Kuukausi sitten tähän aikaan jännitin hirveästi tulevaa leikkausta. Ja ihan turhaan. Kaikki on mennyt hyvin. Pari päivää sitten kävelin ilman sauvoja makuuhuoneesta poikani huoneeseen ja takaisin eli noin 10 metriä. Tosin koko matkalla oli kalusteita ja yläkerran käytävän kaide, josta pystyin ottamaan hieman tukea. Tällä hetkellä kaikista hankalinta on leikkaushaavan kireys. Tuntuu kuin lääkäri olisi ommellut leikkaushaavan todella tiukaksi. Vaikka miten rasvaan ihoa, se vain tuntuu kireältä. Niin kireältä, että polven koukistaminen tuntuu epämiellyttävältä. Ei se satu, mutta on jokseenkin ällöttävää, koska kuvittelen leikkaushaavan yks kaks repeävän auki paljastaen metallisen kyborgi-polveni.
Tänään päädyin taas suihkuun vessanpöntön kannelle. Ihan siksi, että polveni yksinkertaisesti rakastaa, kun sitä suihkuttelee lämpimällä vedellä. Siinä pöntönkannella istuessani pystyn liikuttamaan jalkaani ylös ja alas oikein hyvin eikä ihon kireys tuota ollenkaan ongelmia. Harmi, ettei suihkussa voi olla koko ajan.
Toinen - ja hieman mielenkiintoisempi ongelma - onkin pääni. Kun on toista vuotta tottunut kävelemään äärettömän varovasti peläten jokaisella askeleella polvinivelen menevän taas kerran lukkoon ja jalan pettävän alta, aivot eivät tajua, että jalassa on nyt uusi polvinivel, joka on ruuvattu kiinni. Polvinivel, joka ei mene lukkoon eikä jalka petä alta. Tämä on asia, jota en tullut ennen leikkausta edes ajatelleeksi. Miten oppia luottamaan uuteen polveensa? Kun vielä yhdistää tähän rapakuntoiset reisi- ja pohjelihakset, tilanne on sekä omituinen että haastava. Vanha varovaisuus tulee esille jatkuvasti ja vähän luulen, että tällä hetkellä turvaudun kyynärsauvoihini enemmän kuin oikeasti olisi tarpeenkaan.
Päänuppini hoitamiseksi olen viime päivinä laittanut ruokaa. Siis mennyt alas keittiöön ja kokkaillut. Olen pyrkinyt liikkumaan pienessä keittiössäni joko yhden kyynärsauvan varassa tai kokonaan ilman sauvoja. Se on ollut sekä pelottavaa että riemastuttavaa. Yhtään "läheltä piti" -tilannetta ei ole ollut, mutta sitäkin useampia onnistumisen hetkiä. Eilen kokkailin Mifu-suikaleista nugetteja ja niiden kaveriksi pakastealtaan ristikkoperunoita, guacamolea ja salaattia. Kaiken muun onnistuin tekemään ihan itse ja omin avuin, mutta en uskaltanut nostaa kuumia astioita uunista. Todennäköisesti sekin olisi onnistunut, mutta jänishousu mikä jänishousu.
Kipulääkkeitä olen vähentänyt ensimmäisen kahden viikon jälkeen tasaiseen tahtiin. Tramalia otan enää aamuisin. Iltapäivällä olen ottanut Panadolia sekä joko Arcoxian tai Buranan. Illalla ennen nukkumaanmenoa joko pelkkä Panadol tai Panadol ja Burana sen mukaan, olenko ottanut Arcoxiaa vai en. Yöt eivät kuitenkaan ole olleet helppoja. Asentoa on vaihdettava usein eikä niinkään leikatun jalan vuoksi vaan leikkaamattoman. Siinä kun on yhtä paha nivelrikko kuin oli leikatussa polvessakin ennen leikkausta. On silti hyvä, ettei molempia polvia leikattu samalla kertaa. Vanha risa on kuitenkin tutumpi kuin uusi ehjä ja siihen luottaa sen mitä luottaa. Onneksi minulla on nuo karvakorvat, joiden läheisyys lämmittää.
Jos huomenna ei sada, aion lähteä ulos. Johan täällä mökissä on tullut kuukausi majailtuakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti