Lääkärini sanoi, että tulee kestämään puolesta vuodesta vuoteen ennen kuin olen jälleen ennallani. Nyt on se puoli vuotta kulunut. Tähän puoleen vuoteen on mahtunut paljon. Olen joutunut käymään läpi niin aiempaa elämääni, tapahtunutta kuin tulevaakin. Paljon on ollut vaikeita hetkiä, mutta on ollut myös iloakin tuovia hetkiä. Ja sitten on ollut Divo.
Kerroin 7.6. lyhyesti Divosta, mutta nyt kerron lisää. Kyseessä on siis ystäväni tyttären 3-vuotias dobermanniuros, tarkemmin sanottuna KRIEGERHOF DUC DIVO( Diragos Il Divo- Kriegerhof Sienna). Koira, jota en ole koskaan tavannut, mutta jolla on ollut varsin merkittävä asema minun toipumisessani. Tuosta varsin ilmeikkäästä ihanuudesta on ollut paljon valokuvia omistajansa Facebook -seinällä ja sieltä nämäkin kuvat (ihan omistajan luvalla) olen ottanut. Divon katseessa on jotain vanhaa, alkukantaista viisautta.
Vaikka elämä pääsääntöisesti onkin ihanaa, on toipumiseeni liittynyt myös aallonpohjia ja epätoivon hetkiä. Jostain syystä juuri niihin hetkiin on osunut myös ne hetket, jolloin Divon emäntä on laittanut kaikista ihanimmat kuvat seinälleen. Vaikeimpinakin aikoina Divon nenä on nostanut suupieleni ylöspäin ja lämmin, hellyttävä tunne on vallannut koko sydämeni. Kuka voisikaan vastustaa tätä ihanuutta?
Nyt Divo on sairas. Krooninen munuaisten vajaatoiminta, joka alkoi varsin rajuin oirein eikä Divon selviytymisestä ollut mitään varmuutta. Ei voinut kuin rukoilla ja toivoa parasta. Kun näin valokuvan Divon turvonneesta kuonosta, tiesin, miltä Divosta tuntui. Olinhan kokenut saman turpoamisen itsekin.
Tietämättään Divo lähetti minulle parantavia voimia ja nyt minä haluan lähettää parantavia voimia Divolle. Olen seurannut Divon kuulumisia Facebookin lisäksi Divon omasta blogista, johon sain luvan laittaa linkin omastani. Divolla tulee aina olemaan paikka sydämessäni ja toivon, että jonain päivänä saisin rapsuttaa tuota elämäni piristystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti