Miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään?

Katselin aamupäivällä sängyssä televisiota ja  neuloin villatakkia. Toinen kissoistani nukkui sikeästi polvieni välissä. Oli mukavaa, rentoa ja television ääniä lukuunottamatta hiljaista. Jonkin ajan päästä tajusin, että nyt tässä on jotain omituista. Jotain erilaista, jotain aivan merkittävän poikkeavaa. Jotain,mitä ei ole ollut vuosiin tai oikeammin yli kahteenkymmeneen vuoteen. Asteikolla 0-10 minulla oli kipuja 0. Olin kivuton. KI-VU-TON!!! En ole pariin päivään käyttänyt edes miedompiakaan kipulääkkeitä ja silti olin täysin kivuton.

Oli pakko sanoa ääneen "Haloo!". Unessahan ei yleensä ääntä lähde tai ei ainakaan itse tiedosta, että on puhunut unissaan, eikä uskoakseni kuolleenakaan. Kuulin sanani ja tiesin, että tämä on nyt totta. Hetki, josta olin tuhansia kertoja uneksinut ja lukuisia kertoja jo toivoni menettänyt, oli nyt ja tässä. Tänään, maaliskuun 19. päivä vuonna 2019.

Hämmennyksen ja epäuskon jälkeen kyyneleet nousivat silmiini. Koitin palata muistoissani viime vuosituhannelle, 1990-luvun ensimmäisiin vuosiin, jolloin edellisen kerran olin täysin kivuton. Miltä minusta silloin tuntui? Ajattelinko koskaan, miten onnekas olin kivuttomuudesta? Osasinko olla siitä kiitollinen? Vai pidinkö kivuttomuutta niin itsestäänselvänä, että en edes ajatellut koko asiaa? Niin taisin tehdä.

Vuosikymmenten aikana olen monta kertaa sanonut, että kipu on uskollisin ystäväni. Vaikka mitä elämässä tapahtuisi, kipu olisi aina kanssani. Joka ainoa päivä, tunti, minuutti ja sekuntti. Joskus voimakkaampana, joskus heikompana, mutta ei koskaan kokonaan poissa. Kunnes sitten nyt. Kyllästyikö kipu seuraani kokonaan vai lähtikö vain hetkeksi maailmalle onneansa etsimään? Ihan sama. Kunhan ei enää palaa tänne asumaan. Voi tulla käymään kylässä, mutta saa luvan hommata jo oman kämpän.