On helppoa ajatella noin, kun on vahvat perinteet, joita on noudatettu jo pitkään. Kenties useita sukupolvia kuten omassa suvussani. Perinteitä, joihin on tottunut jo lapsena. Ja kun on yhteisö, johon kuulua. Mutta entäpä ne, joilla ei ole suvussa perinteitä? Tai ne, joilla ei ole mitään yhteisöä, johon kuulua?
Perinteiden jatkumon katkeamiseen ei tarvita kuin yksi sukupolvi. Alaikäisten lasten leskeksi jääneellä äidillä tai isällä ei ole ehkä ollut voimia muuhun kuin arjesta selviytymiseen. Ei ole jaksettu järjestää mitään ylimääräistä. Tai perinteet ovat päättyneet aikuisten lasten hajaannuttua ympäri maata ja maailmaa. Jouluaattona ei leikitä ja nahistella serkkujen kanssa isovanhempien katsellessa vierestä, koska vanhempi on ainoa lapsi ja isovanhemmat kuolleet jo vuosia sitten. Tai ei yksinkertaisesti olla sukulaisten kanssa niin läheisissä väleissä, että haluttaisiin viettää mitään juhlapäiviä heidän kanssaan. Joidenkin perheiden taustalta löytyy päihdeongelmaisia isovanhempia eikä silloin naistenlehtien ja blogien satumaiset joulut tule kysymykseenkään.
Suomessa ja muuallakin maailmassa yhä useampi ihminen tuntee yksinäisyyttä. Ei ole yhteisöä, johon kuulua. Aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä ja varmasti vielä vaikeampaa saada uutta yhteisöä. Perinteisesti kun niin meillä kuin muuallakin yhteisö on ollut nimenomaan suku. Jonkun vanhan perinteen noudattamisen aloittaminen ei liitä yksilöä mihinkään yhteisöön. Mielestäni on hyvä ymmärtää sekin, että syystä tai toisesta yksin jäänelle perinteiden noudattaminen saattaa vain lisätä tuskaa ja pahentaa yksinäisyyden tunnetta. On henkisesti helpompaa lentää jouluksi Kanarialle kuin istua yksin kynttilänvalossa kotona joulukuusta katsellen. Kenties vielä muistella aikoja, kun kaikki oli vielä toisin.
Perinteiden jatkamiseen liittyy mielestäni vielä sekin asia, että lapsuuden perinteistä on täytynyt jäädä hyviä muistoja. Jos muistot ovat ikäviä tai jo lapsuudessa on kokenut perinteet puuduttavan tylsiksi, ei liene kummallista, jos ei halua tylsistyttää omia lapsiaan samalla tavalla. Vanhempi kun pyrkii yleensä antamaan lapsilleen parempaa kuin mitä omassa lapsuudessa on ollut.
Oma lukunsa on perinteiden sekoittuminen keskenään. Aikana, jolloin kotipaikkakunnalta ei lähdetty kovin kauas, pysyivät perinteetkin hyvin samanlaisina. Kuitenkin esimerkiksi virpomisperinne on Karjalassa ja Pohjanmaalla varsin erilainen. Entä kuuluuko joulupöytään karjalanpaisti vai ei? Parisuhteessa joudutaan tekemään perinteidenkin osalta kompromisseja. Asiat, jotka ovat kummallekin omasta perinteestään kaikista tärkeimpiä, yhdistetään uudeksi perinteeksi ja tätä perinnettä jatketaan omille lapsille. Jotain tippuu pois ja jotain tulee tilalle. Joistain taas saatetaan luopua kokonaan, koska loppujen lopuksi kukaan ei enää muista, kenen isovanhemman mielestä juuri se oli keskeinen osa perinnettä. Näin on käynyt meidän joulussamme eli lipeäkalaa ei ole laitettu enää muutamaan vuosikymmeneen, koska kukaan ei oikeasti tykkää siitä.
Nettikeskustelun aloitus perustui vahvasti kristilliseen arvopohjaan, mutta kuinka moni vanha perinne loppujen lopuksi on kristillinen? Olen aikoinaan lukenut Raamatun kannesta kanteen useammankin kerran, mutta en näin äkkiseltäni saa päähäni, miten juhannuksena eli Johannes Kastajan päivänä juhannuskokko liittyy Johannes Kastajaan? Tai ne koivut, jotka lapsuudessani tuotiin juhannusaattona ovenpieliin? Tai juhannustaiat? Enkä nyt tarkoita sitä taikaa, että jos juoksee juhannusyönä juovuspäissään 7 kertaa alasti naapuritalon ympäri, näkee kotitalonsa rappusilla tulevan ex-vaimonsa. Jos joku tietää, olisi kiva saada vastaus tämän postauksen kommenttikenttään. Senhän jokainen tietää, että Korvatunturilla asuva Joulupukki ja tontut eivät liity kristilliseen jouluun enää juuri mitenkään. Nuuttipukilla, joka on vanhempaa perua kuin Joulupukki, ei ole senkään vertaa tekemistä kristinuskon kanssa. Pyhä Nikolaus on kuitenkin Joulupukin esihahmo ja siten liittyy kristinuskoon, mutta porojen vetämässä reessä lentäen Korvatunturilta saapuva heppu on jo jotain ihan muuta.
Suomessa monet vanhat perinteet ovat liittyneet luonnonuskontoon ja pakanallisiin tapoihin. Jotkut ihan paikalliseen taikauskoonkin. Rituaaleilla on uskottu olevan vaikutusta satoon, kotieläinten terveyteen ja myös ihmisten omaan hyvinvointiin aina naimaonnea myöten. Kun kaikki sekoittuu kaikkeen, mikä on oikea suomalainen kulttuuri ja mitä ovat oikeat suomalaiset perinteet? Voinko jo sanoa, että minun hämäläis-keskisuomalainen tapani on oikea suomalainen tapa? No en tietenkään voi. En siitäkään huolimatta, että siskoni tekemä - jo 1500 luvulle ulottuva - sukututkimus on osoittanut, että olen supisuomalainen. Geenitesti on tosin vielä tekemättä.
Perinteet ovat ihana asia elämässä, jos niistä pitää. On mukavaa antaa lapsilleen jotain sellaista, mistä jonain päivänä ei kukaan ole enää kertomassa. Äidinäitini oli tarinankertoja eikä koskaan lukenut meille satuja kirjoista. Hän kertoi tarinat itse. On harmillista, että hän kuoli niin varhain enkä ole voinut kysyä häneltä, olivatko tarinat hänen itsensä sepittämiä vai kenties tarinoita, joita oli kuullut omalta äidiltään tai isoäidiltään. En kyllä vieläkään - lähes 60-vuotiaana - uskalla katsoa lähteeseen. Ihan vain siksi, ettei Näkki vain vie minua.
Ikiomaan henkilökohtaiseen sunnuntaiaamiaisperinteeseeni tänään liittyi uusi kahvikuppi. Tai siis kuppihan on vanha kuppi, mutta minulle uusi. Ja perinteiseen tapaan Tikrun kanssa aamiaisella. Noin sekunti kuvan ottamisen jälkeen suolalihavipaleet katsosivat leivän välistä. Iloista pääsiäistä kaikille ihan riippumatta siitä, miten pääsiäistä vietätte vai vietättekö mitenkään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti