Koska kuopus usein nukkuu lauantaisin iltapäivään, kotona on hyvin hiljaista. Nautin hiljaisuudesta enkä pidä kiirettä minkään asian suhteen. Joskus lähden tekemään pidemmän kaavan mukaan kauppareissun. Saatan tehdä yhden reissun Helsingin keskustaan pieniin ruokakauppoihin ja kauppahalliin, sen jälkeen toisen reissun Sellon Citymarkettiin. Saatanpa vielä hakea maitoa yms painavampaa läheisestä Siwasta. Jos suuntaan matkani Helsingin keskustaan, käyn usein myös jossain kahvilla tai syömässä tapaksia. Ja kunhan tämä tammikuussa aloitettu reumalääkitykseni taas antaa myöten, myös lasillisella viiniä.
Aina ei ole ollut näin. Vielä vuosi sitten minulla oli suuria odotuksia viikonloppujen suhteen. Valvoin iltaisin pitkään, jotta ehtisin tehdä kaikki suunnittelemani asiat. Jouduin laittamaan herätyskellon soimaan, jotta en menettäisi vapaapäivieni aamuja. Sunnuntaina viiden aikaan iski maanantaiahdistus ja mietin, mitkä kaikki suunnittelemani asiat olivat sittenkin jääneet tekemättä. Usein yritin myös helpottaa tulevaa työviikkoa tekemällä viikonloppuisin töitä, joiden tiesin muuten kasaantuvan seuraavalle viikolle. 60-tuntiset työviikot olivat ihan tavallisia.
Viime kesänä päätin, että en tee enää viikonloppuisin töitä, ellei asiakkaan kanssa erikseen viikonlopputyöstä sovita. Silti sunnuntai-iltaisin luin sähköpostini ja aloin miettiä seuraavan viikon työasioita. Rakas alaskan malamuuttimme oli juuri kuollut kunnioitettavassa 15 vuoden iässä ja mietin, että lähes 50-vuotiaana olen eri ihminen erilaisessa elämäntilanteessa kuin mitä olin 34-vuotiaana koiran ottaessani. Olin silloin nuori, terve kahden pienen lapsen äiti, nyt olinkin ikääntyvä, kahden aikuisen äiti. Vaikka nivelreumani eteneminen aikoinaan saatiinkin pysähtymään, vuosikausia vaivanneet säryt eivät olleet kadonneet minnekään. Ja tunsin olevani käsittämättömän väsynyt.
Lokakuussa vietin 50-vuotispäivääni ja juhlien jälkeen totesin, että nyt - viimeistään - on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Meidän suvussa ei ole eletty 100-vuotiaiksi eikä minulla ole mitään syytä olettaa, että tekisin poikkeuksen. Lakkasin avaamasta sähköpostia sunnuntaisin. Työterveyshuollon 50-vuotistarkastuksessa reuma- ja tulehdusarvoni olivat kohonneet ja sain lähetteen reumalääkärille. Varpaiden tyvinivelistä, nilkasta, polvesta ja kyynärpäästä löytyi tulehtuneet nivelet. Olihan käveleminen ollut jo jonkin aikaa varsin kivuliasta, mutta jotenkin kipuihin on niin turtunut, etten ollut ajatellut reuman aktivoitumista. Tai olin kyllä, mutta työnsin asian pois mielestäni.
Metotreksaattiläääkitys aloitettiin tammikuussa. Olin käyttänyt lääkettä kymmenkunta vuotta aikaisemminkin ja tiesin, millaisia sivuvaikutuksia se minulle aiheuttaisi. Piti päättää ajankohta, jolloin piikin pistämisestä olisi vähiten harmia. Valitsin pitkän harkinnan jälkeen perjantaisin keskipäivällä. Jos joutuisin olemaan perjantaisin toimistolla, ehtisin kuitenkin kotiin ennen kuin pahoinvointi alkaisi. Kerran tosin olen joutunut käymään Myyrmannin vessassa oksentamassa, koska toimistolla menikin pidempään kuin olin arvioinut. Kurjin olotila on siis perjantai-iltaisin ja lauantait menevät nyt krapulan kaltaisessa tilassa. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että sivuvaikutukset tulevat jonkin ajan päästä vähenemään ja jotkut lauantait ovat helpompia kuin toiset.
Vaikka lääkkeen sivuvaikutukset ikäviä ovatkin, olen oppinut ottamaan viikonloppuni rennosti. En lataa enää odotuksia viikonloppuun. En sovi lauantaipäiviksi mitään. Olen - pakon edessä tosin - oppinut tekemään lauantaisin vain sen, mitä jaksan. En pode huonoa omaatuntoa, vaikka en laittaisikaan ruokaa tai kävisi kaupassa. En pode huonoa omaatuntoa, vaikka en imuroisi enkä pyyhkisi pölyjä. En pode huonoa omaatuntoa, vaikka makaisin television ääressä koko päivän. Enkä pode huonoa omaatuntoa siitäkään, että en pode huonoa omaatuntoa. Lauantaista on tullut viikon paras päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti