Viimeinen lomapäivä

 Kahden viikon loma alkaa olla lopuillaan. Huomenna taas työpäivä. Vilkaisin aamulla työsähköpostejani ja laitoin Outlookin samantien kiinni. Ainakin tietää, mistä aamulla aloittaa työpäivän. Klo 10 alkaakin jo päivän ensimmäinen palaveri. Onneksi heräsin tänä aamuna jo klo 7, joten huomisaamu ei ainakaan muuttuneen vuorokausirytmin vuoksi tule olemaan haasteellinen. Sen sijaan voi olla tuskallista päästä aamulla sängystä ylös, koska selkäni ja lonkkani ovat taas todella kipeät. Olen nimittän lähes koko tämän päivän käyttänyt siivoamiseen. 

Eilen kävin hakemassa lounassetelillä Vagabondasta ruokaa. Siellä annokset ovat aina niin isoja, että niistä syö 2-3 ateriaa. "Päivän ruoka" on arkisin tarjolla oleva päivittäin vaihtuva ruokalaji, jonka saa vain 9 €:lla. Ja mikä parasta, se ei ole tarjolla ainoastaan lounasaikaan vaan aina klo 20 asti. Eilen siis hain annoksen chicken kormaa ja sitä siis riitti tälle päivälle lounaaksikin. 

Kylpyhuoneiden pesun, puutarhatuolin pesun, muutaman maton pesun ja pyykinpesun jälkeen käytin Stellan päivälenkillä. Olin varautunus siihen, että sääennusteen mukaan tulee ukkonen, mutta ehdimmekin kotiin ennenkuin ukkonen alkoi. Stella kun pelkää ukkosta eikä silloin suostu lähtemään kotipihaa kauemmas ulos. Nyt ehdittiin tehdä rauhassa lenkki ja sen jälkeen jatkoin siivoamista. Viimeinen lomapäivä enkä ollut tehnyt lomalla mitään hyödyllistä, joten - jotta loma ei "menisi ihan hukkaan" - sain sentään kiireellä siivottuakin. Yläkerran käytävä jä vielä imuroimatta, mutta ehkä huomenna töiden jälkeen.  Päivälliseksi tein penne-pastaa sekä jauhelihakastiketta. ja sen jälkeen lähdin vielä viemään Stellan iltalenkille. 

Tuntuu, kuin koko ristiselkäni olisi tulesssa. Molemmat olkaniveleni ovat vaivanneet jo useita päiviä. Varmaan pitäisi piakkoin varata aika lääkäriin ja aloittaa uudelleeni nivelreumaan sytostaattihoidot. Se kuitenkin sitten tarkoittaa, että en voi enää käyttää natriumdiklofenaattia kipulääkkeenä  ja mikään ibuprofeiini tai parasetamoli ei riitä. Suo siellä, vetelä täällä. 

En ole enää moneen vuoteen käynyt kampaajalla värjäyttämässä hiuksiani. Viime kesänä pikaisesti Myyrmannissa kävin kampaamossa tasoituttamassa hiusten latvat. Hiukseni olivat aika tasaisen harmaat  ja juhannuksen jälkeen päätin ostaa hiusvärin. En edes muista, milloin olen viimeksi värjännyt hiukseni itse. Siitä taitaa olla kohta 20 vuotta ellei enemmänkin. 

Tuntuu ihan oudolta, kun peilistä ei enää katsokaan harmaahiuksinen vanhus. Jos työni ei olisi etätöitä, huomenna aamulla varmaan laittaisin jotain meikkiäkin. Meikkaamisestakin taitaa olla jo parikymmentä vuotta. Ostin viime kesänä uusia meikkejä, mutta kertaakaan en ole niitä vielä käyttänyt. Viikonloppuna olisi Vagabondan terassilla grillijuhlat, joten pitäisiköhän mennä? Tutut varmaan ajattelisivat, että nyt se on seonnut lopullisesti!!

Tiskikone pesee vielä, joten täytyy jaksaa valvoa vielä hetki. MTV Katsomosta löysin jännityssarjan Black Snow. Vielä olisi kaksi jaksoa katsomatta. Iltapalaksi keitin vielä kaakaota ja tein chorizo-voileivän ja lisäksi keitetty kananmuna. Huomenna alkaa taas työt ja tuntuu ihan siltä kuin kesä alkaisi olla jo ohi. Vaikka ei ole vielä edes heinäkuun puoliväli. 

Heinäkuu ja lomaa

 Päätin sitten pitää tämän viikon keskiviikon, torstain ja perjantain kesälomaa. En ollut lomaa erityisemmin suunnitellut, koska kolme päivää töitä ja neljä päivää vapaata on ollut kohtuullisen hyvä työrytmi. Reilu viikko sitten keksin, että eihän minun oikeastaan tarvitse olla aina maanantaisin ja tiistaisin vapaalla. Jos joka toinen viikko olen vapaalla maanantain ja tiistain ja joka toinen torstain ja perjantain, minulla on joka toisena viikonloppuna 2 vapaapäivää ja joka toisena 6 vapaapäivää. En vielä tiedä, onnistuuko tällainen töiden puolesta vielä syksylläkin, mutta jos onnistuu, mieluummin toimin näin kuin että joka viikko olisi 4 vapaata. Nyt siis otin nämä 3 päivää kesälomaa ja siten syntyikin 2 viikon vapaa. 

Olen ottanut nämä päivät äidin hautajaisten jälkeen aika rennosti. En ole tehnyt juuri mitään erityistä. Tunnen, miten jossain sieluni syvyyksissä suru ja kyyneleet yrittävät löytää tietään pinnalle, mutta en vain pysty itkemään. En itkenyt äidin hautajaisissakaan. Välillä on tullut mieleen, miten nuorena sairaanhoitajana olin yövuorossa Meilahden sairaalan kirurgisella osastolla. Työparinani perushoitaja (nykyisin kyseessä olisi lähihoitaja). Muistan yhden nuoren miehen - itseäni nuoremman - , joka oli vain muutama tunti aiemmin siirtynyt heräämöstä osastolle ja joka yllättäen meni todella huonoon kuntoon. Silloin sitä vaan työnsi kaikki tunteet sivuun ja teki sen, mitä siinä tilanteessa osastosta vastuussa olevan sairaanhoitajan pitikin tehdä. Oli kuin robotti, joka on ohjelmoitu toimimaan tietyllä tavalla. Vasta myöhemmin alkoi kädet täristä ja oli pakko mennä muutamaksi minuutiksi henkilökunnan vessaan itkemään. Nyt on vähän sama tilanne. Paitsi etten tiedä, mistä löytyisi "henkilökunnan vessa". 

Tiistaina kävin hyvän ystäväni kanssa kauppakeskuksessa kahvilla. Oli mukavaa tavata taas muutaman kuukauden tauon jälkeen. Ja nyt tavataan kyllä useamminkin eikä vain joka kolmas kuukausi. Nyt opettelen elämään elämää, jossa ei tarvitse olla koko ajan hälytysvalmiudessa. Elämää, jota voin suunnitella vähän pidemmällekin kuin vain 15 minuutin päähän. 

Vaikka omat suurimmat huolenaiheeni ovatkin nyt - ainakin toistaiseksi- ohi, ystävieni elämässä tapahtuu asioita, joiden vuoksi haluan olla heidän tukenaan. He olivat minun tukenani silloin, kun minulla oli kaikista vaikeinta, joten on aivan luonnollista, että nyt haluan olla heidän tukenaan. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen todennut, että ystävistä on loppujen lopuksi paljon enemmän turvaa kuin sukulaisista. Aiemmin aina ajattelin, että yhteisöllinen sukumme olisi turva, johon aina voisi luottaa, mutta eihän se lopulta niin ollutkaan. Saattaa kyllä johtua ihan siitäkin, että kun suvussa tapahtuu jotain surullista ja ikävää, se koskettaa tavalla tai toisella kaikkia suvussa. Ystävä taas katsoo asioita ulkopuolelta ja voi sen vuoksi olla paremmin tukena. 

Tikru on alkanut viihtyä parvekkeella. Yleensä se majailee vaatekaapissani ja  tulee iltaisin sänkyyni ja viereeni nukkumaan. Ehdin jo miettiä, onko kissalla jokin hätänä, kun sitä ei näy kuin syömässä eikä vaatekaapistakaan kuulu sen tuhinaa. Syy siis selvisi eli Tikru majaileekin paljon parvekkeella. Eikä yhtään pidä siitä, jos käyn herättämässä sen kesken makoisten unien. 

Torstaina leipä oli lopussa enkä viitsinyt lähteä pelkän leivän vuoksi käymään kaupassa. Kaapista löytyi kuivahiivaa, joten päätin leipoa sämpylöitä. Vehnäjauhoja, kuivahiivaa, valkosipulijauhetta, suolaa, ripaus sokeria, vähän ruokaöljyä sekä vettä. Leipominen ei ole keittiössä bravuurini, mutta sämpylöistä tuli kaikessa yksinkertaisuudessaankin yllättävän hyviä.

Koska tänään on sunnnuntai, piti tietenkin laittaa sunnuntaiaamiainen. Kerrankin oli niin, ettei minulla oikein olisi ollut edes nälkä ja olisin voinut jättää koko aamaiisen väliin, mutta mitäpä ei tekisi kissansa takia! Tikrulle on tärkää päästä varastamaan lautaseltani, joten keitin kahvia ja laitoin lautaselle vähän leikkeleitä sekä yhden sämpylän. 

Kinkut menivät hetkessä parempiin suihin eli Tikru varasti heti omansa ja yhden kinkkuviipaleen annoin sänkyni vieressä kiltisti vuoroaan odottavalle Stellalle. Tikru ei kuitenkaan huomannut, että piilotin kaksi chorizoviipaletta kahvikuppini taakse ja hyppäsi jo pois sängyltä ennenkuin huomasi, että koirahan odottaa vielä jotain. Olivat niin huvittavan näköisiä odottaessaan vierekkäin, josko vielä saisi jotain. 

Olen ollut tänään ulkona useammankin kerran. Aamupäivän sateen jälkeen olen tehnyt jo kaksi kertaa kävelylenkin Stellan kanssa ja vielä pitäisi tehdä iltalenkki. Tänään on ollut melko kova tuuli ja sen vuoksi päätin tehdä jotain muuta ruokaa kuin grillattavaa. Kaivoin pakastimesta pangasius-fileen ja paiston sen. Pienistä uusista perunoista tein juustoperunoita. Pannulle ensin sipulia ja viipaloidut perunat, kevyt ruskistus ja sen jälkeen Valion Koskenlaskija -juustoa. Kansi päälle  ja haudutetaan kypsäksi. Lisäksi kermaviilikastiketta sekä salaattia. 

Vielä olisi kaksi vapaapäivää ja sitten taas töihin. Pitää heti keskiviikkona tiedustella, onnistuisiko suunnittelemani vuoroviikoin 2 vapaata ja vuoroin 6 vapaata. Kesä alkaa olla puolessa välissä ja pian on iltaisin taas pimeää. Jotain mukavaa pitäisi keksiä syksyyn. En vain vielä oikein tiedä, mitä se voisi olla. Hmm...ehkä toinen kissa?

Kun jään eläkkeelle....

 ...poistan kaikki kellot asunnostani. Tämä juhannus on ollut minulle levon ja rauhoittumisen aikaa. Ei ole ollut velvollisuuksia eikä aikatauluja. Ja miten olenkaan nauttinut näistä päivistä!!!!!

Viikko sitten perjantaina äiti siunattiiin haudan lepoon Hämeenkylän kirkossa Vantaalla. Tilaisuus oli kaunis, rauhallinen ja valoisa. Ihmisiä, jotka näin vanhan ihmisen siunaustilaisuuteen vielä tulee, on tietenkin aika vähän. Äiti kun oli niin oman sukunsa kuin isänikin suvun kaikista vanhimmaksi elänyt. Poissa oli jo kaikki sisarukset, serkut ja pikkuserkutkin. Osa nuoremmastakin sukupolvesta jo sen verran iäkkäitä, että eivät jaksa enää matkustaa pitkiä matkoja. Niin siinä käy, kun elää miltei 100-vuotiaaksi.

Alkuun säätiedotus ennusti sadetta perjantaiksi Vantaalle ja lauantaiksi Haapamäelle Näin ei kuitenkaan käynyt vaan oli aurinkoinen kaunis kesäpäivä. Äitihän oli aina toivonut, että hänet haudataan aurinkoisena kauniina kesäpäivänä. 

Lauantaina aamupäivällä lähdettiin ajamaan kohti Haapamäkeä. Ensimmäiset muistoni matkasta Haapamäelle ovat ajalta, jolloin olin 10 kertaa nuorempi kuin nyt. Siis noin 6-vuotiaana. Miten aina odotinkaan pääsyä tätini luokse kesäksi! Matka auton takapenkillä toi paljon muistoja mieleen. Muistoja lapsuudesta, jolloin sain olla aina huoleton. Kovin paljon eivät ole maisemat näinä vuosikymmeninä muuttuneet. 

Ja sanonpa vaan, että kyllä Suomen kesä on kaunis!

Haapamäen kirkko näytti aivan samalta kuin lapsuudessani. Ja myös hautausmaa. Sankarihaudat, joiden ohi kulkiessa tätini aina hiljeni ja me lapsetkin painettiin päämme alas ja olimme aivan hiljaa. 

Äiti on nyt siellä, minne muistisairautensa viimeiset ajat halusikin: oman äitinsä ja isänsä, siskonsa ja veljiensä luona. Haapamäen hautausmaalla. Kotona.  

Jollain tavalla haikeaa ja aika surullistakin tietää, että en tule käymään Haapamäellä enää muuten kuin aikanaan isäni ja mahdollisesti siskoni - jos hän siis kuolee ennen minua, mikä on kuitenkin aika epätodennäköistä - hautajaisissa. Sen jälkeen minun elämässäni Haapamäki tulee olemaan nk case closed. Niin paljon, kuin aina Haapamäkeä rakastinkin, ei siellä ole minulle enää mitään. Paitsi hautausmaa. 

Tämän viikon olen ollut töissä päivystäjänä. Poikkeuksellisesti siis töissä myös maanantain ja tiistain, vaikka normaalisti olen töissä vain keskiviikosta perjantaihin. Viime viikonloppu oli loppujen lopuksi aika raskas, joten juhannuksen olen nyt ottanut vain levon ja rentoutumisen kannalta. 

Eilen oli kaunis aurinkoinen päivä, mutta tuuli oli aika kova. Mietin, uskaltaisinko grillata takapihalla hiiligrillillä vai olisiko järkevämpää ottaa käyttöön uusi sähköinen pöytägrilli ja grillata sisällä. En nimittäin halunnut polttaa koko asuinaluettani, jos tuuli vaikka puhaltaisi hiilloksesta kekäleitä pihalle. Takapihani on kuitenkin tavallaan kuopassa ja vaikka vieressä olevassa metsässä puiden rungot heiluivat tuulessa aika paljonkin, pihallani ei kuitenkaan tuullut liikaa. Ja onhan perinteisessä hiiligrillissä grillattu kuitenkin niin paljon paremman makuista (ja valitettavasti myös karsinogeenistä), että päätin grillata ulkona. 

Takapiha on edelleen siivoamatta. Sieltä löytyy viime kesänä vesivahingon yhteydessä pihalle heitettyjä hyllylevyjäkin. Viime vuosi oli vaikea eikä tämän vuoden ensimmäinen puoliskokaan mitään helppoa ole ollut. Siivoan pihan sitten, kun taas jaksan. 

Vaikka vietinkin juhannusta yksin, silti halusin juhlistaa sitä jotenkin. Jos ei muuten niin kattamalla taas "mummoastioihin". Yksinkin voi viettää juhlapäivää. Varsinkin silloin, jos voimat eivät riitä järjestämään juhlia muille. Grillasin siis porsaan kasleria, pekoniin käärittyjä herkkusieniä, Catalonian Carlos -makkaraa sekä paprikaa ja kesäkurpitsaa. Niiden seuraksi keitin kotimaisia uusia perunoita ja tein hölskykurkkuja. Lisäksi avocadosalaattia, chimichurri-kastiketta sekä vihersalaattia. 

Jälkiruuaksi olin ajatellun pavolovan tapaisen jälkiruuan marengeista ja mansikoista, mutta olin aterian jälkeen aivan liian täynnä, jotta mikään jälkiruoka olisi enää mahtunut vatsaan. Tikru ei ole ollut kovin iloinen viime aikojen ruuistani ja eilenkin se kiipesi tuolille ihmettelemään, eikö todellakaan ole katkarapuja? Ei edes kinkkua?

Valitettavasti ei ollut ja viaton luontokappale sai jälleen kerran tyytyä pelkkään kissanruokaan. Onneksi tänä aamuna löytyi aamiaiselta sekä kinkkua että katkarapuja ja Tikrukin oli taas tyytyväinen. 

Huomenna on vielä vapaapäivä. Sen jälkeen 3 työpäivää ja sitten 6 vapaapäivää. Olen niin nauttinut tästä rauhallisesta ja kiireettömästä ajasta. Ei ole mitään sovittua eikä enää tarvitse ottaa puhelintakaan mukaan joka paikkaan. Kun jään eläkkeelle, luovun kaikista kelloistakin. Voisin jopa vaihtaa kännykkäni lankapuhelimeen, jos sellaisia olisi jostain vielä saatavilla. 

Äiti on poissa

 Olen jo vuosikausia ollut hyvin kiitollinen siitä, miten pitkään olen saanut pitää vanhempani. Moni ikätoverini on menettänyt vanhempansa paljon nuorempana kuin mitä minä nyt olen. On ollut ilo seurata isäni ja äitini vuosisadan rakkaustarinaa. Rakkaustarinaa, joka kesti yli 70 vuotta. 

Tähän päivään pystyin valmistautumaan jo pitkään. Viimeiset kolme viikkoa, kun äidin saattohoito alkoi, ovat olleet aika raskaita. Vantaa-Kerava -hyvinvointialueen kotihoito sekä kotisairaala ovat olleet näinä vaikeina aikoina todella hyvä asia. Niin paljon kuin julkista terveydenhuoltoa aina haukutaankin. äitini saattohoidon osalta voin sanoa, että parempaa en olisi uskaltanut edes toivoa. Kun äiti oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa ja isä sovitusti soittanut kotisairaalaan, paikalle kuoleman toteamiseksi saapuneella lääkärilläkin oli ollut aikaa jutella isän kanssa. Oli kuunnellut, kun isä oli kertonut ensikohtaamisestaan äidin kanssa. 

Jos äitini olisi saanut toivoa, millainen aamu on hänen viimeisensä, äiti olisi toivonut alkukesän kaunista ja aurinkoista aamua. Kun valkovuokot ja tulppaanit kukkivat ja puissa on kaikista kaunein lehtivihreän väri. Ja juuri sellaisen viimeisen aamun äiti sai. 

Ikävä ja kaipaus on silti suuri. Mutta suurempaa on kuitenkin kiitollisuus. Äiti on nyt siellä, mihin muistisairautensa viimeisinä aikoina eniten ikävöikin: äitinsä, isänsä, siskonsa ja veljiensä luona. 

Nyt, kun äiti on poissa, voin julkaista ilman kasvojen peittämistä kuvan itsestäni ja äidistäni. Kuva parin vuoden takaa. 

Hyvää matkaa Rakas Äiti! 

Viimeinen äitienpäivä

 Kun minä olin lapsi, äitienpäivää vietettiin aina kotona. Ydinperheen kesken. En koskaan käynyt tapaamassa isoäitejäni äitienpäivänä. Kun minusta lähes 40 vuotta sitten tuli äiti, edelleen äitienpäivänä juhlittiin minun äitiäni. Lapset tietenkin päiväkodissa ja ala-asteella askartelivat äitienpäivälahjan tai vähintäänkin kortin, mutta äitienpäivänä mentiin aina lasteni mummolaan juhlimaan äitienpäivää. 

Vaikka äiti ei ole enää vuosikausiin pystynyt mitään juhlia järjestämään, isä on järjestänyt äitienpäivät. Toissapäivänä tajusin , että koska äiti ei enää syö eikä juurikaan juokaan mitäään, isä tuskin on enää järjestänyt äitienpäivätarjoiluja. Kävin siis ostamassa itselleni leivoksen, mikäli kuitenkin haluaisin tänään juoda äitienpäiväkahvit. 

Olin oikeassa isän suhteen. Enää ei ollut äitienpäiväkahveja. Kävin katsomassa äitiä ja viemässä kimpun ruusuja. Äitiä ei nyt enää edes yritetä juottaa vaan ruiskulla annetaan suuhun pieni määrä nestettä välillä. Aika alkaa käydä vähiin. Tunteja? Päiviä? Kukaan ei tiedä. 

Kun olin tänään käynyt katsomassa äitiäni, päätin lähteä paikalliseen ravintolaan Vagabondaan. Jotenkin kotona ollessa ajatukset kiertävät vain kehää ja on ihan hyvä välillä pääästä jonnekin pois kotoa. Jonnekin, missä on vielä elämää. Tilasin lasillisen punaviiniä ja yllätyksekseni kokki toi "äitienpäivälahjaksi" salmiakkikossun. Enpä muista, milloin olisin viimeksi saanut äitienpäivälahjan. Yli 20 vuotta sitten kuitenkin. Ei sillä, että lahjoja olisin kaivannutkaan, koska eihän äitienpäivä ole koskaan ollut minun päiväni vaan äitini päivä. 

Paikallisessa ravintolassa käy silloin tällöin naapurustossa asuva nainen. Ollaan tunnettu jo monen vuoden ajan. Hän on lähihoitaja ja yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat kulkeneet rinnallani näinä viimeisinä aikoina, kun äiti tekee lähtöä tästä elämästä. Yllätyksekseni hän kävi hakemassa minulle kimpun ruusuja. En ole tainnut koskaan saada äitienpäivänä ruusuja!

Tuntuu oudolta ajatella, että tämä on viimeinen äitienpäivä, jota vietän. Vaikea kuvitella, että aloittaisin keski-ikäisten lasteni kanssa perinteen, jota ei ole aiemminkaan ollut. Tarkoitan, että lapseni tulisivat äitienpäivänä minua tapaamaan ja minä järjestäisin äitienpäiväkahvit. Siskoni kanssa istuttiin tänään meillä pari tuntia ja pohdittiin tätä asiaa. Ensi vuonna siskoni täyttää 70 vuotta ja ensimmäisen kerran elämässään olisi se äiti, jota äitienpäivänä juhlitaan. Hieman sekavat ajatukset oli meillä kummallakin. Siskoni pohti, että varmaankin hän alkaa sitten ensi vuonna viettää omia äitienpäiviään. Minä taas ajattelin, että minun osaltani äitienpäivien vietto jää historiaan. Kuten tulee jäämään niin moni muukin suvussamme vuosikymmeniä  kulkenut perinne. 

Surullista? Minusta ei. Olen elämäni aikana juhlinut ja järjestänyt jos mitäkin kekkereitä ja olen vain tyytyväinen, jos sellaiset ovat osaltani ohi. Viime jouluna olin ensimmäistä kertaa elämässäni jouluna yksin ja ihan paras joulu ikinä! Ei kiirettä, ei työtaakkaa, ei aikatauluja ei sitä sun tätä. Sai vaan olla ja laittaa ruuaksi, mitä halusi.  Kaikella on aikansa. Myös suvulla ja suvun juhlilla. 

Osaan juhlia yksinkin sen, mitä haluan juhlia. Kuten vaikka sunnuntaiaamut. Itseasiassa minun oli tarkoitus tehdä nämä munat jo eilen Euroviisujen kisastudioon, mutta söinkin päivällistä niin paljon, ettei illalla ollutkaan enää nälkä. Sitäpaitsi nukahdin kesken Euroviisujen. Viime vuonna kisastudioon piti tietenkin tehdä jotain "käärijänvihreää", mutta tänä vuonna olikin hankalampaa keksiä mitään Suomen edustuskappaleeseen sopivaa tarjottavaa. Farkut? Mitä ihmettä voi keksiä ruuaksi farkuista? Mutta sitten muistin, että oleellinen osa Suomen edustuskappaleesta on se iso muna. Google apuun ja Yhteishyvän sivuilta löysin vinkin värjättyihin kananmuniin. Etikkapunajuuren liemellä värjätty kananmuna näytti niin hauskalta, että päätin kokeilla. Hyvin onnistui. 

Leivos on edelleen syömättä. Ja äitienpäiväkahvit juomatta. Kohta Stellan kanssa iltalenkille ja sitten nukkumaan. Eilen ei Stellaa eikä Tikrua kiinnostanut Euroviisut eikä kyllä nytkään tunnu kiinnostavan edes lenkille lähtö. 

Vappu 2024

 Kevät on taas tullut. Ei olisi uskonut viikko sitten, kun tuli takatalvi. Lumet olivat lähes kokonaan sulaneet ja olin silloin jo aikeissa ryhtyä laittamaan pihojani kesäkuntoon, kun aamulla herättyäni ikkunasta näkyi talvinen maisema. 

Onneksi lumet kuitenkin sulivat varsin nopeasti ja eilen sekä tänään on ollut aivan  kesäinen sää. Aurinko paistanut ja lämpötila ulkonakin lähes 20 °C. Tämä viikko on päivystysviikkoni, mutta sain sovittua töissä niin, että pidän maanantain ja tiistain normaaliin tapaan vapaata ja päivystän sitten vasta torstaina ja perjantaina. Vastineeksi päivystän sitten kesäkuussa yhden ylimääräisen viikon. Jotenkin on ajatukset olleet ihan muualla. Ensin ajattelin, että en vietä vappua mitenkään, mutta siivotessani löysin laatikosta ilmapalloja ja serpentiiniä, joten päätin sittenkin laittaa keittiön lampusta kaksi ilmapalloa ja vähän serpentiiniä roikkumaan. 

Olen käynyt päivittäin äitiä katsomassa. Monesti äiti ei ole edes hereillä, kun olen siellä käynyt. On täysin vuodepotilaana. Eilen kaikkien yllätykseksi saavuttuani hänen sänkynsä viereen hän hymyili ja ojensi kätensä halatakseen. Kerroin äidille, että on vappuaatto ja millainen aurinkoinen sää ulkona on. Kysyin häneltä, haluaisiko hän vähän simaa ja yllätyksekseni hän vastasi haluavansa. Nostin äidin sängyssään istumaan ja istuin itse hänen selkänsä taakse, jotta voi nojata minuun samalla kuin juo simaa. Olin myös kastanut pari pientä palaa donitsista simaan ja äiti sekä joi noin desilitran simaa että söi teelusikallisen pehmentynyttä donitsia. 

Illala kävin siskoni kanssa lasillisella viiniä ja sen jälkeen kävin vielä viemässä Stellan ulos. Koska Tikru on hyvin usein vallannut Stellan koiranpedin, ensimmäistä kertaa Stella hyppäsi eilen sohvalle. Onneksi siinä oli lakana alla, koska muuten olisi sohva ollut ihan koirankarvoissa. Stellalla nimittäin on juuri nyt karvanlähtöaika. 

Katsoin koiran kanssa hetken aikaa true crime -sarjoja televisiosta ja sen jälkeen päätin kuitenkin tehdä itselleni jotain ruokaa. Koko päivänä ei ollut lainkaan nälkä, mutta paistoin lihapullia ja niiden lisäksi laitoin nakkeja, porkkanaa, kurkkua, leipäjuustoa ja dippikastikkeita. Lisäksi kaupan valmista perunasalaattia ja punajuurisalaattia sekä perunalastuja. 

Kahtena yönä olen herännyt lintujen lauluun. On ihan normaalia, että tähän aikaan vuodesta linnut pitävät meteliä, mutta koskaan aikaisemmin niiden viserrys ei ole kuulunut niin kovaa, että heräisin ääneen. Ensimmäisenä yönä kiersin koko asunnon läpi tarkastaen, onko minulla jossain ikkuna auki. Ei ollut. Uudet ikkunat ovat periaatteessa ihan kivat, mutta äänieristys näissä on huomattavasti huonompi kuin mitä vanhoissa ikkunoissa oli. Eilen juttelin naapurin kanssa pihalla ja hän oli todennut saman. Hänen asuntonsa on kadun varressa olevassa rakennuksessa ja kuulemma liikenteen ääni kuuluu aivan eri tavalla kuin ennen ikkunaremonttia. Tarkoittaa siis sitä, että kun ihmiset kevään ja kesän tullen alkavat viettää enemmän aikaa ulkona, pitää nukkumaan mennessä laittaa korvatulpat. 

Täksi päiväksi olin varannut itselleni palan pihvilihaa. Tein alkuruuaksi avocado-katkarapu -salaatin. Pääruuaksi naudan ulkofilepihvi ja punaviinikastiketta, aurajuustoperunoita, höyrytettyä kukkakaalia ja parsakaalia ja niiden päälle valkosipulivoita. 

Tikrun lempipuuhaa on varastaa ruokaa lautaseltani. Erityisesti, jos tarjolla on katkarapuja. Yleensä en syö ruokapöydän ääressä, joten kissa on tottunut siihen, että lautaseni on sen ulottuvilla. Olohuoneen uusi ruokapöytä on kuitenkin kissalle no go -aluetta ja Tikru-parka joutui olemaan lounasseuranani ja odottamaan kiltisti tuolilla istuen, että annan sillekin jotain. 

Huomenna on siis taas työpäivä. Poikkeuksellisesti en menekään huomenna katsomaan äitiä, koska sinne on menossa muita lähisukulaisia. Lauantaina olisi taloyhtiön pihatalkoot ja toivon mukaan olisi kaunis ilma. Oli tarkoitus jo tänään siivoilla pihoja, kun taloyhtiön päätyyn on tullut puutarhajätteelle jätelava, mutta olisi pitänyt tehdä pihatöitä ennenkuin söin. Jälkiruuaksi söin vielä tippaleivän ja join simaa, joten kiinnostus haravanvarteen tarttumiseen on pyöreä nolla. 

Rakastan elämää - Uusi päivä koittaa vielä!

 On taas aikaa siitä, kun olen edellisen kerran päivittänyt blogiani. Monta kertaa on ollut mielessä, mutta sitten en ole vain jaksanut. Olen ollut sairas, väsynyt, uupunut ja niin tuhansin tavoin huolestunut. Sanat, jotka olisin halunnut kirjoittaa, eivät yrityksistä huolimatta ole tulleet pääni sisältä ulos. 

Viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen hyvin. Niin hyvin, että nukuin pommiin, vaikka oli työpäivä. Äitini, joka kesäkuussa täyttäisi 97 vuotta, tuli eilen sairaalasta kotiin. Viimeisen kerran. Koko tämän vuoden 2024 äitini on ollut laitoskierteessä. Päivystyksessä, hoivakodissa, taas päivystyksessä, kotona, taas päivystyksessä, sairaalassa, toisessa sairaalassa, kotona, taas päivystyksessä ja taas osastolla sairaalassa. 

On ollut äärettömän raskasta seurata kaikkea tätä. Tyttärenä, jolle äiti jo vuosikymmeniä sitten sanoi, että tällainen loppu olisi hänen pahin painajaisensa. Ei ole ollut helppoa katsoa vierestä, miten äiti kärsii. Ja miten hän pelkää vieraissa paikoissa alati vaihtuvien vieraiden ihmisten kanssa. Kun itselläni ei ole ollut päätäntävaltaa toteuttaa äidin toiveita. Ja sitten juosta vanhempieni luona päivin ja öin tekemässä asioita, jotka oikeasti kuuluisivat ammattilaisille. Jättäen omat sairauteni hoitamatta ja olemalla 24/7 valmiina juoksemaan paikalle, jos tarvitaan. 

Kävin eilen illalla katsomassa äitiäni. Pieni kuihtunut vanhus omassa sängyssään peiton alla. Katse harhaillen. Ei tuntenut minua enää. Hetken aikaa juteltuamme äiti taivasteli vaan, että voinko olla hänen tyttärensä. Enhän minä tietenkään harmaahiuksisena 62-vuotiaana kenenkään lapselta näytä. Äiti oli kuitenkin kivuton, rauhallinen ja mitä ilmeisimmin tyytyväinen päästyään viimein kotiin. Isän kertoman  mukaan muistisairaan äitini kasvoille oli levinnyt aurinkoinen hymy, kun isä oli avannut ulko-oven äidin palatessa Kela-taksin avustamana takaisin kotiin. 

Äidilläni on nyt vihdoin hyvinvointialueen järjestämät kotisairaalan palvelut. Äitiä ei enää kiikuteta ambulanssilla päivystykseen. Kotisairaalasta saa tarvittaessa lääkärinkin paikalle, vaikka olisi yö. Äiti saa nyt olla loppuun asti kotona - kuten hän oli aina toivonutkin - ja minäkin voin vihdoin varata itselleni ajan reumalääkityksen uudelleen aloittamista varten. 

Äiti on tullut kotiin kuolemaan ja minun varmaankin pitäisi olla nyt hyvin surullinen. Mutta tein oman surutyöni jo vuosi sitten. Entisenä sairaanhoitajana toivon vain, että äitini loppu on rauhallinen, kivuton ja mahdollisimman onnellinen. Kotona omassa sängyssään, kuten hän aina oli toivonut. Nyt näyttää siltä, että äidin toive toteutuu. 

Oma mielialani on nyt helpottunut ja luottavainen. Huomenna menen taas näyttämään äidille hauskoja kissavideoita ja juttelemaan mukavia. Kerron taas Facebookin Paskat luontokuvat -ryhmän kuvista ja kommenteista, joita kuviin tulee. Saan äidin nauramaan ääneen niille ihan kuten eilenkin. Vaikka äiti suurimmaksi osaksi onkin jo jossain muussa maailmassa, hetkittäin hän on kuitenkin läsnä. Pitää ottaa näinä viimeisinä aikoina kaikki irti niistä hetkistä, kun vielä ollaan yhdessä. Äiti ei enää syö, juo eikä kykene ottamaan lääkkeitäänkään, joten aikaa ei ole enää kovin montaa päivää. Jos ei ihmeitä tapahdu. 

Äidin yksi lempilauluista on Petrus Schroderuksen esittämä Rakastan elämää ja sitä kuuntelin tänäänkin kännykästä käydessäni koiran kanssa iltalenkillä. Lähetän voimia, lämpöä ja toivoa paremmasta  kaikille niille, joilla on huolta omista ikääntyvistä vanhemmistaan.