Sankari

Kun parikymmentä vuotta sitten sairastuin nivelreumaan, eräs silloinen työtoverini, lääkäri, kysyi minulta, miten pärjään. Hassua, että kukaan muu sitä ennen eikä sen jälkeen - tytärtäni lukuun ottamatta - ole kysynyt, miten pärjään tämän reumani kanssa. Kaiketi ihmisillä on oletus, ettei kipu ole esteenä pärjäämiselle eikä tieto parantumattomasta kroonisesta sairaudesta hetkauta suuntaan eikä toiseen. Asiat hoidetaan, sattui tai ei. Vain yhtä ihmistä tässä maailmassa kiinnosti, miten minä pärjään.

En ole yllättynyt, että juuri tästä henkilöstä tuli vuosia myöhemmin Sankarini. Joulukuisena yönä Sankarini sattui olemaan työpaikallaan, kun minut kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Olen myöhemmin kuullut entisiltä työkavereiltani, että olin onnekas, koska juuri hän sattui olemaan paikalla. Taitavia ovat muutkin, mutta sain toimenpidettä tekemään kaikista parhaan.

Minulla ei ole kovinkaan paljoa muistikuvia noista ensimmäisistä päivistä. Muistan, miten minua on siirretty ambulansseihin ja niistä pois. Viimeisellä kerralla muistan miettineeni, onko lähistöllä sattunut jokin onnettomuus, kun kuulin hälytyssireenin soivan. En silloin tiennyt, että ääni tuli minua kuljettaneesta ambulanssista. En juurikaan muista paikkoja enkä ihmisiä. Olin tajuissani vain hetkittäin, mutta kivun ja tukehtumisen tunteen muistan hyvin. Ja sitten muistan Sankarini äänen. Hänen rauhoittavan äänensä, kun hän toimenpidettä suorittaessaan kutsui minua nimeltä ja kehotti jaksamaan vielä hetken. Hänen tuttua ääntään kuunnellessani tunsin vihdoin olevani turvassa. Hän pelasti henkeni ja niin hänestä tuli Sankarini.

Kun pääsin sairaalasta kotiin, laitoin Sankarilleni sähköpostia. Kiitin häntä elämäni jatkoajasta. Hän vastasi ja kertoi, mitä kaikkea oli minulle toimenpiteessä tehnyt. Kirjoittelimme muutaman päivän ja ne sähköpostit toivat paljon iloa kotona oloni ensimmäisiin päiviin.

Perjantaina sain Sankariltani sähköpostia, jossa hän pyysi käymään. Sankarini pyynnöstä olen valmis tekemään mitä tahansa. No en ihan mitä tahansa. Tällä hetkellä käyn vielä niin herkillä, että voisin vaikka rakastua Sankariin, joka ilmestyi pimeydestä pelastamaan minut pahisten kynsistä. Realisti minussa kuitenkin kertoo, että tuo taistelu "pahiksia" vastaan oli kaikkea muuta kuin romanttinen ja sadun "neitokin" tilanteessa varsin epäesteettinen. Eikä Sankarillakaan ollut viittaa ja sukkahousuja vaan läjä epämiellyttäviä instrumentteja. Mutta tarinalla on onnellinen loppu eli "pahikset" tuli nujerrettua.

Ensi viikolla menen tapaamaan Sankariani. On mukavaa voida tehdä työhön liittyvä vastapalvelus ihmiselle, joka teki elämäni merkittävimmän asian minulle.