Äiti

Eilen kävimme äitini kanssa Myyrmäen terveyskeskuksen apuvälinelainaamossa. Olin soittanut sinne jo viime viikolla ja kysellyt mahdollisuutta saada äidille lainaksi pyörätuoli. Minulla kun ei ole autoa eikä ajokorttiakaan ja 86-vuotiaalla äidilläni taas lonkka kipeytyy kävellessä, ei minulla ole juurikaan ollut mahdollisuutta viedä äitiäni kodin seinien sisäpuolelta ulos.

Tammikuussa kuitenkin huomasin, miten tärkeää on päästä välillä kotoa pois. Ihmisten ilmoille. Jos ei jaksa itse kävellä, pitää keksiä jokin muu ratkaisu. Siskoni pojan avovaimo keksi minulle pyörätuolin ja silloin sain tuon "valaistuksen" eli pyörätuoli äidillenikin heti, kun lumet ovat sulaneet ja minä niin hyvässä kunnossa, että jaksan äitiäni pyörätuolissa työntää. Eilen siis tuoli tuli taloon ja äitini ällistykseksi vieläpä ihan ilmaiseksi.

Tänään iltapäivällä kävin hakemassa äitini pyörätuoleineen. Äitini pystyy kyllä lyhyitä matkoja kävelemään, joten bussiin nouseminen oli helppoa. Huristimme Elielin aukiolle ja siellä bussikuski ystävällisesti tuli vielä auttamaan meidät bussista ulos. Minulla on sairaanhoitajavuosistani jo niin kauan, että kesti hetken aikaa palauttaa mieleen, miten pyörätuolin kanssa liikutaan.

Kävimme katsomassa palan kauneinta Helsinkiä, shoppailemassa ja kahvilla. Kauppatorillakin kiertelimme. Äitini oli vilpittömän iloinen siitä, että hankin hänelle pyörätuolin ja lähdin hänen kanssaan kaupungille. Juhannuksen jälkeen menemme katsomaan Kampin kauppakeskuksesta kenkiä.

Olen tänään maksanut takaisin pienen palan sitä kiitollisuudenvelkaani, mitä olen vuosikymmeniä tuntenut. Tuntenut siitä, että sain elää rauhallisen ja kiireettömän lapsuuden. Minua ei koskaan laitettu vieraalle hoitoon. Isoon lapsilaumaan oppimaan kyynärpäätaktiikkaa.

Olen aina arvostanut hyvin paljon sitä, että taiteellisesti lahjakas äitini tarjosi minulle yllin kyllin virikkeitä kotonakin. Ja myös omat lapseni saivat nauttia lapsuudestaan kotona täsmälleen niin kauan kuin yhteiskunta (= oikeus hoitovapaaseen) sen salli.