Avainkaulalapset

Retroruokaviikolla on mukavaa muistella muitakin asioita kuin vain lapsuudenkotini ruokia. 70-luvulla äidit alkoivat siirtyä kodin ulkopuolelle työelämään. Siis nekin, joilla ei olisi ollut taloudellista tarvetta työssäkäynnille. Kotiäitinä ja kotirouvana oleminen oli out, työssäkäynti oli in. Siihen asti kerrostalojen pihat olivat olleet täynnä lapsia, joiden äiti oli kotona. 70-luvulla pihat täyttyivät lapsista, joilla roikkui kaulassaan 5 mm paksuiseen kuminauhaan tai kanttinauhaan ripustettu Abloy-avain.

En jaksa muistaa, milloin alettiin puhua avainkaulalapsista. Luultavasti vasta sitten, kun alettiin ymmärtää, että 6-7 - vuotiaat ekaluokkalaiset olivat aika pieniä olemaan koulun jälkeen iltapäivät yksin. Termillä kuitenkin tarkoitettiin juuri tuota 70-luvulla elänyttä lapsijoukkoa, joka sai pärjätä miten parhaiten taisi vanhempien ollessa töissä. Nykyisen kaltaisia iltapäiväkerhoja ei vielä ollut eikä ollut osittaista hoitovapaatakaan.

Tuolla vuosikymmenellä kukaan luokkakavereistani tai ystävistäni ei haaveillut äitiydestä eikä varsinkaan kotiäitiydestä. Niihin, joille teini-iässä sattui nk vahinko, suhtauduttiin säälinsekaisella myötätunnolla. Ajateltiin, että tämän tytön elämä oli pilalla, koska ei voinut opiskella hyvään ammattiin. Jos ei mennyt lukioon, ei voinut päästä yliopistoonkaan. Jos ei mennyt keskikoulun jälkeen ammattikouluun, ei saanut ammattia ollenkaan. Millaista uraa halusi luoda ... se piti päättää jo heti keskikoulun viimeisenä keväänä ja tehdä valintansa sen mukaan. Siinä vaiheessa äitiyden ajateltiin olevan katastrofi. Nykyisin tilanne on onneksi jo aivan toinen, opiskella voi myöhemminkin ja mahdollisuudet opiskeluun ovat monipuolisemmat.

Vaikka meille teineille olikin selvää, että haluamme ammatin ja työelämään, olimme silti varsin konservatiivisia. Tavallisimpia toiveammatteja olivat sairaanhoitaja, lentoemäntä, sihteeri, kampaaja, kosmetologi, opettaja, matkaopas jne. Osittain toiveitamme varmaankin rajoitti se, että tiettyihin ammatteihin - kuten esimerkiksi pappi, lentokapteeni, merimies ja upseeri - naisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä.

Sanelivatko toiveet ainevalintoja vai päinvastoin, vaikea sanoa. Lukiossa kuitenkin hyvin moni tyttö valitsi lyhyen matematiikan ja paljon vieraita kieliä. Pitkän matematiikan lukijoissa tytöt olivat vähemmistönä. Vielä vähemmän tyttöjä oli pitkän fysiikan kursseilla. Omassa pitkän fysiikan ryhmässäni meitä oli vain kaksi.

70-lukua on pidetty ehkä jossain määrin tylsänä vuosikymmenenä eikä kukaan varmaankaan haluaisi edes aikakoneella siirtyä takaisin 70-luvulle. Tänään tuota vuosikymmentä muisteltuani mietin, että oli se kuitenkin tulevaisuuden unelmien ja mahdollisuuksien vuosikymmen. Ainakin meille tytöille. Mitenköhän innoissamme olisimme olleet, jos olisimme tienneet, että meistäkin voi tulla pappeja, lentäjiä, sotilaita ja merimiehiä? Tai vaikka presidentti?

Niin ja se ruoka. Tänään syötiin sipattia keitettyjen perunoiden, etikkapunajuurien, maustekurkkujen ja säilöttyjen pikkusipuleiden kanssa. Jälkiruuaksi vielä mansikkakiisseliä, jonka valmistin jo eilen illalla.

Sipatti

300 g Pirkka luomupalvikasleria

1 sipuli 

1/2 tl valkopippuria 

2 rkl vehnäjauhoja 

5 dl maitoa

3 rkl silputtua tuoretta ruohosipulia

voita tai öljyä 

(suolaa)

Kuori ja silppua sipuli. Kuullota sipuli pannulla. Kuutioi palvikasler ja lisää sipulisilpun sekaan. Sekoita joukkoon vehnäjauhot. Lisää maito ja sekoita. Mausta valkopippurilla ja ruohosipulisilpulla. Anna hautua 10 minuuttia. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa. Tarjoa keitettyjen perunoiden ja etikkasäilykkeiden kera.

Mansikkakiisseli

5 dl makeuttamatonta mansikkamehua
5 dl pakastemansikoita
3 rkl sokeria
2,5 rkl perunajauhoja

Sekoita mansikkamehu ja perunajauhot keskenään. Kaada seos kattilaan ja lisää sokeri ja mansikat. Kuumenna välillä sekoitellen kiehuvaksi. Nosta liedeltä ja anna jäähtyä.