Kesä 2013 oli yksi elämäni parhaimmista ajanjaksoista. Olin joulun alla saanut vakavan sairaskohtauksen, viettänyt lähes 3 viikkoa Meilahden sairaalassa, kotiin päästyäni olin voimaton ja liikuin rollaattorilla sekä olin 1,5 kuukautta sairaslomalla. Aloitin silloin etätyön ja tein alussa vain muutaman tunnin päivässä. Olin pitkään liian väsynyt jaksaakseni tavata ystäviäni tai viettääkseni muutenkaan kovin sosiaalista elämää.
Tuona kesänä otin koiran, Stellan. Elämääni tuli uutta rytmiä ja säännöllisyyttä, koska koira vaati - satoi tai paistoi - ulkoilun kolme kertaa päivässä. Huomasin myös, että nautin paljon enemmän aikaisista aamuista kuin myöhäisistä illoista. Äitini kertoman mukaan olin lapsena aamuvirkku. Jossain vaiheessa elämää valvominen iltaisin alkoi erilaisista syistä lisääntyä ja herääminen aamulla vaikeutua. Koko aikuisikäni, yli viisikymppiseksi asti, olin kuvitellut olevani iltavirkku. Iltaisin ei ole nukuttanut vaan olen saattanut valvoa aamuyöhön asti, vaikka herätyskellon soiminen aamulla onkin ollut painajaismaista. Olen vihannut arkiaamuja, koska olen herätessäni ollut väsyneempi kuin mennessäni nukkumaan.
Toipuminen vakavasta sairaudesta sai minut ymmärtämään, että minun on kuunneltava omaa kehoani paremmin. Oli oltava itselleen armollisempi. Mentävä nukkumaan silloin, kun väsyttää eikä väkisin -milloin mistäkin syystä - valvoa siihen asti, että ei enää saakaan unta. Joskus saatoin pyytää poikaani viemään koiran iltalenkille, jos minusta tuntui jo kuuden aikaan illalla, että nyt on mentävä nukkumaan. Tavallisimmin vein koiran iltalenkille seitsemän aikaan ja sen jälkeen menin nukkumaan.
Aikainen nukkumaanmeno tarkoitti myös aikaista heräämistä. Vantaalaislähiö on aika erilainen neljän ja viiden välillä aamulla. Tavallisimmin ketään ei näy missään. Koiran kanssa ulkoilu aamuvarhaisella on kuin kävelisi elokuvan kulisseissa. Niinä aamuina tuli nähtyä vain luonnonvaraisia eläimiä. Jopa kettuja. Tuntui kuin olisi ollut ainoa ihminen koko maailmassa. Oli vain luonto, Stella ja minä. Äärettömän rauhoittavaa.
Vuodet vierivät ja nyt olen taas tilanteessa, jossa on arkiaamuiksi laitettava herätyskello soimaan. Koska valvon iltaisin pitkään, en jaksa nousta ylös herätyskellon soidessa, jos ei ole aivan pakko. Etätyössä ei yleensä ole, koska matkaa sängystä työpöydän ääreen on vain viisi askelta. Jos palaveri alkaa klo 9, riittää, että herää klo 8:59. Vuorokausirytmini onkin kiepsahtanut taas iltapainotteiseksi ja aamut - viikonloppuja lukuunottamatta - eivät ole enää mitenkään ihania.
Eilen päätin mennä ajoissa nukkumaan. Laittaa herätyskellon soimaan siten, että käyn koiran kanssa aamulenkillä siihen aikaan, kun muut ihmiset ovat vielä nukkumassa tai vasta lähdössä töihin. Laittaa aamulenkin jälkeen ihanan aamiaisen ja katsoa television aamuohjelman kaikessa rauhassa aamiaistani syöden.
Mutta pieleenhän se meni! Olin jo suihkun jälkeen mukavasti puoliksi nirvanassa, kun sähköpostistani kuului "KLINGGG!!" Yleensä suljen sähköpostin yöksi, mutta nyt olin unohtanut. Sängystä ylös, tietokoneen ääreen, Outlook kiinni ja takaisin peiton alle. Kesti ehkä minuutti ja toinen kissoistani tuli naukuen makuuhuoneeseen. Voi itku! Olin unohtanut antaa kissoille ruokaa. Sängystä ylös, rappuset alas keittiöön, kissoille ruokaa, rappuset takaisin ylös ja peiton alle.
Olo alkoi olla taas mukavan levollinen, kunnes puhelin soi. Niinpä, kello oli vasta 20:05. Ihan normaali aika vuorokaudesta soittaa ihmisille. Puhuin puhelimessa parikymmentä minuuttia ja sen jälkeen huomasin, että joku oli laittanut minulle Facebookissa viestiä. Nousin vielä ylös sängystä ja luin viestin. Koska olin jo tietokoneen ääressä, päätin myös vastata. Viestittelin kaverini kanssa varttin ja palasin takaisin sänkyyn. Hetken päästä huomasin tietokoneen näytöltä, että jälleen oli tullut lisää viestejä. Siirsin langattomalla hiirellä Facebookin isolle tv-näytölle ja luin viestit. Yksi viesteistä oli sellainen, johon odotettiin vastausta juuri silloin. Asia koski tätä päivää ja oli parempi vastata heti kuin jättää vastaus aamuun. Jotta toisen ei tarvitse varautua siihen, että vastaankin myöntävästi. Muihin viesteihin en vastannut vaan palasin sänkyyn.
Olin ollut enintään puoli tuntia sängyssä, kun kännykkäni piippasi. Tekstiviesti. Tekstiviestissä pyydettiin minua vastaamaan Facebookista jo aiemmin lukemaani viestiin. Ei siis muuta kuin taas sängystä ylös ja tietokoneen ääreen vastaamaan. Kun palasin takaisin sänkyyn, Nukku-Matti oli jo vaihtanut paikkakuntaa.
Minulla ei ole kännykässä sähköpostia, Messengeriä eikä muitakaan sovelluksia. En ole halunnut olla tavoitettavissa aina ja kaikkialla. Olisi varmasti helpompaa vastailla viesteihin mukavasti sängyssä kuin nousta ylös ja mennä tietokoneen ääreen. Nyt riittää, että poistun makuuhuoneesta eikä minulla sen jälkeen ole aavistustakaan, millaisia viestejä ja keneltä olen saanut. Eikä siten tarvetta vastailla viesteihin. Kännykkää en pidä koskaan äänettömällä naapuritalossa asuvien yli 90-vuotiaiden vanhempieni sekä muiden läheisteni vuoksi. He saavat soittaa vaikka keskellä yötä, jos jokin hätä tulee.
Miksi sitten pidän Facebookia aina auki? Hyvä kysymys. En itsekään oikein tiedä. Jos vaikka taivas on pudonnut maahan ja siitä kerrotaan ensimmäisenä Facebookissa? Ihan tyhmäähän tämä on. Tänä iltana aion laittaa Facebookin kiinni. Sähköpostin suljin jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti