Pelko ja sen aiheuttama paniikki...mitä se oikein on? Ja miltä se tuntuu? Epätietoisuus on yksi stressaavimmista asioista ihmisen elämässä. Olipa kyse mistä tahansa asiasta. Kun jotain tapahtuu, se tapahtuu. Pahinta on, jos ei ole varma, tapahtuuko jokin vai ei. Minä tunnen myötätuntoa jokaista COVID-19 -viruksesta panikoitunutta kohtaan, vaikka en itse viruksesta panikoikaan.
Polvien tekonivelleikkauksen edellytyksenä on, että on terve. Ei saa olla mitään flunssaa eikä vastaavaa. Lisäksi ihon pitää olla täysin terve. Yhtään naarmua tai näppylää ei saa olla. Olen ollut kaksi kertaa tekonivelleikkauksessa ja muistan molemmilta kerroilta saman pelon: enhän vaan saa mitään tartuntaa, eihän vaan leikkaus siirry. Pari viikkoa ennen leikkauspäiviä aloin panikoida. En halunnut oikein tavata ketään. Jos oli pakko tavata, toivoin todellakin, että tapaamani ihminen olisi terve. Aloin välttelemään asioita, joita normaalisti ihminen tekee. Kissaparat eivät saaneet tulla edes syliini, jotta eivät vaan aiheuta pientäkään naarmua ihooni. Ruokaa laittaessa pelkäsin leikkaavani veitsellä sormeeni. Lopetin jopa uuniruokien valmistamisen, jotta en vaan vahingossakaan saa pientäkään palovammaa käsiini.
Järki ei toimi silloin, kun paniikki alkaa tulla päälle. Vaikka miten ajattelee järkevästi, paniikki on kuin sisuskaluissa tapahtuva tsunami, joka jyrää alleen kaiken.
Suomessa ei olla totuttu tällaiseen tilanteeseen. Pahinta varmaan monen kohdalla on ollut, että viranomaisten antamat tiedot ja ennusteet ovat lopulta osoittautuneet vääriksi. Jos ei pysty luottamaan viranomaisiin, mihin sitten? Minun vastaukseni on, että maalaisjärkeen.
Ihmisen elämässä on asioita, jotka vaan täytyy tehdä. Kaikkea ei kuitenkaan ole pakko tehdä. Tällaisessa tilanteessa on hyvä arvioida, mikä kaikki omassa elämässä on välttämätöntä - ja juuri nyt - ja mikä ei. Jos syystä tai toisesta ei halua saada tartuntaa, kannattaa tehdä omassa elämässään sellaisia muutoksia, jotka ovat mahdollisia. Jättää menemättä sinne, mihin ei ole aivan pakko mennä.
Minä jätin menemättä viikko sitten konserttiin, johon olin jo ostanut lipun. En kokenut tekeväni mitään kohtuutonta luopumista. Jos elinpäiviä riittää, ehdin konserttiin joskus myöhemmin. Toinenkin konsertti, johon minulla on liput, on edessä. Todennäköisesti konsertti peruuntuu uusien suositusten vuoksi. En edelleenkään koe, että kyseinen konsertti olisi minulle mikään "once in a lifetime" -asia. En ehtinyt aikoinaan näkemään Freddy Mercuryakaan livenä ja selvisin siitäkin pettymyksestä hengissä ja jopa mieleltäni kohtuullisen tasapainoisena. Kävin katsomassa Queenin ja Adam Lambertin konsertin muutama vuosi sitten.
Paniikkia ei pysty hallitsemaan, mutta pelkoa voi. Oman kokemukseni mukaan ainoa keino lievittää pelkoa on tehdä itse asiat siten, että minimoi riskin. Ei voi odottaa, että joku muu tekisi niin tai joku muu kertoisi, mitä juuri minun pitäisi tehdä. Tekee sen, mikä on tehtävissä.
Viime syksynä sain tietää olevani 3,9%:sti irlantilainen. Tiistaina on Pyhän Patrikin päivä, jota minun oli tarkoitus juhlia suvun kanssa. Ensimmäinen Pyhän Patrikin päiväni. Otin huomisen ja ylihuomisen vapaaksikin juhlien järjestämistä varten. Nyt viikonloppuna tein päätöksen jättää juhlat järjestämättä. Harmittaa, mutta kyseessä ei ole meidän perinteinen sukujuhla vaan ainoastaan minun oma juhlani. Näissä olosuhteissa voin juhlia ensimmäistä Pyhän Patrikin päivää ilman sukuakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti