Olen jälleen pimeässä, violetissa huoneessa, jossa on keltainen ilmanvaihtoluukku. Kuulen ihmisten puheensorinan. He puhuvat minusta menneessä aikamuodossa. En pysty puhumaan enkä kertomaan, että olen vielä täällä.
Sitten Se tulee. Olen oppinut tunnistamaan Sen, vaikka Se alussa onkin kuin kalan hyppy tyynessä järvessä. Pieni aalto lähtee liikkeelle, kasvaen ja kasvaen kunnes Se hyökyy tsunamin voimalla ylitseni. Hirvittävä kipu riepottelee väsynyttä kehoani pitkin huonetta, paiskoen seiniä päin ja heittäen ylös ja alas. Yritän huitoa itselleni apua, mutta käteni ovat sidotut ja puheensorina siirtyy kauemmaksi häviten kokonaan.
Näen Kuoleman kurkistavan jälleen keltaisesta ilmanvaihtoluukusta. Sen ääni on lempeä houkutellessaan minua luovuttamaan, päästämään irti elämästä. Se kysyy, eikö jo riitä. Lupaa vapauttaa minut tuskistani. Ikuisiksi ajoiksi. Lopulta olen niin uupunut, että olen valmis lähtemään Kuoleman mukaan. Yritän ojentaa sille käteni, mutta minut on sidottu kiinni. Näen Kuoleman poistuvan ilmanvaihtokanavaan ja kuulen ihmisten puheensorinan palaavan. Joku tulee viereeni, koskettaa minua ja lähtee sitten pois. Jään odottamaan seuraavaa kalan hyppyä.
Herään hätkähtäen. Pomppaan istumaan ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Valot palavat huoneessa kuten ne nukkumaan mennessäni jätinkin palamaan. Katson kelloa ja se on vasta neljä. Käyn keittiössä juomassa ja mietin, mitä näin varhain aamulla voisin tehdä. En halua mennä takaisin nukkumaan. En halua sulkea silmiäni enkä palata takaisin pimeään violettiin huoneeseen, jossa on keltainen ilmanvaihtoluukku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti