Vuosi sitten matkasin toista kertaa Peijaksen sairaalaan polven tekonivelleikkausta varten. Vaikka silloinkin jännitti, ei enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Lunta oli tuona aamuna paljon ja odotellessani bussia Myyrmäestä Peijakseen alkoi tulla kylmä.
Leikkaus siis onnistui erinomaisesti ja nyt - vuotta myöhemmin - en arjessani juurikaan ajattele polviani. Ei tarvitse miettiä, mitä pystyy tekemään ja mitä ei. Ei tarvitse pelätä, että polvinivel menee lukkoon tai jalka pettää alta. Ei tarvitse miettiä, miten saa kaapista yläjyllyiltä tavaroita alas tai miten ripustaa ikkunaverhot. Pari viikkoa sitten kävin ripustamassa ikkunaverhot ystäväni uuteen asuntoon. Kiipesin vain tuolille, tuolilta pöydälle, verhot ikkunaan, pöydältä alas tuolille ja tuolilta lattialle. Tuli ihan supersankarifiilis, kun pitkästä aikaa pystyin olemaan avuksi jollekin toiselle.
Minulle etätyö mahdollisti sen, että en tarvinnut nivelrikon vuoksi sairaslomaa. Koska en tarvinnut sairaslomaa, nivelrikkoni ei siis ollut vielä niin paha, että olisi pitänyt leikata. Elinpiirini supistui alle vuodessa 100 metrin säteelle kotoani ja sosiaaliset suhteeni muuttuivat virtuaalisiksi.
Työterveyslääkäri laittoi ortopedille ja ortopedi pisteli hyaluronihappoa ja kortisonia polviniveliini. Helpotti kipuihin, mutta ei estänyt polvinivelen muljahduksia ja lukkiutumista eikä halan pettämistä alta. Muutuin varovaiseksi enkä halunnut enää lähteä kotoa oikeastaan mihinkään, jos ei ollut aivan pakko. Kun nyt muistelen elämääni kaksi vuotta sitten, eihän minulla edes ollut mitään elämää. Oli vain työ ja päivästä toiseen selviytymistä.
Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin olin väsynyt, masentunut, turhautunut ja iloton. Elämässä ei ollut enää mitään järkeä. Olin käytännöllisesti katsoen kotini vankina. Koiran kanssa vain hyvin lyhyitä lenkkejä ja silloinkin piti kulkea reittiä, jonka varrella oli penkki. Ei enää Lammaslammen ympäri kävelyä vaan ainoastaan taloyhtiön ympäri kävelyä. Olin kokeillut jo kaiken mahdollisen ruokavalioista homeopatiaan, hevoslinimentistä tens-laitteeseen. Vuosien Buranan ja Panadolin popsiminen ei vaikuttanut kipuun enää mitenkään.
Kaikista synkimmällä hetkelläni eräs Facebook-kaverini ehdotti minulle kivunhoitoon erikoistunutta lääkäriä. Päätin varata ajan, vaikka en sillä hetkellä uskonutkaan käynnistä olevan mitään hyötyä. Mutta jospa lääkärillä olisi edes jokin vinkki, miten pystyisin taas elämään kutakuinkin normaalisti. Edellisenä iltana kirjoitin A4-pituisen listan asioista, joihin kipu vaikutti elämässäni. Yksityiskohtaisesti kaikki käytännön asioista kuten koirankakkojen keräämisestä mielialamuutoksiin ja sosiaalisten suhteiden vähenemiseen. Kun menin lääkärin vastaanotolle, annoin hänelle luettavaksi kirjoittamani listan. Hän katsoi vuoden takaisen röntgenkuvani sekä kävelyni. Tutki polven liikeradat. Ja totesi, ettei tähän ole enää muuta keinoa kuin polven tekonivelleikkaus. Hän laittoi lähetteen Peijaksen sairaalaan ja noin 3 kk myöhemmin olin ensimmäisellä käynnillä Peijaksessa. Sillä käynnillä minut laitettiin leikkausjonoon.
Nyt sitten ollaan tässä. Molemmat polvet titaania. Voin elää ja tehdä mitä haluan. Elämänilo on palannut. Jos en kaksi vuotta sitten olisi varannut aikaa kivunhoitoon erikoistuneelle fysiatrille, todennäköisesti odottelisin vieläkin tekonivelleikkaukseen pääsyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti