perjantai 3. toukokuuta 2019

Sisko

Olen nuorempi kahdesta sisaruksesta. Isosiskoni on 6 vuotta minua vanhempi. Lapsena emme juurikaan leikkineet yhdessä, lähinnä ikäeromme vuoksi. Yleensä yhteisleikkimme olivat tilanteissa, joissa äitini oli käskenyt teini-ikäistä siskoani tekemään jonkin kotityön ja koska siskoani ei huvittanut, hän käytti oveluutta ja sai minut tekemään työn puolestaan. Muistan oikein hyvin, miten leikimme robottia. Tai siis minä olin robotti ja sänkynsä päällä kirjan kanssa makaava siskoni ohjasi robottia antamalla tälle komentoja. Olin aina niin iloinen, kun siskoni vaivautui leikkimään kanssani, että vasta isompana olen ymmärtänyt siskoni pistäneen minua 6-0.

Ikäeromme vuoksi meillä  kummallakin oli omat kaverit ja ystävät. Olin vähän toisella kymmenellä, kun siskoni alkoi seurustelemaan. Hänen poikaystävällään oli minua vuotta vanhempi pikkuveli ja nelistään kävimme Kaitalammella uimassa ja joskus Porkkalassa meressä uimassa. 1970-luvulla ajeltiin vielä autolla huviajeluita ja kevään ensimmäisiä merkkejä oli matka Kaivopuiston rantaan jäätelökioskille. Kun menin lukioon ja aloin seurustella luokkakaverini kanssa, siskoni kutsui myös meidät usein ystävilleen ja kavereilleen järjestämiinsä illanistujaisiin.

Saimme molemmat esikoisemme samana vuonna. Siskoni poika syntyi helmikuussa ja minun tyttäreni elokuussa. Kun olimme äitiyslomalla, kävelin välillä muutaman kilometrin matkan siskolleni. Ja kun siskoni palasi äitiyslomalta töihin, elettiin vielä aikaa, jolloin ei ollut subjektiivista päivähoito-oikeutta. Oli varsin tavallista, että omaa lastaan kotona hoitava nainen halusi tienata vähän ylimääräistä ja otti siihen yhden tai kaksi hoitolasta lisäksi. Mitään kasvatus- tai hoitoalan koulutusta näillä hoitajilla ei yleensä ollut eikä ollut myös mitään juridisesti sitovia sopimuksiakaan. Hoitaja saattoi päättää, että huomenna ei enää otakaan hoitolasta hoitoon, ja vanhempien piti yhdessä yössä keksiä lapselleen uusi hoitopaikka. Olin silloin vielä esikoiseni kanssa kotona ja kun tällaisia tilanteita muutaman kerran tuli, oli aika luontevaa ottaa siskonpoika oman tyttäreni kaveriksi siihen asti, kunnes pojalle löytyi uusi hoitopaikka.

Odottaessani kuopusta muutin samaan rivitaloyhtiöön kuin missä siskonikin perheineen asui. Serkusten välit muodostuivat lähes sisaruksellisiksi. Varsinkin, kun esikoisemme olivat kuusi vuotta samalla luokalla koulussa. Myös kuopuksemme olivat samassa päiväkodissa ja oli helppoa sopia siskoni kanssa, että minä voin ottaa myös hänen lapsensa mukaani hakiessani oman lapseni tai siskoni saattoi lumipyryisinä aamuina soittaa minulle ja kysyä, veisikö hän autolla molemmat lapset päiväkotiin. Oli paljon helpompaa viedä lapsi pihan poikki siskolleni kuin lähteä kävelemään lapsen kanssa varhain aamulla auraamattomia kävelyteitä pitkin päiväkodille.

Siskoni jäi aika nuorena leskeksi ja minäkin erosin. Kaksi yksinhuoltajaa, joilla suunnilleen samanikäiset lapset. Olimme varsin hyvä tukiverkosto toisillemme ja vietimme myös perheinä aikaa yhdessä. Vanhempanikin muuttivat myöhemmin samaan rivitaloyhtiöön, joten välillä sai käydä kyselemässä perään, missähän asunnossa - mummolassa vai tädillä - lapset tällä kertaa olivat.

Joskus olemme huviksemme suunnitelleet, että vanhuuseläkkeellä ostammekin Keski-Suomesta Keuruulta jonkin vanhan pappilan tai kyläkoulun ja muutamme sinne asumaan. Savenpolttouuni ja dreijat, kangaspuut ja kaikkea, mitä kaksi pöhköä mummelia taidetta tehdessään tarvitsee.  Koska minulla ei ole ajokorttia, ostamme sivuvaunullisen moottoripyörän. Ja hankimme viininpunaiset samettiviitat ja arpakuutiolakit. Ajamme moottoripyörällä lähimpään Alkoon ja juomme punaviiniä pullonsuusta kylänraitilla. Meidän molempien luonteet kun sopisivat erinomaisesti kylähulluille.

Kun esikoiseni muutti omilleen, aloin miettiä, asunko tässä asunnossa loppuun asti vai ostaisinko pienemmän asunnon. Juttelin kerran siskoni kanssa tulevaisuudesta ja ikääntymisestä. Siinä yhteydessä tuli puheeksi myös asuminen. Siskoni kertoi, että ei aio muuttaa pois edes sitten, kun hänen nuorempi lapsistaan muuttaa omilleen. Silloin päätin, että en muuta minäkään. Alkoi kotini remontoiminen varsin eriskummalliseksi. Siitä enemmän jonain toisena kertana.

Vanhempien ikäännyttyä ja joulujen vetovastuun siirryttyä seuraavalle sukupolvelle eli siskolleni ja minulle, on naapureina asumisesta ollut suuri etu. Olemme voineet jakaa joulua varten tehtävät asiat ja kustannukset puoliksi. Nuoriso on sitten kantanut tarjoiluvateja pihan poikki siihen asuntoon, kummassa joulua on kulloinkin vietetty. On ollut myös helppoa piipahtaa toisen luona kahvilla tai vaikka lasillisella viiniä. Ikkunasta näkee, onko toisella asunnossaan valot. Jos on ollut, on voinut laittaa vaikka tekstiviestin ja kutsua käymään.

Joitakin vuosia sitten kävimme usein yhdessä ostoksilla. Sain autokyydin ja pääsin käymään isommissa kaupoissa sekä tekemään isompia ostoksia, joita ei olisi voinut tuoda bussilla kotiin. Loppukeväästä alkoi puutarhaliikkeissä kiertelyt ja monesti oli farmariauton takakontti ja takapenkki täynnä kasveja. Viime vuosina yhteiset kauppareissut ovat jääneet, koska nivelrikkoni vuoksi marketeissa haahuilusta tuli minulle niin kivuliasta, että kävin mieluummin pikaisesti lähikaupassa ja tilasin isommat ostokset kotiinkuljetuksella Alepasta ja myöhemmin myös Citymarketista. Toivon mukaan polveni pian kuntoutuu niin, että jaksan myös kierrellä taas kaupoissa ja puutarhaliikkeissä.

Ystävyyssyhteet ovat kultaa, mutta syntymälahjaksi saatu elämänmittainen suhde siskoon on suunnattoman suuri timantti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti