Kiitollisuus

Parin viikon blogitauon jälkeen minun oli tarkoitus kirjoittaa tänään keltaisesta, oranssista ja punaisesta muovista, mutta päätinkin kirjoittaa kiitollisuudesta.

Heräsin hyvin varhain aamulla siihen, että kissat riehuivat ja ottivat koiran mukaan leikkeihinsä. Olin tapani mukaan nukahtanut jälleen olohuoneen sohvalle ja herätessäni tuntui, että kissoja ja koiria suorastaan lenteli ilmassa. Kun kerran olin siis jo hereillä eikä minua varsinaisesti enää väsyttänyt, menin Facebookiin katsomaan, olisiko joku kavereistani jo hereillä.

Yllätyin melkoisesti, koska olin saanut kaveripyynnön Trevor Hensleyltä. Hän on Uriah Heep -yhtyeen keulahahmon Ken Hensleyn veli, joka tammikuussa Suomessa käydessään sai sydäninfarktin Helsinki-Vantaan lentokentällä ja joutui Meilahden sairaalaan hoidettavaksi. Kahdeksan suonen ohitusleikkauksen jälkeen hän toipui ja kiitollisuudesta Meilahden sairaalaa kohtaan hän on järjestämässä Helsinkiin hyväntekeväisyyskonserttia ensi keskiviikoksi. Arvata saattaa, että minulla on liput tuohon konserttiin.

En ole juurikaan puhunut kenellekään kiitollisuudesta, jota tunnen henkeni pelastaneita ja minua hoitaneita ihmisiä kohtaan. Paitsi keväällä työterveyspsykologille, joka osasikin nimetä itkuherkkyyteni ja pakahduttavan tunteen sydämessäni kiitollisuudeksi. On vaikea löytää sanoja, jolla sitä tunnetta kuvailisi. Tuota mahtavaa, kyynelten ja naurun läpi ulos pyrkivää tunnetta.  Tulivuoren purkausta syvältä sielusta ja sydämestä.

Näin suuresta kiitollisuudesta on vaikea puhua ääneen, koska se väkisinkin nostaa tunteet pintaan ja saa kyyneleet virtaamaan poskia pitkin. Meidän kulttuurissamme ei ole tapana itkeä ilosta, joskaan ei aina surustakaan. Niin tai näin, itku on asia, joka saa läheiset ja ystävät lähinnä hätääntymään. Ja heitä säästääkseni olen pitänyt kiitollisuuteni lähinnä omana tietonani.

Tänään olen antanut itkun tulla. Olen antanut ilon kyynelten virrata. Minun ei tarvitse kertoa uudelle Facebook-kaverilleni, miltä minusta tuntuu. Hän tietää sen kertomattakin, koska hän jakaa saman kiitollisuuden kanssani.  Trevorin lapset tietävät, miltä minun lapsistani tuntuu. En voi myöskään olla ajattelematta, että vain pari viikkoa isosiskoni jälkeen Ken Hensley, jonka kasvot Suosikki -lehden julisteista kerättynä aikoinaan katselivat siskoni huoneen seinältä, istui pikkuveljensä vuoteen äärellä Meilahden sairaalassa aivan kuten siskoni oli istunut pikkusiskonsa vuoteen ääressä.

Tunnen suurta kiitollisuutta myös läheisiäni ja ystäviäni kohtaan. Niitä vuoteeni vierellä istuneita. Ja niitä, jotka olivat hengessä mukana.