Työpaikan avaimet palautettu

 Ei, ei, ei...en sentään vielä päässyt eläkkeelle! Työpaikkani toimitilojen vuokrasopimus päättyy tämän kuukauden lopussa ja koska yhä harvempi käy enää lähitöissä, ei ollut järkevää pitää tarpeettoman suuria toimitiloja. Muutimme siis pienempiin tiloihin. Myös uudet toimitilat ovat Länsi-Pasilassa, joten kovin kauas ei tarvinnut muuttaa.

Minä olin työporukasta ensimmäinen, joka noin 10 vuotta sitten alkoi tehdä 99,99%:sti etätöitä. Siihen asti oltiin kaikki suurimmaksi osaksi toimistolla ja vain satunnaisesti etätöissä. Syy oman etätyöni aloittamiseen oli valtimorepeämä 10 vuotta sitten ja siitä hidas toipuminen. Oli mukavampaa aloittaa edes muutamalla tunnilla päivässä työnteko kuin olla vieläkin pidempään sairaslomalla. Ja kun kaikki sujui ihan hyvin, ei ollut oikeastaan mitään syytä enää palata lähitöihin. 

Pandemian alettua kevättalvella 2020 ja virallisen etätyösuosituksen tultua voimaan, kaikki siirryimme etätöihin. Jo ennen pandemiaa kaksi työkavereistani oli hankkinut talvikodit Espanjasta. Lähtivät Espanjaan loka-marraskuussa ja palasivat takaisin Suomeen huhti-toukokuussa. Pandemian aikana yksi työkavereistani päätti myydä pääkaupunkiseudulla olevan kerrostaloasuntonsa ja osti omakotitalon hieman kauempaa. Kun toimistolla ei tarvitse käydä joka päivä - eikä oikeastaan juuri koskaan - voi asua missä haluaa. 

Nyt etätyösuosituksen jo aikaa sitten poistuttua on edelleen toimistolla tilanne, ettei siellä monena päivänä ole ketään. Siinä missä joskus aikoinaan ilmoitettiin, että pitää etäpäivän, nyt ilmoitetaan, jos aikoo mennä toimistolle. Ja yleensä sitten, jos on tarve tavata kollega, sovitaan sellainen päivä, että molemmat ovat menossa. Tänään oli sellainen päivä ja vaikka inhoankin liukastelemista jäisillä teillä, päätin lähteä palauttamaa avaimeni. 

Olin aamulla käyttänyt Stellan aamulenkillä ja tiesin, että Icebugit olisivat paras jalkine matkaan. Mutta ne eivät ole kovin hyvät kengät sisätiloissa. Laitoin jalkaani talvisaappaat ja matka kotoa bussipysäkille meni oikeastaan aika hyvin, koska olin varannut matkaan riittävästi aikaa. Ehdin bussipysäkilläkin odotella melkein 10 minuuttia. 

Kun kerran toimistolle menin, vein samalla kaksi vanhaa rikkinäistä työtietokonettani toimistolle hävitettäväksi. Jos kyseessä olisi ollut ehjät tietokoneet, joiden olisi pitänyt päätyä perillekin ehjinä, olisin mennyt taksilla. Rehellisesti sanottuna en kuitenkaan ole pitänyt taksilla matkustamisesta enää Bernerin taksiuudistuksen jälkeen. Jos vain mahdollista, menen mieluummin bussilla. Molemmilla kerroilla tekonivelleikkauksiinkin menin aamulla bussilla enkä taksilla. Takaisin kotiin oli kyllä pakko tulla taksilla. Rikkinäiset tietokoneet kulkivat kuitenkin kätevästi perässä vedettävässä "mummokärryssäni". Olin katsonut ennnen lähtöäi HSL:n reittioppaasta reittejä ja mietin, että onneksi näitä reissuja ei tarvitse tehdä kuin korkeintaan 2 vuodessa. Niin paljon on huonontunut kulkuyhteydet. 

Pääsin kuitenkin uudelle toimistolle. 0 kaatumista, muutama "vähältä piti tilanne". Suuntavaistoni sisätiloissa on aika surkea,  mutta kunhan pääsen ulos, osaan taas suunnata askeleeni oikeaan paikkaan. Joskus, kun käyn siskoni kanssa autolla kauppakeskuksissa, minulla ei ole minkäänlaista havaintoa, mihin siskoni parkkihallissa autonsa jätti. Ja muistan, miten aikoinaan kävin aika useinkin Hakaniemessä ostoksilla ja metrosta maan tasalle noustuani olin kuin myyrä kolostaan noustessa eli katselin ympärilleni, mistähän kohdasta tällä kertaa nousin maan pinnalle.

Paluumatkalla päätin käydä Lidlissä. Ensin ajattelin, että käyn vasta Myyrmäessä. Mutta koska Tripla oli matkani varrella, päätin käydäkin siellä. Ja taas eksyin!!! Ensin kesti oman aikansa keksiä, miten pääsen 3:nnesta kerroksesta 1:seen kerrokseen. Ensimmäiset liukuportaat löyyivät aika helposti ja pääsin 2:seen kerrokseen. Sitten pitikin jo kävellä pidempi matka, jotta löysin liukuportaat, joilla pääsi 1:seen kerrokseen. Tällainen asiakkaiden juoksuttaminen sinne tänne lienee markkinointikikka ja oletuksena se, että kun asiakas haluaa päästä paikasta A paikkaan B, hän joutuu kävelemään pitkän matkan mitä erilaisimpien kauppojen ohi. Ja jos hyvin käy, asiakas piipahtaa matkan varrella oleviin kauppoihin ostamaan jotain, mitä ei alunperin ollut lainkaan aikeissa ostaa. Eikä välttämättä edes tarvitse yhtään mihinkään. Ymmärrän isojen kauppakeskusten idean, mutta pääsen paljon vähemmällä, kun tilaan tarvitsemani netistä enkä haahuile ympäri isoa kauppakeskusta etsiessäni niitä liikkeitä, joihin minun on tarkoitus mennä. Jos haluan ostaa jotain turhaa ja tarpeetonta, löydän ostopaikkoja yllinkyllin netistäkin. Ja vieläpä niin, että ostokseni kannetaan kotiovelleni. 

Triplan Lidlistä siis hain 2 pulloa salaatinkastiketta, johon olin aiemmin ihastunut. Kävin myös apteekissa, mutta siellä ei ollutkaan tarvitsemaani lääkettä. Ystävällinen farmaseutti olisi kyllä tilannut sitä, mutta sanoin, että käyn Pasilassa vain pari kertaa vuodessa, joten ei kannata minua varten tilata, koska tarvitsen seuraavan sutostaattipiikkini jo ylihuomena. Sitten asemalaiturille odottamaan junaa Myyrmäkeen. Olen todellakin tullut vanhaksi, kun haikeana muistelin, että Martinlaakson - ja sittemmin Vantaankosken - ja Helsingin väliä kulki aina M-juna. Nykyisin tullessa Helsinkiin pitää tulla I-junalla ja Myyrmäkeen pääsee P-junalla. Vai oliko se toisinpäin? Ihan sama, mietin tuota sitten taas kuukauden parin päästä, kun käyn hakemassa toimistolta ensi vuoden lounassetelit. 

Uuteen toimistoon en enää ottanut avaimia enkä kulkulupaakaan. Ei minulla ole mitään tarvetta käydä toimistolla, jos siellä ei ole ketään. Asemalaiturilla junaa odotellessani minulle tuli outo tunne, että olikohan tämä viimeinen kerta, kun käyn toimistolla. Hieman pahaenteinen tunne. Nyt minulla ei ole enää yrityksen - josta osakkaana omistan osan - toimitiloihin enää avainta eikä kulkulupaakaan. 

Myyrmannissa menin apteekkiin ja sain sytostaattini. Kun kävelin apteekista bussipysäkille, lähistöllä ammuttiin jo todella paljon ilotulitusraketteja. Päätin palata takaisin kauppakeskuseen ja kävin ostamassa Alkosta kuohuviinipullon. Stellalle on uusi vuosi ollut aina stressaavaa, tosin muutamana viime vuotena vähemmän stressaavaa. Pitää kuitenkin taas muistaa, että raketteja voidaan ampua vaikka keskellä päivää. Siitäkin huolimatta, että niitä saa ampua vain ja ainoastaan ensi lauantaina klo 18:00-02:00. 

Paluumatkalla piipahdin vielä lähikauppaan. Mitään jouluruokiin viittaavaakan en enää halua. Jouluruuat on ihania,  mutta kun niitä syö 3 päivää kaikilla aterioilla, alkaa tulla jo korvista. Tänään siis pastaa ja kermaista kana-herkkusienikastiketta. Salaatin päälle tietenkin Lidlistä ostamaan sinappisalaatinkastiketta. 

Pian on yksi vuosi elämässäni taas takana. Odotan jo kovasti eläkepäiviäni. Silti tiedän, että surua on tulossa. Jos ei vielä vuonna 2023, lähivuosina kuitenkin. Juuri nyt tunnen taas suurta kiitollisutta siitä, että olen saanut pitää vanhempani näin kauan. Äitini on jo 95-vuotias ja isäni 93-vuotias. Tuossa ne viereisessä rivitalossa asuvat ihan kahdestaan. Ei käy kotihoito eikä edes ateriapalvelu. Surun lisäksi voi olla tulossa myös vastuun ottamista. Olemme lähipiirin kanssa jo sopineet, että koska minulla on sairaanhoitajan koulutus ja osaaminen, minä saan tehdä päätöksen jättää ambulanssin soittamatta. Kumpikaan vanhemmistani ei halua viettää elämänsä viimeisiä päiviä sairaalassa vaan haluavat olla viimeiseen hengenvetoon asti kotona, joten minun vastuulleni on jäänyt tehdä arvio, onko parempi lähteä vielä kerran sairaalaan vai jäädä suosiolla kotiin. Aina välillä tämä vastuu painaa minua ja mietin, osaanko varmasti tehdä oikean päätöksen sitten, kun sen aika tulee. Tosin - vaikka jätinkin sairaanhoitajan työn taakseni jo viime vuositahannella - olen osunut täysin oikeaan vanhempieni tarvitseman hoidon kohdalla ja useimmiten tehnyt vielä täsmälleen oikean diagnoosinkin. Pitää siis vain uskaltaa luottaa itseensä. Ja niinhän isäni jo vuosikymmeniä sitten tutuilleen aina tyytyväisenä sanoi, että toinen tyttäristä huolehtii hänen firmastaan ja toinen hänen terveydestään.