Elielin aukio oli aamulla hiljainen. Ja sotkuinen. Tapasin ystäväni Sokoksen edessä ja siitä menimme raitiovaunulla Pasilaan Messukeskukseen. Olin kuvitellut, että kirpputori olisi sillä alueelle, jossa on pankkiautomaatitkin, mutta toisin kävi. Jouduin siis ensimmäisenä kipittämään Pasilan asemalle pankkiautomaatille ja sieltä takaisin Messukeskukseen.
Väkeä kirpputorilla oli valtavasti. Olemme ystäväni kanssa kiinnostuneita retrosta ja sen vuoksi kummallakin silmät toimivat kuin tutkat pyyhkien katseella niin myyntipöydät kuin lattiatkin pöytien ympärillä. Ja heti, kun toinen huomasi jotain, huikkasi myös toisen katsomaan.
Myynnissä oli aika paljonkin retroa, mutta hinnatkin olivat korkeat. Eräällä myyjällä oli varsinainen "lumppujen taivas", mutta kovin montaa esinettä ei tainnut mennä kaupaksi. Kävimme vielä kirpputorin viimeisillä hetkillä katsomassa ja suurin osa oli edelleen myymättä. Jossain on ehkä raja, paljonko ollaan valmiita maksamaan kirpputorilla.
Aika kului kuin siivillä. Ostoskassit muuttuivat yhä painavammiksi ja lompakko yhä kevyemmäksi. Lopulta oli istahdettava kahvilaan lepuuttamaan niin jalkoja kuin kantamisesta väsyneitä käsiäkin.
Kotimatkalla poikkesin emalit ja pellit kolisten Myyrmanniin ja kävin kiinalaisessa ravintolassa syömässä.
Minun ei pitänyt hurahtaa Finellin punaiseen emaliin, mutta ei minun pitänyt hurahtaa mummoastioihin, ruusupurkkeihin eikä Anita Wangelin purkkeihinkaan. Nyt kuitenkin kävi juuri niin eli kirpputorilta lähti mukaan paistokasari ja kasari Finellin punaista emalia. Lisäksi löysin keltaisen leivänpaahtimen, Mars-purkin, kerroskattilan, posliinikulhon, vanhan suklaarasian sekä kolme muovimuottia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti