Matkalla piipahdin Vakikseen. Miten yhdestä lähiöbaarista voikaan tulla ihmiselle niin tärkeä paikka? Olutta juodessani mietin, miten suuri merkitys nivelrikolla onkaan ollut elämääni. Miten monesta asiasta olen joutunut kieltäytymään. Miten suppeaksi elinpiirini onkaan muutamassa vuodessa muuttunut. Vaikeinta oli silloin, kun bussilla liikkuminen muuttui kivuliaaksi eikä polvinivel pysynyt enää paikoillaan. Kun ei päässyt enää pois kotilähiöstä tai ainakaan ei ihan huvin vuoksi viitsinyt kokea yhtään enempää kipua kuin oli pakko eikä toistamiseen seistä iltapäiväruuhkassa keskellä Mannerheimintietä suojatiellä valojen vaihduttua autoilijoille jo vihreäksi ja polvi oli lukossa niin, ettei pystynyt astumaan eteen eikä taakse. Keskellä suojatietä vihaisten ja kiireisten autoilijoiden tööttäillessä.
Yli kaksi vuotta olen pysytellyt lähinnä kotinurkilla. Vain lääkäriin ja joskus apteekkiin on ollut pakko mennä bussilla. Koti on piste ja 100 metriä sen ympärillä alue, jonka sisällä olen ollut. Yli kaksi vuotta. Kotini lähellä on lampi, mutta en ole enää aikoihin päässyt kävelemään sen ympäri.
Vakis on noin 100 metrin päässä ja se onkin näiden vuosien aikana muuttunut minulle paikaksi, jossa sentään näen muitakin ihmisiä. Tärkeää siksi, etten ihan täysin sekoaisi. Olen joskus sanonut, että oikean polven tekonivelleikkauksen jälkeen pääsin vankilasta avovankilaan. Ja nyt voin vasemman polven tekonivelleikkauksen jälkeen sanoa, että olen vihdoin pääsemässä vapaaksi.
"Jos sä tykkäät nii lähekkö baariin,
Tämä kylä on kun autiosaari,
Mä oon sun perjantai ja maanantai,
Missään ei kettää, lähekkö silti
Tänä yönä meillon ankkurit irti,
Mä oon sun perjantai ja maanantai."
- Tuure Kilpeläinen: Autiosaari -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti