Jokainen vuosia sosiaalisessa mediassa ollut on varmaan kuullut nuo kaksi sanaa ainakin kerran: hanki elämä (get a life). Olen ollut Facebookissa pitkälti toistakymmentä vuotta. Instagramisssa vasta muutaman vuoden enkä sielläkään ole minä vaan Instagram-tili on oikeassaan kissani tili. Whatsappissa ja muissa vastaavissa en ole ollut koskaan.
Facebook on mahtava, koska sitä kautta saa varsin vaivattomasti seurattua niin nuoruusvuosien kavereiden kuin kaukaisempien sukulaistenkin elämää. Kun kummitätini viime vuonna kuoli yli 90-vuotiaana, aloin ensimmäistä kertaa vakavissani miettiä sosiaaliseen mediaan käyttämääni aikaa. Ei ollut enää kummitädin laittamia valokuvia hänen kauniista kukistaan ja pensaistaan. Ei enää tietoa, että vaikka emme tapaakaan kasvostusten, kummitätini edelleen elää omaa hyvää vanhuksen elämäänsä. Kummitätini oli siirtynyt rajan taa.
Viime syksystä lähtien aloin miettiä, että käytän oikeasti valtavan määrän vapaa-aikaani Facebookissa. Päivitin itse ja seurasin muiden päivityksiä. Tykkäyksien, sydämien ja suruhymiöiden lisäksi kommentteja. Parhaimmillaan minulla oli lähes 300 Facebook-kaveria. Kaiken muun lisäksi erilaiset ryhmät, joita seurasin. Muutama kuukausi sitten kaikessa hiljaisuudessa puolitin Facebook-kavereideni määrän. Muutama huomasi, että olin poistanut heidät kavereistani, mutta suurin osa ei edes huomannut.
Viime viikon olen ajatellut elämääni aiempaa enemmän. Täytän tänä vuonna 62 vuotta. Tulin siihen tulokseen, että olen jo liian vanha elämään ruudun takana. Viikko sitten kävin baarissa ja tapasin tosi mukavan miehen. Olisi ollut kiva viettää ilta loppuun asti yhdessä, mutta isäni soitti ja vanhempani tarvitsivat apuani. Välittömästi. Mukava tapaaminen loppui siihen, mutta jäin silti miettimään, että enhän minä ihan vielä ole haudan partaalla. Jos eläisin yhtä vanhaksi kuin vanhempani, minulla olisi vielä yli 30 vuotta elinpäiviä. Mistä sen tietää, vaikka vielä vanhoilla päivilläni tapaisinkin jonkun, johon ihastuisin ja rakastuisin. En ole koskaan ollut naimisissa, mutta jos vaikka 80-vuotiaana?
Viikolla kävin siskoni kanssa pitkästä aikaa iltalenkillä ja perjantaina kävimme yhdessä myös kauppakeskuksessa ostoksilla. Tänään kävin siskoni luona syömässä ranskalaista sipulikeittoa. Yli 3 tuntia istuttiin ja juteltiin. Laatuaikaa isosiskon kanssa.
Perjantaina poistin Facebook-kavereistani lähes kaikki loputkin kaverini. Jätin jäljelle vain 6. En erittele syitä, miksi juuri he jäivät. Viestit toimivat edelleen eli en laittanut mitään estoja kenellekään. En vain enää jaksa enkä halua elää sosiaalista elämääni enkä muutakaan elämääni Facebookissa. Tuolla ulkona kun tapaa ihmisiä ihan oikeastikin. Ystäviä ja kavereita. Tuntemattomia, jotka katsovat hymyillen silmiin ja ottavat kädestä kiinni. Pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi.
En kyllä ajatellut kovin pitkälle, kun laitoin perjantaina julkisen viestin: "Kiitos kaikille" ja Yön esittämän Kiitos ja kunnia -kappaleen. Yö -yhtyeellä on ollut musiikillisesti suuri merkitys elämässäni. Jo sieltä 1980-luvulta alkaen. Halusin vain jakaa tämän kappaleen niillekin, jotka olin juuri poistanut Facebook-kavereistani. Yön sanoitukset ovat aina koskettaneet sieluani ja juuri nyt tämän kappaleen sanat ovat minulle merkityksellisiä. Sainkin sitten pian huolestuneita viestejä ihmisiltä. "Oletko kunnossa?". "Mitä on tapahtunut?". Olen ihan kunnossa. Päätin vain hankkia sen nk Elämän.
Ompelukone odottaa olohuoneessa. Ja kaapillinen kankaita. Löysin värikynäni ja öljyvärini. Kun vähän kaivelin romuvarastoksi muuttunutta työhuonettani, löytyi pullo tärpättiäkin. Ja maalausalustat. Siveltimet. Kirjahyllyssäni on kymmeniä kirjoja, joita en ole vielä edes lukenut. Ja ehkä vielä jonain päivänä kirjoitan sen kirjan, jonka kirjoittamisesta olen jo vuosikymmeniä haaveillut? Siihen asti päivitän enemmän ja vähemmän tätä blogiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti