Entä sitten vanhukset? Moni huonokuntoinenkin vanhus asuu nykyisin vielä omassa kodissaan. Palveluasuntoihin ja hoivakoteihin on vaikea päästä. Kotihoito tekee sen, mitä vanhuksen luona ehtii tehdä. Jos aikaa on vain 15 minuuttia ja siihen kuuluu myös käynnin tietojen kirjaaminen sekä matka-aika seuraavaan kohteeseen, on varsin selvää, ettei paljon ehditä tehdä. Ne, joilla on varaa, voivat ostaa palveluita. Ne, joilla ei ole, jäävät omaistensa varaan. Ja jos ei ole omaisiakaan......
Yksinäisyys lisääntyy. Jotkut selittävät asiaa sinkkutalouksien lisääntymisellä. Mutta tarkoittaako yksin asuminen aina yksinäisyyttä? Ei tarkoita. Yksin asuvalla voi olla varsin vilkaskin sosiaalinen elämä. Ja vastaavasti työssäkäyvä parisuhteessa ja perheellisenä oleva voi tuntea itsensä yksinäiseksi.
Mihin halu yhteisöllisyyteen sitten katosi? Vai katosiko minnekään? Onko meillä suomalaisilla koskaan ollut halua yhteisöllisyyteen vai oliko yhteisöllisyys aikoinaan vain olosuhteiden aiheuttama pakko? Entä, jos esivanhempiemme aikaan nuori perheenäiti ei saanutkaan mitään mielihyvää käydessään kantamassa vanhalle isoäidilleen kaivosta vettä? Tai kuunnellessaan samassa taloudessa asuvan anoppinsa neuvoja, miten mikäkin asia piti tehdä? Mitä hän olisi ajatellut, jos hänelle olisi kerrottu tulevan vielä ajan, jolloin vanhuksille tuodaan ruoka valmiina kotiin ja joku suvun ulkopuolinen käy siivoamassa ja auttamassa vanhusta? Tai että vanhus pääsee ihanaan kodinomaiseen paikkaan, jossa hänellä on niin oma huone, seuraa kuin kaikkea tarvitsemaansa apuakin? Tai että lapsille on vain lapsia varten suunniteltu ja valvottu paikka, jossa lapset saavat niin ruokaa kuin leikkikavereitakin äidin ollessa töissä? Tai että kolmannen lapsen saaneelle äidille tulee kotiin ihminen, joka siivoaa, laittaa ruokaa ja hoitaa isompia lapsia? Tai että tulee aika, jolloin anopin kanssa ei travitse olla edes puheväleissä? Olisiko hänen mielestään tulevaisuus kuulostanut ihanalta vai kamalalta?
Ainakin me iäkkäämmät tiedämme, että sellainen aika todellakin tuli. Ja valitettavasti myös meni. Nyt kaivataan taas yhteisöllisyyttä, mutta miksi? Olemmeko me suomalaiset todellakin muuttuneet niin empaattisiksi ja avuliaiksi, että haluamme auttaa niitä, jotka apuamme tarvitsevat? Vai onko kyse vain olosuhteiden aiheuttamasta pakosta?
Olipa syy lisääntyneeseen yhteisöllisyyden kaipuuseen mikä tahansa, miksi yhteisöllisyyttä ei sitten synny? Miksi yhteisllisyyttä kaipaava ei jää juttelemaan asuinalueellaan vastaantulevan vanhuksen kanssa? Miksi ei tarjoa omaa autopaikkaansa naapurissa asuvalle pienten lasten äidille, jolla olisi autopaikalta lyhyempi matka kotiin? Miksi ei kolaa naapurin pihaa samalla kuin kolaa omansa? Miksi ei tarjoudu lapsenvahdiksi leikkipuistossa näkemälleen äidille? Miksi ei mene ulos ja tarjoudu kantoavuksi, kun naapuriin muuttaa uusi asukas?
Väittäisin, että suurin syy yhteisöllisyyden mahdottomuuteen on, että ihmiset eivät tunne toisiaan. Saatetaan vielä ulkonäöltä tunnistaa samalla alueella tai jopa naapurissa asuvaksi, mutta ei tiedetä nimeä, ei tunneta elämäntapoja eikä tiedetä, uskaltaisiko lähestyä ja luottaa vai ei. Kuljetaan mieluummin ohi kuin tarjotaan apua. Ja aivan vastaavasti kuljetaan mieluummin ohi kuin pyydetään apua.
Ihmiset muuttavat paljon. Pienemmästä isompaan ja isommasta pienempään. Kerrostalosta rivitaloon tai omakotitaloon. Rivitalosta omakotitaloon tai kerrostaloon. Omakotitalosta rivitaloon tai kerrostaloon. Maalta kaupunkiin, kaupungista maalle. Elämäntilanteet muuttuvat ja sen myötä asuinpaikalle ja asumismuodolle tulee erilaisia tarpeita. Naapurit eivät ehdi tulla tutuiksi. Kuitenkin yhteisöllisyys syntyy - on aina syntynyt - niiden ihmisten kesken, jotka asuvat samalla alueella, eikä niiden sukulaisten tai ystävien, jotka asuvat kymmenien tai jopa satojen kilometrien päässä.
Olemme myös tottuneet siihen, että kaikesta tekemästämme tai haluamastamme pitää saada tai antaa korvaus. Käymme töissä saadaksemme palkkaa ja jos kaupassa haluamme suklaalevyn, pidämme itsestäänselvänä, että maksamme siitä kauppiaalle. Jos emme itse tarvitse lapsenvahtia, emme halua ryhtyä lapsenvahdiksi muillekaan. Edellytämme vastavuoroisuutta.
Yhteisöllisyys ei ole kaupankäyntiä. Yhteisöllisyys on pikemminkin kuin vakuutus: annan yhteisölleni siltä varalta, että ehkä joskus tarvitsisin jotain yhteisöltäni. Yhteisöllisyys ei myöskään ole vastavuoroista. Voit auttaa naapurissasi asuvaa vanhusta saamatta vanhukselta vastavuoroisesti mitään. Mutta jos nilkkasi murtuu, toimivassa yhteisöllisyydessä joku toinen naapurisi käy sinulle kaupassa. Ja joku kolmas naapuri taas ottaa hänen koiransa hoitoon lomareissun ajaksi.
Miksi mietin näitä tänään? Juttelin eilen pihassa naapurini kanssa. Hän on taloyhtiön "alkuasukkaita" eli asunut täällä jo yli 30 vuotta. Minä olen asunut vasta 28 vuotta. Lapsemme ovat kasvaneet täällä aikuisiksi. Moni naapuri on vuosikymmenten varrella vaihtunut, mutta jostain syystä taloyhtiössä asuu vielä aika paljon pitkään asuneita. Niitä, joiden lapset muistaa vielä hyvin nimeltäkin ja millaisia mahdollisia kolttosia kenenkin lapsi aikoinaan teki. Seinäni takana viereisessä asunnossa asuu pariskunta, jonka poika oli aikoinaan oman poikani leikkikaveri. Taloyhtiössämme erityisesti pitkään asuneiden kesken yhteisöllisyys toimii. Tunnemme toisemme riittävän hyvin.
Seinänaapurini, joka on ammatiltaan ortopedi, antoi minulle ennen ensimmäistä tekonivelleikkaustani hyviä ohjeita ja kehotti pyytämään avuksi, jos leikkauksen jälkeen tulee mitä tahansa ongelmia. Hän on myös usein lapioinut pihani samalla kun on lapioinut omansakin ja välillä minäkin lapioinut hänen pihansa. Ei olisi mikään pakko, mutta kun nyt on tehnyt jonkin asian itselle, voi samalla tehdä sen toisellekin. Eilen pihassa tapaamallani naapurilla on yläkerrassa jotain tavaroita, jotka pitäisi nostaa kaapin päältä pois ja kantaa alakertaa. Vaikeasti liikkuvana hän ei kuitenkaan pysty tekemään sitä itse. Kysyi, voisiko poikani tulla jonain päivänä auttamaan. Lupasin, sillä poikani kävi taannoin vaihtamassa naapurilleni myös palovaroittimiin paristot. Pihassani kasvavasta valtavasta aroniapensaasta kehotin useampia naapureitani vapaasti keräämään marjoja. Ja niin he syksyllä keräsivätkin. Yhteisöllisyyttä alkaa syntyä, kun ihmiset tuntevat toisiaan, eivät edellytä vastavuoroisuutta eikä kaupankäyntiä ja ennenkaikkea saavat suunsa auki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti