin. Eikä tämäkään vuosi alkanut yhtään sen paremmin. Monta kertaa on ollut mielessä kirjoittaa blogia, mutta aina on tullut jotain muuta tekemistä tai sitten en vain väsymykseltäni ole jaksanut. 

Olen tiennyt jo pitkään, että terveydentilani ei ole kunnossa. Samat oireet kuin loppuvuodesta 2012, joka sitten päättyikin munuaisvaltimon repeämän aiheuttamaan massiiviseen sisäiseen verenvuotoon. Eilen päätin, että tapahtukoon mitä tahansa, nyt käyn lääkärissä. Ja - yllätys, yllätys - verenpaineet 218/127. Eli aivan samoissa lukemissa, kuin joulukuussa 2012. Valtava määrä verikokeita ja huomenna on aika sisätautilääkärille. Ohjeistuksena siihen asti, että jos verenpaineeni nousee 220/120 tai alkaa särkeä päätä tai huimata, on lähdettävä välittömästi päivystykseen. Eilen illalla, kun olin koko päivän vain lepäillyt, paineet olivat edelleen vielä varsin koholla. 

Loppuvikko nyt sairaslomalla ja mahdollisesti jatkuukin vielä, mutta nyt vain olen ja lorvailen. Mitään ei saa nostaa eikä tehdä mitään fyysisesti rasittavaa. Ja mikähän siinä onkin, että niin kaikkea siivoamista inhoava kuin aina olen ollutkin, juuri nyt olisi inspiraatio siivota? Kun ei kuitenkaan saa tehdä mitään. 

Iltapäivällä soitti eilinen lääkäri verikokeiden tuloksista. Pääsääntöisesti kaikki arvot ovat normaalit. Paitsi leukosyytit ja trombosyytit, mutta ne eivät ole olleet minulla aikuisiällä koskaan normaalit vaan aina koholla. Edelleen minulla on myös D-vitamiinin puutos, vaikka otan - olen ottanut jo muutaman vuoden ajan - aamuisin 55 µg D-vitamiinia purkista. Annos pitää siis kaksinkertaistaa ja uusi kontrolli kuukauden päästä. 

Väsyttää, mutta Stella pitää käyttää vielä illalla ulkona. Onneksi jo huomenna aamulla on aika sisätautien erikoislääkärille.