Lauantain 15.12.2012 piti olla aivan tavallinen joulukuinen lauantai joululahjaostoksineen ja ruuanlaittoineen. Edellisenä iltana selkääni alkoi kuitenkin särkeä. Ihmettelin, missä oikein olin selkäni reväyttänyt. Kipu paheni yön aikana, mutta helpottui hetkellisesti vessassa käynnin jälkeen. Lopulta tein itselleni pedin kylpyhuoneen lattialle voidakseni helpottaa oloani edes hetkellisesti.
Aamu valkeni ja ymmärsin, että jotain on pahasti vialla. Kivut pahenivat ja vessanpöntössä lainehti kirkas veri. Huusin tuskissani poikaani apuun ja soittamaan ambulanssin. Muistan vielä ensihoitajien saapumisen ja sen, että eivät meinanneet löytää suonta tippaa varten. Sitten tuli armollinen pimeys.
Mitä sen jälkeen tapahtui, on epäselvää. Kammottavinta kivun lisäksi kuitenkin oli tukehtumisen tunne. Sekä hyytävä pelko ja täydellinen kontrollin kadottaminen. Välillä vajosin takaisin pimeyteen. Siihen pimeään violettiin huoneeseen, jossa kuolema keltaisesta ilmanvaihtoluukusta kuiskien houkutteli mukaansa. Osaisinpa piirtää tai maalata kohtaamiseni kuoleman kanssa!
Pieninä palasina saan eri tahoilta tulleiden tietojen myötä tietää, mitä oikein tapahtui. Se on varmistunut, että munuaisvaltimossani ollut pullistuma repesi ja aiheutti massiivisen sisäisen verenvuodon. Kuulun siihen pieneen onnekkaiden ryhmään, joka moisesta rytinästä on selvinnyt hengissä.
Pääsin kotiin 1.1.2013 ja fyysinen toipumiseni on sujunut olosuhteisiin nähden hyvin. Tänään jaksoin jopa laittaa yksinkertaisen ruuan. Voimat eivät kuitenkaan riittäneet enää aterian valokuvaamiseen. Psyykkinen toipuminen onkin sitten vähän niin ja näin. Painajaisia, pelkotiloja, ahdistusta, itkukohtauksia jne. Ehkä pitäisi kaivaa esiin värikynät tai öljyvärit ja saada alitajunnasta ulos violetti huone keltaisine ilmanvaihtoluukkuineen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti