Oi Peijas, Peijas...

"Oi Peijas, Peijas
muistatkos kun kuljin
sun käytäviäs
etelästä pohjoiseen?"

Tänään on laulattanut. Ja paljon. Oli vasemman polveni tekonivelleikkauksen jälkitarkastus Peijaksen sairaalassa. Päivän ensimmäinen huippuhetki oli Myyrmäessä, kun jäin bussista pois ja kiirehdin tien toiselle puolelle Peijakseen menevään bussiin. Nelikaistainen tie, suojatiessä keskellä koroke. Jo muutaman vuoden olen päässyt yksillä vihreillä korokkeelle asti ja sen jälkeen joutunut taas odottamaan, että valo jalankulkijoille vaihtuu uudelleen vihreäksi.Mutta tänään: yksillä vihreillä yli!!! Tervejalkaisena ei olisi osannut kuvitellakaan, millainen ilotulitus ja fanfaarien soitto pään sisällä tapahtui, kun pääsi yksillä vihreillä tien yli.

Päivän toinen huippuhetki tuli lääkärin vastaanotolla. Kun lääkäri tuli kutsumaan minua nimeltä odotustilasta ja lähdin kävelemään kohti vastaanottohuonetta, lääkäri katsoi kävelyäni ja hymyili tyytyväisenä. Yksi sekunnin sadasosa ja tiesin, ettei minun tarvitsekaan enää olla huolissani. Jälkitarkastuksen teki sama ortopedi, joka vastasi heinäkuussa tehdystä tekonivelleikkauksestani. Kaikki oli oikein hyvin, vaikka polvi ei nyt taivukaan vielä kuin 90 astetta. Lääkäri tarkisti vielä aiemmista tiedoista eikä tosiaan tuo heinäkuussa leikattu polvenikaan taipunut jälkitarkastuksessa kuin 95-100 astetta. Ja nythän se taipuu jo erinomaisesti. Narkoosimanipulaatiota ei siis tarvita.

Peijaksen sairaalan pihalla olisi tehnyt mieli ottaa muutama tanssiaskel. En ottanut, mutta naamani oli varmasti kuin Naantalin aurinko.

Päivän huippuhetket eivät kuitenkaan vielä loppuneet tähän. Bussipysäkillä huomasin, että Myyrmäkeen menee busseja siihen aikaan päivästä vain kerran tunnissa ja edellinen vuoro oli lähtenyt ihan hetki sitten. Pitäisi siis odotella Peijaksessa lähes tunti tai keksiä jokin muu reitti kotiin. Seuraava bussi Peijaksen pysäkiltä lähti Hakaniemeen ja tein pikaisen ABCDADHD-lippupäätöksen päässäni, nousin bussiin ja ostin BC-lipun.

Jäin bussista pois Koivukylän asemalla ja opastetauluista huomasin, ettei Koivukylä  olekaan Kehäradan varrella. Helsinkiin asti en voinut mennä, koska olisin tarvinnut ABC-lipun. Siispä Tikkurilaan ja sieltä ehkä bussilla Myyrmäkeen. Olin Koivukylän asemalla laiturille menevien portaiden alapäässä, kun kuulin junan saapuvan. Ja mitä tein? Kipi-kipi-kipi portaat ylös ja asemalaiturille. Vielä pienen matkan pistin juoksuksi ja ehdin kuin ehdinkin Tikkurilaan menevään junaan. Hyvä minä!

Tikkurilan asema olikin muutunut aika paljon. Ensin en tajunnut, mistä pääsen edes aseman länsipuolelle. Lopulta huomasin muiden ihmisten menevän hissiin ja sillä pääsi asemasillalle. Opastetaulusta näin, että I-juna lentoasemalle - ja siis myös Myyrmäkeen - lähtee raiteilta 4. Liukuportaat alas ja laiturille.

En ole aikaisemmin mennyt Kehäradalla tähän suuntaan, joten tulipa sekin matka koettua. Myyrmäessä koin jälleen kerran yhden huippuhetken, kun huomasin bussin kotiin lähtevän kauimmaiselta laiturilta. Aikaa bussin lähtemiseen oli 4 minuuttia ja ajattelin, että jos pistän vauhtia, saatan jopa ehtiä. Kipitin eteenpäin ja kun pääsin bussipysäkille, aikaa oli kulunut 1 minuutti. Siis YKSI MINUUTTI!!! Aloin tuntea itseni jo varsinaiseksi gaselliksi.

Aika tarkalleen vuosi sitten sain tietää oikean polveni tekonivelleikkauksen leikkauspäivän.  Ortopedi olisi ollut valmis leikkaamaan molemmat polvet samalla kertaa, mutta en suostunut. Ja hyvä niin. Asuntoni on kolmessa tasossa ja olisin ollut aika pulassa, jos molemmat olisi leikattu samalla kertaa.

Valehtelisin, jos väittäisin tämän vuoden olleen helppo. Ei se ole ollut. Paljon kipua, paljon kärsimystä, paljon epäuskoa ja paljon epätoivoakin. Ensimmäisinä päivinä 2 kk sairaslomien jälkeen kaaduin vain itkien sänkyyn. Puhumattakaan leikkausten jälkeisistä viikoista. Nyt kaikki on kutenkin jo toisin. Kivut ovat poissa, nukun yöni hyvin ja pystyn kävelemään ongelmitta. Polvi tarvitsee edelleenkin kuntoutusta ja varmasti molemmat polvet tarvitsevat säännöllistä liikuntaa koko lopun elämääni. Kun työpäiväkin oli ohi, päätin juhlan kunniaksi juoda pienen pullon kuohuviiniä. 

Tänään oli vielä yksi ilonaihe lisää. Joskin vähän surkuhupainen. Aamulla kiireessä nappasin vaatekaapista ensimmäiset housut ja vedin ne jalkaani. Bussipysäkille oli jo kiire, joten en ehtinyt miettiä enkä katsoa vaatetustani sen enempää. Koko päivän sainkin kiskoa housuja ylös ja välillä pelkäsin, että ne tipahtavat nilkkoihin. Näissä housuissa menin heinäkuussa 2018 preoperatiiviselle käynnille Peijaksen sairaalaan (Huom! Oikean lahkeen valkoinen pöly on vehnäjauhoa, jota ei ollut lahkeessa vielä aamulla). Enpä muista, milloin olisin viimeksi ostanut itselleni pienempiä vaatteita, mutta nyt varmaan on pakko. 
Tällä hetkellä tunnen lähes yhtä suurta elämänriemua kuin joulukuussa 2012 kohdattuani siihen astisen - ja vielä nykyisenkin - elämäni suurimman haasteen eli kohtaamiseni kuoleman kanssa ja toivuttuani siitä.