Olisin päässyt siskoni autokyydillä ja saanut majoituksen hänen kesämökillään, mutta mutta.... minä en ole tippaakaan mökki-ihminen. Ulkohuussi ei viehätä - varsinkaan nesteenpoistolääkityksen kanssa - eikä hiustenpesu ämpärissä tulikuumassa saunan pesuhuoneessa mielestäni korvaa suihkussa käyntiä. Ainakaan helteisinä kesäpäivinä. Joten ei, en halunnut lähteä koko viikonlopuksi.
Ilokseni VR tarjosi ongelmaani ratkaisun. Juna. Ehtisin Haapamäen hautausmaalle kahdeksitoista, jos lähtisin Helsingistä klo 08:06 lähtevällä junalla ja vaihtaisin Tampereella taajamajunaan. Paluukin onnistuisi samana päivänä, jos lähtisin Haapamäeltä - jälleen Tampereella junaa vaihtaen - klo 18:29. Hankin siis liput ja hiljaisena lauantaiaamuna lähdin kohti lapsuuteni maisemia.
Molemmat junat olivat aikataulussa ja vaihto Tampereella sujui ongelmitta. Etelä-Suomen lehtomaisemat vaihtuivat Keski-Suomen kuiviin kangasmetsiin, noihin minulle kovin rakkaisiin maisemiin.
Taajamajunan puksuttaessa Haapamäen asemalle tuntui kuin olisin siirtynyt toiseen todellisuuteen. Melkein jo kuvittelin näkeväni asemarakennuksen seinässä kyltin "Tylypahka".
Astuessani junasta ulos ilma oli lämmin ja tyyni, ei kuulunut kuin veturin hurina. Asemalaituri oli halkeillut ja halkeamista kasvoi rikkaruohoja. Kovin erilaista kuin lapsuudessani, jolloin Haapamäki oli vilkas rautateiden risteysasema.
Kävin hautausmaalla myös sukuhaudallamme. Haudalla, johon myös minulle on varattu paikka. Tosin minua ei tulla hautaamaan hautausmaalle vaan tuhkani ripotellaan metsään, mutta tuolla sukuhaudalla käymisessä on silti aina jotain rauhoittavaa.
Uurnanlaskutilaisuuden jälkeen menimme tätini luokse kahville ja oli ihanaa pitkästä aikaa jutella serkkujeni kanssa. Istuimme rappusilla kuten lapsuudessamme ja muistelimme menneitä. Sovimme, että alamme järjestää joka kesä Haapamäellä serkuksille tapaamisen, eräänlaisen sukujuhlan.
Kävin myös lapsuuteni leikkipaikassa eli Kimarin metsässä. Välittömästi metsän siimekseen käveltyäni tunsin jälleen sen voimakkaan hyvänolon, mitä tuossa metsässä jo lapsena tunsin. Missään muualla en ole lähempänä jumaliani kuin juuri tuossa metsässä. Jos minulla olisi ollut vaihtovaatteet, olisin mennyt lapsuuteni tapaan maahan selälleni ja jäänyt toviksi katselemaan puiden välistä näkyvää taivasta.
Lopulta kello tuli 18 ja oli aika hyvästellä serkut sekä tädit. Siskoni vei minut autolla asemalle, jossa nousin jälleen taajamajunaan kohti Tamperetta.
Kotimatkalla mietin, miten nopeasti vuodet - ja vuosikymmenet - kuluvatkaan. Mieli oli sekä iloinen että haikean surullinen. Vähän ahdistunutkin, kun mietin, paljonko meillä itse kullakin mahtaakaan olla vielä aikaa. Mutta myös hyvin kiitollinen, että ainakin vielä tämän kerran sain käydä rakastamallani paikalla sekä halata minulle tärkeitä ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti