Valtimorepeämäpikkuveli. Kun joulukuussa 2012 munuaisvaltimoni repesi aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon ja olin vai muutaman minuutin päässä kuolemasta, en silloin niissä järkyttävissä kivuissani ja keuhkojeni täyttyessä kudosnesteillä osannut ajatella kovinkaan paljon. Paitsi kuolemaa. Ja miten paljon minulla oli vielä syytä elää: lapseni, vanhempani, siskoni ja siskoni lapset. Kaksi kissaakin.
Viimeisen kuukauden aikana olen palannut usein takaisin siihen violettiin huoneeseen, jossa Kuolema keltaisesta ilmanvaihtoluukusta ojensi kätensä. Pelastavan kätensä. Kätensä, johon tarttumalla kaikki kipu, pelko ja ahdistus olisi ollut poissa. Elämä olisi ollut poissa.
Kun joulukuussa 2012 Meilahden sairaalan verisuonikirurgisella osastolla olin tullut tajuihini, tyttäreni seisoi sairaalasänkyni vieressä. En koskaan tule unohtamaan hänen sanojaan: "Äiti, sun elämälläsi on vielä tarkoitus", Meni lähes 9 vuotta ennenkuin minulle selvisi, mikä tarkoitus oli. Jäädä henkiin, selvitä ja olla tukena jollekin toiselle.
Näihin valtimorepeämiin 50% kuolee jo ennenkuin pääsee edes sairaalaan asti. 40% kuolee sairaalassa. Ja sitten olemme me - se 10% - joka jostain käsittämättömästä syystä selviääkin hengissä. Me, joiden elämän jatkumisella onkin jokin tarkoitus. Monta vuotta yritin etsiä vertaistukea. Lopulta löysin amerikkalaisen Facebook-ryhmän, joka ei varsinaisesti liittynyt minun kokemaani, mutta oli aika lähellä sitä. Ja sitä kautta löysin saksalaisen miehen, joka oli kokenut saman kuin minä ja selvinnyt hengissä.
Ihan sattuman kautta aikoinaan kohtasin muutaman minuutin ajan ihmisen, jolle myöhemmin kävi kuten minullekin joulukuussa 2012. Ja joka kuuluu niihin harvinaisiin, jotka selvisivät hengissä. Tästä pienestä hetkestä syntyi hänen puolisonsa kanssa Facebook-kaveruus ja kun noin kuukausi sitten sain Messengerissä yksityisviestin, kahden ensimmäisen lauseen jälkeen ihokarvani nousivat pystyyn ja tiesin, mitä seuraavaksi luen. Luin saman, mitä minulle tapahtui joulukuussa 2012.
On mahdotonta sanoin kuvailla, miltä tuntuu. Miltä tuntuisi viimeiseltä sukupuuttoon kuolevalta, joka yhtäkkiä kohtaisikin lajitoverinsa? Ei olekaan enää yksin. Miten lähes tuntemattomasta ihmisestä voi tulla kuin pikkuveli? Eikä edes "kuin pikkuveli" vaan pikkuveli? Niin tärkeä ja läheinen?
En ole pitkään aikaan päivittänyt blogiani. En ole pitkään aikaan ollut kiinnostunut pandemiasta. On ollut tärkeämpääkin ajateltavaa ja tekemistä. En ole enää seurannut päivittäisiä tartuntalukuja. Toisaalta tänään Suomessa poistui suurin osa lopuistakin koronarajoituksista. Lisäksi nivelreuma aktivoituminen ja sytostaattihoito siihen on vienyt voimavaroja. Jonkin verran stressiä aiheuttaa sekin että 2 viikon päästä täytän 60 vuotta ja remontti on edelleen pahasti kesken. Aion kuitenkin juhlia syntymäpäiviäni ihan vain kaikista läheisimpien kesken.
Jotain pitää välillä syödäkin. Tänään bowl, jossa nuudeleita, paistettua porsaan ulkofilettä, avocadoa, kurkkua, salaattia, hopeasipulia ja kirsikkatomaatteja. Sekä vihreää chiliä ja korianteria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti